keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Liikkeellä

Syntymän jälkeisinä päivinä olin melko lailla naulittuna sairaalan vuoteessa. Kun ensimmäinen kävely ruokasaliin oli tehty, itkin miehelleni etten halua poistua tytön kanssa sairaalasta ikinä. Aika nopeasti mieleni kuitenkin muuttui. Tosin kotimatkalla piti itkeä ensimmäiset itkut, selvitäänkö me hengissä tästä maailmasta. Huh, hormonit ja tunteet.
 
Ensimmäisten viikkojen aikana ajatuskin kotoa poistumisesta tuntui kohtuuttoman suurelta riskiltä, vailla mitään logiikkaa. Pysyttelimme kotona, neuvolakäyntejä lukuun ottamatta. Kun kaksi viikkoa oli kulunut rohkeana äitinä pakkasin lapselle liioitellun määrän vaatekertoja ja lähdimme vaunulenkille. Kun eka kerta oli koettu, ulkoilusta on tullut kutakuinkin päivittäistä. Hetket ovat mukavia siitäkin syystä, että vuorokauden pisimmät unet toteutuu juurikin vaunuissa ulkona.
 
Sisälenkkejä kertyy iltaisin kulkien kotimme huoneesta toiseen neiti Manduca-kantorepussa. M. on mieltynyt reppuun siinä määrin, että vaati lähteä tyttärensä kanssa ulkokävelylle ihan kaksin. Siksi minä siis tässä nyt. Järkevintä olisi tietenkin nukkua tämäkin väli, mutten malta.
 
Eilen kävimme mökillä kevätpäivää viettämässä. Ja opimme, että jos haluaa kantaa lasta kantorepussa, kannattaa olla sellainen vaate missä on lahkeet. Pussimainen toppapuku ei toimi.
 
Meillä on myös uusi menopeli. Pitkään kapinoin ajatusta vastaan. Ajattelin, että meidän perhe ei kyllä tuhoa luontoa jollakin niin turhalla kuin auto. Vaan sellainen meille hankittiin ja täytyy myöntää, että se tarjoaa meidän perheelle huomattavasti enemmän mahdollisuuksia esimerkiksi ystävien tapaamiseen ja mökillä käyntiin. Myös kauppareissut sujuvat huomattavasti helpommin. Perhemarkettiin perheautolla ja voitteko kuvitella: parkkeerasimme perhepaikalla. Itse huvituin tilanteesta. Joitakin vuosia sitten en olisi voinut kuvitella tätä hetkeä. Niin, että meitä saa nyt kutsua kylään!
 
Kyllä se jää ei taida enää kantaa.

 
Keinu kaivettiin esille ja ensimmäiset vauhdit saatu.
Tuskin maltan odottaa kesää, kun voi keinua tyllerön kanssa.
 
Auton pitää olla tottavie puhdas. Vedet vaikka jäistä.
 
 

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Lahja

Pienen palleroisen syntymän jälkeen on kotonamme käynyt lukuisia vieraita. Olemme saaneet toinen toistaan suloisempia kortteja, lahjoja, postipaketteja, tekstiviestejä, soittoja läheltä ja kaukaa. Paras lahja kaikista on kuitenkin se, että ympärillämme on niin mahtava porukka rakastamassa tuota meidän suloista tahtotyttöä ja antamassa vanhemmille iloa ja jaksamista.
 
Kortit ja niiden tekstit saivat minut useamman kerran liikutuksen valtaan.
 
Kukkiin ei kyllästy koskaan.
 
Puisia leluja olemme saaneet useampia. Näillä kelpaa leikkiä ilolla.

Ystävät Lontoosta lahjovat meitä ihanilla englanninkielisillä lastenkirjoilla.
 
Tämän hoitopöydän ylle lentäneen pilven soittorasiassa
soi meidän hääkirkon musiikki elokuvasta Amelie.
 
 
 

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Pelkkää vauva-asiaa

En tarvinnut kuin kaksi kehotusta kirjoittaa vauva-asioita ja kas, tässä sitä ollaan (blogin aloittamiseen tarvittiin vain yksi kannustus, kiitos Saana). Koska ajatukseni ei juokse ihan täysin rattain, ajattelin tehdä täysin vailla punaista lankaa olevan luettelon vauva-arkiaatoksista, jotka käväisseet mielessäni tai muhineet siellä pidempään ja useasti.
 
Positiiviset sanat. Suloinen, ihana, hellyttävä, kultainen, kaunis, rakastettava plus monta muuta vauvan ihanuutta kuvaavaa  sanaa ovat liimautuneet sanavarastoon vankasti. Niitä kuullaan ja käytetään usein.
 
Minä olen nyt äiti ja se tuntuu luontevalle. Äitiys on yhtä aikaa todella hienoa ja herkkää, mutta myös pelottavaa. Suuren vastuun äärellä mykistyy. Sana 'valtavaa' toistuu mielessäni usein.
 
Harsoja on joka puolella ja niitä kuluu paljon. Todella paljon.
 
Myös vaippoja kuluu paljon. Toistaiseksi olemme käyttäneet kertakäyttövaippoja, mistä koen huonoa omatuntoa. Ystävältä saatuja kestoja olemme kerran kokeilleet, mutta ne valahti nilkkoihin, pikkuruisen jalat ovat vielä kovin pienet. Harso-villahousu-yhdistelmää en ole lähtenyt kokeilemaan. Kauheaa, miten olen voinut unohtaa luonnon. Tämän asian suhteen minun on ryhdistäydyttävä. Pieni lisämauste: mieheni ei voinut ymmärtää miten joku voi laittaa lapselleen jonkun toisen kakoissa ja pissoissa olleet kestot "ottaisitko sinä jonkun toisen alushousut käyttöön". Ajatus kiusasi minua jonkin aikaa, mutta pääsin sen yli, samoin mies.  
 
Neuvolassa on tullut käytyä jo kohtuuttoman monta kertaa, koska tytön painon nousua seurattiin kovin tarkoin alkuviikoilla. Vaikka meitä kehotettiin lisämaidon käyttöön, luotimme omiin vaistoihin ja sinnikkäästi halusin taistella imetyksen kunnolla käyntiin ilman pulloja. Jonkin kerran hörpytettiin korkilla lisämaitoa, mutta sellainen show se oli, että jäi pois meidän illoista. Ilokseni saimme todeta, että paino lähti nousemaan hyvin, samoin imetys.
 
Imetys on sellainen mysteeri-maailma, että meinasin pökertyä kaiken infon ja paineen alla. Oma henkilökohtainen mielipiteeni on, että huomattavasti useammalla tuoreella äidillä homma sujuisi paljon leppoisammin, kun asian ympärille ei olisi kehitelty hullua hössötystä.
 
Itku. Voi kyynel ja itku. Kun pieni vauva itkee, omassa kehossa kaikki aktivoituu auttamaan tuota pientä poloa. Kun keinot auttamiseen ovat vähissä, tulee epätoivo ja välillä se omakin itku.
 
Meidän ihanuuden itkujen syy on mitä todennäköisemmin koliikki ja vatsavaivat. Vanhempana sitä tekee jos joitakin yrityksiä, jotta pienoisen olo edes hieman helpottaisi. Meillä on toiminut toistaiseksi tissi, perhepeti ja vaunuissa nukkuminen ulkona. Vyöhyketerapia-päivänä neiti on ollut aina huomattavasti vähempi itkuinen, mutta itkut ovat palanneet jo seuraavana päivänä. Tänään oli kolmas kerta, kädet ristiin että tenho toimii tällä kertaa pidemmällä.
 
Koliikkiperheen suuren suuri apu on myös tukiverkosto. Kannustus ja apu, jota olemme saaneet lähipiiriltä on ollut korvaamatonta. Kiitos kuuluu erityisesti isovanhemmille! Niin paljon ei osaa ihminen kiittää, että se riittäisi. Nyt ymmärrän miten tärkeää on myös ne 'äiti-kaverit'. Kukaan muu ei ymmärrä yhtä hyvin sinua kuin toinen äiti, joka on myös valvonut viime yön.
 
Kielletyt tunteet. Olen huomannut ettei ole ihan helppoa sanoa kelle tahansa olevansa esimerkiksi väsynyt. Ystäväni kysyi olenko minäkin ihaillut vauvaa öisin miten ihana se on. Totesin, etten todellakaan ole. Jos yöllä olen katsellut pientä, olen lähinnä toivonut että hän nukkuisi ja voisin sitten ihailla häntä päivällä. Kun on kantanut lasta 10 tuntia putkeen imettäen toistuvasti, lapsen vain torkahdellen välillä, ja itkien loppuajan, on vaikea pitää positiiviset tunteet voimissaan.
 
Pienet ilot on niitä kyyneleitäkin suurempia. Yksi hymy vie pois jokaisen itketyn tunnin äidin mielessä. Kun neiti oli itkenyt koko päivän, mutta antoi minulle välissä maailman valloittavimman ensihymynsä, en voinut tuntea muuta kuin suurta onnea.
 
Perhe. Tästä olen aina unelmoinut. Ja se on kannattanut. Nyt elän sitä.

tiistai 11. maaliskuuta 2014

Rieskoja ja hetkiä

Tein tänään perunarieskoja ylijäämäperunamuusista. Niitä tehdessä olin jotenkin iloinen, että hei tästä voi kirjottaa vaikka reseptin blogiin, olisihan se meinaan tosi kiva, että olisi jotain muuta kuin vauva-asiaa luettavaksi. Noh ei ne niin hyviä ollut, että viitsisin reseptiä laittaa. Saati, että olisin ehtinyt kaivamaan kameran  esille ja ottamaan kuvan. Tämäkin on ihme, että ylipäätänsä kirjoitan tässä tätä nyt.
 
Mitä elämäämme kuuluu? Vauva. Se suloinen pieni ihanuus, joka on jo kuukauden vanha. Eilen meitä hemmoteltiin isolla hymyllä. Tätä se onni on.
 
Olen kuullut lauseen "toi on ihanaa aikaa, nauti joka hetkestä" jo melkoisen monta kertaa. Parhaani teen ja suuresti nautinkin, lähestulkoon kokoajan. Mutta pakko myöntää, että kello kolme yöllä naama kurtussa huutava lapsi ei tuo ensimmäisenä mieleen ihanuuksien ihanuutta, etenkään siinä vaiheessa, kun olette saaneet nukuttua tasan nolla tuntia. On niitä öitä (ja iltoja ja päiviäkin välillä), jolloin sitä toivoo vain, että pienen mahaa ei kipristäisi ja uni saapuisi taloon. Eilen apua saalistettiin vyöhyketerapialla, viime ilta oli luksusta. Tänään vuoristoratamme onkin taas jo toisissa vauhdeissa. Huomenna voi olla taas totaalisen toisin. Viisaan ihanan mummoni sanoin: joka päivä on uusi. Vaan kyllä, kellokolmeyön-hetkistä huolimatta, on tämä ihanaa aikaa.
 
Pikkujalat vyöhykkeissä ja pikakamerointi.