perjantai 20. lokakuuta 2017

Kiitän ja nautin

Elämästä pitää nauttia täysillä sanotaan. Olla kiitollinen ja huomata pienetkin ilot. Arvostaa asioita elämässä ja jättää huolet huomiseen. Elämän nauttimiskehoituksia on jääkaappimagneettirunoudesta aina niihin facebook-päivityksiin asti, joissa on jollakin tapaa huomattu elämän rajallisuus ja sitten muistutellaan kaikkia taas jotenkin nauttimaan elämästään enemmän. Elä kaikki päivät niinkuin viimeistä päivää. Kahden pienen lapsen äitinä noita nauttimiskehoituksia on kuullut enemmän kuin usein, ne kun ovat "niin pienen hetken pieniä, nauti nyt".  Herää kyllä kysymys, että eikö niistä lapsista tarvitse nauttia täysillä kun he ovat saavuttaneet iän, jossa ei olla enää pieniä.

Ymmärrän täysin, että jokainen havahtuu elämän arvokkuuteen aina jollakin tapaa syvemmin, kun sen äärelle on joutunut pysähtymään. Ei tarvita kuin pari sairaalassa vietettyä yötä oman lapsen kanssa, niin itsekin mietti tulevansa yli-ihmiseksi ja arvostavansa ja rakastavansa näitä lapsia sellaisilla superrakkausvoimilla että kaikki jäävuoretkin sulaa. Mutta niinhän se ei mene, ihan normaalia rakkautta se minunkin rakkaus on, vaikka syvissä tunnehetkissä luulin tajuavani jotakin tosi syvästi, enemmän. 

En ole ihan varma osaanko nauttia täysin oikealla tavalla kaikesta tästä kaikesta. Huomaan arvioivani omaa nautintoasteikkoani esimerkiksi lasten kiljuessa kurkku suorana, minun suunnitellessa lähinnä pakoa. Toistaiseksi nautintoasteikko on kuitenkin heittämällä plussan puolella, että ehkä olen ihan kelpo nauttija. Kiitollisena olo on myös hieman haastavaa. Muistan joskus surreeni lapseni sairaala-asioihin liittyviä asioita, kun minua kehotettiin olemaan kiitollinen että hän on hengissä. Hämmennyksen vallassa totesin, että nämä tunteet eivät syö toisiaan pois. Olen suuresti kiitollinen lukemattomista asioita elämässäni ja sydämeni laulaa kepeitä säveliä usein, mutta kyllä siellä välillä muitakin säveliä soi, ihan räminärokkia täysillä. Kiitollisuuteen ja elämästä nauttimiseen saanee kuuluua myös säröjä, ne ehkä tekevät kuitenkin kokonaisuudesta täydemmän.

Nautinnollista syksyistä viikonloppua kera kiitosten ja nautinnon! Toivokaamme valoa.





maanantai 2. lokakuuta 2017

Asiat järjestykseen

Oleskelin lapseni kanssa hänen huoneessaan viikonloppuna. Päässäni pyöri joitakin keskusteluja, joita olin käynyt sosiaalisen median syövereissä ja ajatuksia sinkoili vähän joka suuntaan. Lapsi sai spontaanin idean vaihtaa hänen leikkikeittiönsä paikkaa. Suurilla kolmevuotiaan voimillaan hän jo kantoi keittiötään uuteen paikkaan, kun minä yritin selittää ettei sitä siihen voi laittaa, koska kaapin ovi ei aukea. Lapsi havainnollisti minulle miten sitä voi tarvittaessa siirtää, ratkaisu oli jo valmis. Päätin lähteä lapsen ideaan mukaan ja olimmekin pian raivanneet tilaa keittiölle, siirtämällä pulpetin ja kaikki lelukorit toiselle seinämälle. Siinä samassa tuli käytyä leluja läpi ja sijoiteltua niitä järkevämmin. Tyhjän nurkan ongelma, mitä olen pähkäillyt pitkään, ratkesi kuin itsestään ja tulipa tyhjiä hyllyjä leluillekin. Vieraat katselivat huonetta ja hämmästelivät miten tilavalta se nyt näyttää. Lapset keksivät tilassa uusia leikkejä ja minä hymäilin tyytyväisyyttä. 

Joskus myös elämässä on hyvä järjestää asioita hieman uudelleen. Se ei tarkoita, että pitää muuttaa kaikki, vähän vain asioiden paikkoja, suhteuttaa tärkeysjärjestystä, poistaa sellaisia asioita, jotka palvelevat ehkä joitakin muita paremmin kuin itseä ja antaa tyhjälle tilalle aikaa täyttyä. Toisinaan on hyvä tarttua toisen ehdotukseen, vaikka itse näkeekin sen heti ensi alkuun mahdottoman huonona ideana. Ehkä se toisen idea odottaakin vain sitä, että joku kannustaa jatkamaan ja viemään ideaa pidemmälle, lopputulos onkin kaikkia varsin ilahduttava. 



sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Ilta elämän kanssa

Eräänä toukokuun iltana menin ensimmäistä kertaa kuulemaan, kokemaan ja katsomaan mitä pitää sisällään Ilta Lauran kanssa. Tuon illan jälkeen oli mukavan kutkuttava fiilis, päätin että heti kun tuo ilta saapuisi seuraavan kerran kaupunkiin, olen varmasti paikalla. Niin kävi. Mukaani sain kolme ihastuttavaa ystävääni asettumaan aiheen äärellä, joka ei ole kovin pieni: Ainut elämä. 

Istuessani teatterin katsomossa, huomasin ajan katoavan, samalla koko oman elämän kelautuen mielessäni tuon parituntisen aikana. Keskustelun ja illan edetessä, huomasin joidenkin pienien solmujen päässäni aukeavan. Olin toukokuun illan jälkeen pohtinut pitäisikö minulla olla suurempia unelmia ja tavoitteita, ollakseni jotenkin enemmän elossa. Sain vastauksen, ei tarvitse olla. Jumalalla voi olla minulle paljon suurempia suunnitelmia kuin osaan itse koskaan edes suunnitella. Olen tyytyväinen päätökseeni jättää nämä suuret suunnitelmat osaavimpiin käsiin. 

Kaikella on aikansa, sanotaan. Kun illan yksi vieraista, Juha Tapio, lauloi illan päätteeksi Lahden Gospel-kuoron kanssa Meillä on aikaa, silmistä alkoi valua vettä, vaikka kuinka yritin ettei tarvitsisi kaivaa nenäliinaa laukusta (jotka otin mukaan selitellen itselleni, että nuha voi alkaa koska vain). Kotona selitin erittäin sekavan epäjohdonmukaisesti miehelleni keskiyön aikaan kaikkea illasta ajatusta herännyttä, itkin lisää ja totesin miehelleni "me ollaan saatu niin paljon, että mä en tiedä osaanko mä kiittää riittävästi". Näin muutama päivä tapahtuneesta katson itseäni ja reaktiotani ihan lempeästi hymyillen, jos oma elämä ei liikauta, ei sykähdytä, eikä saa sydäntä liikutuksesta laulamaan, niin mikä sitten. 



tiistai 19. syyskuuta 2017

Hyvä syyllisyys

Jokaisella on ne omat heikot kohtansa, ne, joita märistään illan pimeinä tunteita, että miten minä nyt taas saatoin. Vuodatetaan kavereille, jotka lohduttaa ihanasti joko yliöverihuumoriviesteillä tai kertoen omat päivän mokansa. Kaikki mokaa. On inhimillistä olla erehtyväinen. Ei pidä rietua syyllisyydessä ja monen monta muuta lohdullista ajatusta niihin syyllisyydessä riutumisen hetkiin olen minäkin saanut. Sitten voi taas unohtaa tilanteen ja käydä nukkumaan. Herätä uuteen päivään ja tehdä samat virheet uudelleen, koska syyllistyä ei tarvitse. 

Kun kerta toisensa jälkeen sama ääni soi sisällä ja kertoo, että nyt ei ehkä taas mennyt ihan kovin mallikkaasta, voisiko hetkeksi pysähtyä. Syyllisyyden tunne voi myös kertoa tarpeesta kasvuun ja kehittymiseen. Se ei aina ole väärä tunne.Syyllisyyden tunne voi kolkutella meille auki niitä ovia, joita voisikin uskaltaa raottaa sen sijaan että läimäytää aina oven kiinni "minun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä". Entä jos ovi aukeaa ja pistää meidät pohtimaan miksi minä tunnen tästä asiasta syyllisyyttä. Entä jos se totuus onkin, että on toiminut sillä tavalla väärin, että voisi oikeasti toimia vähän paremminkin. 

Usein törmää teksteihin, joissa äitejä kehotetaan olemaan tuntematta syyllisyyttä esimerkiksi valmisruuasta tai siivoamattomuudesta. Entä jos se syyllisyys ei nousekaan mikroateriasta vaan siitä mitä ajattelee, sanoo tai tuntee. Entä jos oikeasti jaksaa tehdä ruokaa joka päivä, muttei vaan jaksa puhua lempeästi kanssaihmisilleen. Onko ihan ok oikaista pikareittiä. Kun ei jaksa selittää kauniisti ja ymmärrettävästi, voiko käyttää pikalausetta tehokkaan voimallisesti: "Pue nyt!". Käytönnön vinkkejä siihen, miten arjen saa pyörimään mahdollisimman kivuttomasti ruokineen, siivouksineen, aikatauluineen on paljon. Ei tarvitse siivota eikä oikeastaan ruokaakaan laittaa, se on hyväksyttävää koska äiti on väsynyt ja pitää olla läsnä lapsille, mikäli olen oikein ymmärtänyt. Mutta vuorovaikutuksessa oikotiet vievät harvoin helpommille vesille. Niissä lienee ihan hyvä tuntea välillä syyllisyyttä ja muistaa palata ohitustieltä taas sinne leppoisempien askelien polulle. 

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Lapsen median käyttö

Esikoinen on nyt kutakuinkin päivälleen kolme vuotta ja seitsemän kuukautta. Eilen se sitten tapahtui, se kuuluisa eka kerta. Töissä (kertaviikkoinen äidin oma aika) kollegani esitteli minulle hyviä lasten pelejä tabletilla, mitä voi lasten kanssa käyttää työssä. Huomasin ison koneiston pyörivän pääni sisällä, pitäisikö esitellä tällainen maailma myös lapselleni. Nyt osaisin, tiedän miten sovellus ladataan laitteeseen (ja toivon, että käytän näitä termejä tässä blogitekstissä edes sinnepäin oikein). 

Lapsemme median käyttö on tähän asti ollut selvä rajattu kokonaisuus. Hän katsoo Pikkukakkosen ja siinä se. Jos television äärellä ei olla viideltä, saa hän katsoa Pikkukakkosen ohjelmia tabletilta noin tunnin verran. Arkipäiviimme ei ole kuulunut ruutuaika millään lailla ja automatkatkin on sujuneet erinomaisesti ilman laitetta käsissä. 

Pidän siitä, että esikoisemme on luova ja kekseliäs lapsi. Hän ei ole koskaan valittanut tylsyyttään vaan keksi itselleen puuhaa helposti missä vain. Tarvetta ajantappoon ei siis ole laitteilla ollut. Ymmärrän, että vanhemmat haluavat välillä hengähtää ja saada lapsen pysymään aloillaan, milloin jokin laite saattaa sen mahdollisuuden antaa. Tiedän myös, että monet ohjelmat ja pelit voivat parhaimmillaan olla opettavaisia ja siten ihan hyviä juttuja. Jotenkin vain oma mieli kokee vastustusta noita laitteita kohtaan, enkä halua käyttää niitä omina apukäsinäni. 

Jossakin vaiheessa on kuitenkin astuttava nykypäivään. Lapsi sai siten perjantaina sen ensikosketuksen pelaamiseen tabletilla. Olen erittäin hämmentynyt kahdesta seikasta mitä siitä seurasi. A) hän oppi heti miten homma toimii, B) hän jäi heti koukkuun. Perjantaista lähtien lapsi on kinunnut, että saisi "sitä peliä". Hän on kahden päivän aikana oppinut tekemään kauppaa myös erinomaisin taidoin: "ihan vähän vaan", "mä vielä kaksi kertaa", "yksi minuutti vielä". Aamulla ensimmäinen toive oli, että hän saisi pelata. Olen rehellisesti sanottuna hieman järkyttynyt, miten se voi olla niin kiehtovaa. Vielä jää nähtäväksi onko tämä alkuhuumaa vai onko nyt se aika, kun perheessämme pitää alkaa puhumaan ruutuajasta. Tähän asti ei ole sopimuksia tarvinut tehdä. Hetkellisesti kerkisin jo katumaan, että koko sovellusta latasin ja näytin lapselle, mutta ehkä tämä tästä vielä tasoittuu. Koska medialle on nyt annettu pikkusormi, annoin lapsen myös katsoa sunnuntaiaamun lastenohjelmia. Tämä alkaa selkeästi riistäytymään käsistä. Kuopus onkin sitten ihan oma tarinansa. 

tiistai 29. elokuuta 2017

Oiva kirjapäivä

Astelin eilen lapseni kanssa lähikirjastoon. Lapsi ryntäsi heti junaradan kimppuun ja viihtyikin siinä aina kotiinlähtöön asti, vaikka kuinka yritin houkutella valitsemaan kirjoja kanssani. Itse haltioiduin taas siitä, miten paljon ihania kirjoja on tarjolla. Kirjapino alkoi kasvaa kasvamistaan, matkaan tarttui perinteisiä Puppe ja Minttu-kirjoja, mutta myös pidempään haaveilemani Jamela kirjat  (joita muuten ilokseni myy lähiseudun pieni kustantamo). Miksi haaveissa Jamela? Siksi, että siinä päähenkilö on tummaihoinen ja siksi, että kirjan tarina sijoittuu Afrikkaan. Ohimennen kysäisin kirjastonhoitajalta, tuleeko hänelle muita kirjoja mieleen, missä kirjan henkilöt näyttäisivät Jamelalta (hän saattoi hoksata, että tarkoitin kyllä tyttäriäni). Tuo valtavan avulias ja ihana kirjastonhoitaja ei löytänyt yhtään kirjaa siihen hetkeen noilla toiveilla, mutta lupasi kerätä meille kirjalistaa, mitkä voisivat meitä ilahduttaa. 

Teimme jo lähtöä kirjastosta, kun silmiini osui pieni suloinen kirja, ihan siinä oven suussa. 


Oivan pallo-kirja lähti kanssamme kotiin. Heti samana iltana avasimme tuon houkuttelevan kirjan kannen, sisällä oli oikea aarre. Kuvitus ja tarina saivat minut siinä määrin haltioihin, että tunsin ilon läikehdintää sydämeni sopukoissa. Kirjan päähenkilö Oiva on tummaihoinen lapsi, hänen äitinsä vaaleaihoinen, mutta kirja ei kerro siitä, se vain on niin, ihan niinkuin meilläkin. Tarina kertoo äidin ja Oivan hetkestä, ilmapallosta ja ystävästä, murheista ja lohdusta, avusta ja ratkaisuista. Se on pieni hetki heidän elämää, ihan niinkuin meidänkin. 


Koska kyseinen pieni kirja sai minussa aikaan jotakin isompaa, laitoin kirjan tekijöille kiitokset (ja toivoin salaa, että he tekevät jatkossakin yhtä ihania satukirjoja). Lisättäköön vielä, että minä en ole ainut joka kirjasta pitää, se on nyt luettu pienen neidin toiveesta aika monta kertaa.

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Käärme ommellen

Valittelin aamulla, että on aika tylsä päivä kun ei ole mitään ohjelmaa. Ompelukone sattui olemaan esillä ja aloitin tekemään jo pitkään suunnitelmissa ollutta käärmettä tytöille. Kävi klassiset "en malta lopettaa" ja käärme tulikin jo valmiiksi samana iltana. Täytteeksi piti rikkoa yksi tyyny. Kuka nyt malttaisi odottaa kaupoille menemistä. 

Käärme on saanut jo lukuisia halauksia ja pääsi käymään kuvattavana ulkonakin. 



perjantai 25. elokuuta 2017

Perjantai-iltana Pommacin kanssa koneella

On erittäin harvinainen hetki. Istun tietokoneen äärellä, samassa huoneessa ei ole ketään, molemmat lapset nukkuu. Saan näpyttää sormien kyllyydestä tekstiä. Mies on saunaillassa ja itse hämmästelen sitä miten olen saanut molemmat lapset nukkumaan näin kivuttomasti. Unta edeltävät hetket olivat kyllä kohtuu kaoottiset, ne sisältävät mm. palaneen käryä, savua, kulhollisen kaatuneita popcorneja, kakkaa ja lisää kakkaa (ette halua tietää missä). Muistan kuinka kuopuksen synnyttyä mietin, että miten noiden kahden kanssa pääsee edes ulos ovesta jotenkin onnistuneesti, nyt hieman isommatkin kokonaisuudet voivat onnistua ihan suht tyylikkäästi (jos tämäniltaista säätöä ei lasketa).

Kun minulla nyt sitten on tämä upea hetki, jonka voisin käyttää yleviin lauseisiin jostakin syvältä ymmärryksen kaivosta, huomaan että ymmärrykseni ei ole kehittynyt mitenkään huimasti viime viikkoina. 

Minulla on joku hämärä muistikuva, että olen lupaillut kirjoittaa ainakin Ugandan matkasta ja kantamisesta. Siivoamisestakin olen kai luvannut kertoa. Jotenkin yksikään noista aiheista ei tempaa millään tapaa mukaansa juuri nyt. Ugandan matkasta on jo niin kauan, että toivon uuden matkan olevan edessä lähempänä kuin edellisen takana. Kantaminen kannattaa aina! Siis lapsen kantaminen. Ja aika usein kauppakassien, jotta saa ruokaa. Siivoamisesta kirjoitan vielä. Se kirvoittaa mieltäni. 

Mistä sinä haluaisit minun kirjoittavan? Onko jotakin, mikä jäänyt mieleen, mitä olisi kiva saada kuulla lisää tai mistä en ole tajunnut kertoa lainkaan. 

Käsitöitä minun tekisi mieli saada laittaa tänne enemmän, mutta kun on yksi ongelma: en ole tehnyt niitä. Taidan mennä tekemään. 

Rauhallista viikonloppua kaikille! 

maanantai 21. elokuuta 2017

Kun elämän oppi ojaan kaataa


Tieto lisää tuskaa sanovat ja voi kuulkaa, niin lisää. Olen monesti ajatellut etten olisi halunnut oppia kaikkea tätä. Kaikki se tieto, mitä olen joutunut oppimaan rasismista ja ihmisten julmuudesta on meinannut kaataa minut välillä ojaan. Pää surisee niin paljon pieniä langanpätkiä, että meinaa saada yhdestäkään otetta. Punaista lankaa niistä on turha edes yrittää punoa. Maailman tapahtumat ja perheemme kohtaamat rasistiset kommentit kevään mittaa sekä ymmärrys rakenteellisesta rasismista ovat saaneet mieltä ajoittain vähän turhankin synkäksi ja olen uinut ajatuksineni ja pelkoineni välillä hieman syvemmällä. Onneksi humpsahdukset syvyyksiin on hetkellisiä ja perusarjen ilonpilkahdukset nostavat nopeasti pinnalle. Normaalin arjen perään näyttäisi nytkin perjantain tapahtumien jälkeen moni huudella. 


Ohjeita siihen, miten tunnistaa rasismi löytyy melko hyvin. On myös vinkkejä miten lisätä suvaitsevaisuutta, miten kasvattaa lapsesta avarakatseinen. On ohjeita mitä voi tehdä tilanteessa, jossa huomaa että joku kohtaa rasismia. Mutta ohjeita siihen, mitä tehdä niille ahdistuksen ja pelon tunteille, mitä läheistensä vuoksi kokee, en ole löytänyt. Miten ylipäätään sietää pahuutta. Kaikki vinkkivitoset siis kehiin kiitos. Kaikki terrorismin ehkäisyyn ja torjuntaan liittyvät asiat menevät jo niin pitkälle oman ymmärrykseni ja maailman järjestyksen yli, että pääni ei kestä edes ajatella asiaa. 

Älä anna pelolle valtaa. 
Rakkaus on suurin voima. 

Tuon kaltaisia lauseita olen hokenut itselleni ja koittanut pysyä tolkuissani kaikkien pohdintojeni äärellä. En ole edelleenkään kovin selkeää selviytymiskaavaa itselleni tunteissani saanut luotua, mutta huomaan kuitenkin jo kirjoittavani kokonaisia lauseita asiasta eli ehkä jotakin on työstynyt. 

Vaikka maailmassa on pahuutta ja jokaisen elämässä synkempiäkin hetkiä, minä uskon että suurin osa ihmisistä toivoo toisilleen hyvää. 

Rauhan ja rakkauden tunteita kaikkiin sydämiin. 

Joku näkee sotkun, mutta varmasti myös rakkautta!

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Yksivuotias

Tällä viikolla sain taas sydämeni läikkymään liikutuksesta, miettiessäni kuopuksemme vuotta. Hänen maailmaan tulo ja ensimmäiset viikot olivat sekaisin huolta ja onnea. Huolta mahtui vuoteen, mutta myös valtava määrä hymyisiä hetkiä. Valoisuudellaan ja ilollaan hän on hurmannut meidät vuoden jokaisena päivänä.

Miten paljon tuo lapsi onkaan kasvattanut meitä vanhempina. Kahden lapsen äitinä jaksan hämmästellä, miten samasta, mutta silti niin eri kohdasta puuta nuo kaksi ovatkaan veistetty, ihania ja niin rakkaita molemmat. 


Meidän yksivuotias luo iloa ympärilleen ja hurmaa huomaamatta kaikki. Hän kulkee kuin karhu, murisee kuin leijona ja tanssii paremmin kuin äitinsä. Potta on ihan tuttu paikka ja ruokailut menee omilla käsillä, lusikka on ihan out. Tällä viikolla on opittu seisomaan, mutta se on vielä niin jännää, että jos joku sanoo "hienoa, vau", alkaa jo vähän huippaamaan. Kaikista kivointa olisi kun voisi olla, noh, oikeastaan kokoajan ja aina äidin kanssa. 


Kun eilen juhlistettiin tuota meidän ihanaa yksivuotiasta, olin niin kovin onnellinen. Hänen kummeista, lähisukulaisista, ystävistä. Tämä on turvaverkko, josta voin olla lasteni elämässä kiitollinen. 


maanantai 17. heinäkuuta 2017

Heinäkuussa sanon kerran hei

Hei! 

Heinäkuu on ollut kesäinen ja sopivan leppoisan touhukas. Hieman tosin tuntuu hullulle, että kalenterin seuraavaan kahteen viikkoon ei ole kirjattu mitään muuta kuin kahtena päivänä 'työ'. Työn aloitus vaatisi ihan oman kirjotuksen, koska on koko tarinanaan ihan huikea, mutta koska aikani on rajallinen, kerron siitä joskus toiste. Tai ehkä kerron, jos vielä muistan että piti kertoa. Kesällä on luvallista unohtaa yli puolet, normaalin puolen sijaan, asioista. 

Pienin heräsi, suurin kaipaa apua pihatöissä. Sanon moi, kuullaan taas pian! 

Nauttikaa siitä mitä kesä meille antaa. 






 

torstai 29. kesäkuuta 2017

Mistä on kesä tehty?

Kesä on tehty päivistä, jotka alkavat myöhään, aamukahveja saatetaan juoda vielä puoli yksitoista. Kesällä voi avata oven ja olla ikäänkuin ulkona ja sisällä yhtäaikaa. Omaa pihaa on hehkutettu paljon, mutta voisi jatkaa vielä hehkuttamista, ihan mahtavaahan se on, että ovesta pääsee pihalle. Kesällä illat venyy yhtä myöhään kuin aamut.

Huomenna jää mies myös lomalle ja voimme valua kaikki tähän ihanaan aikatauluttomaan rytmiin joksikin aikaa. Ensitöiksemme alamme laittaa pihaasuunnitelmia toteen. Retkisuunnitelmia alkaa myös olla jo kivannäköinen lista.

Kaikille lukijoille toivon paljon paljain jaloin kävelyä, mansikoita, Brita-kakkua, herneitä, kukkaloistoa, ystävien kanssa naurua, raparperipiirakkaa, savustettua kalaa, mökkirantaa, saippuakuplia, keinuissa keinumista, maaseudulla ajelua, sateenkaaria ja makoisia unia. Niistä kaikista on meidän perhe jo saanut nauttia, jatkamme samaan malliin


maanantai 12. kesäkuuta 2017

Prinsessojen tyyliopas

Olen aiemmin kertonut, miten kotiimme saapui pinkki. Pinkki ei saapunut yksin, vaan ylhäisen arvonimen kanssa: PRINSESSA. Meillä asuu nykyään aito prinsessa. Kun olen kysynyt onko äitikin prinsessa, on vastaus tiukka "EI, Sä olet vaan sä."

Prinsessa rakastaa kaikkea kimaltavaa ja kaikkea vaaleanpunaista. Joskus kuitenkin myös keltainen käy. Mikäli asussa on helmaa ja röyhelöä, perhosia tai rusetteja, kelpaa muutkin värit. Vihreä merenneitoasu päällä käytiin kahvilassa viikonloppuna ja neito oli onnellinen. Prinsessan asuun kuuluu usein käsilaukku, jonka sisälle kerätään kaikenlaisia aarteita niin paljon kuin laukku vetää sisäänsä. Sydämen muotoisen laukun kyljessä koreilee Ryhmä Haun koirat (se ensimmäinen ostos mikä puhkaisi tuon kuuluisan kaupallisuuskuplamme). Hiukset viimeistellään pinneillä, mieluiten useammalla ja mieluiten itse laitettuna. Pampuloita myös mielummin enemmän kuin vähemmän. More is more, tiedättehän.

Eilen prinsessalle tarjottiin t-paitaa, kuului terävä vastine "Prinsessat eivät käytä t-paitaa". Saapui sateinen aamu ja mekon vieressä odottivat legginsit pukijaansa. Kuului jälleen tiukka "Prinsessat eivät käytä legginsejä!". Huokaus. Selitykset siitä, miten sataa ja on kylmä eivät kelvanneet, eikä se että äiti tietäisi tästä asiasta oikeastaan yhtään mitään. Hätäpäissäni lupasin kysyä oikeilta prinsessoilta asiaa ja koitin siirtää huomion aamupalaan. Lapsi oli sinnikäs ja vaati soittamaan. Mietittiin sitten yhdessä tunnetaanko yhtään oikeaa prinsessaa. Mikä ilo ja onni, ystävän viisivuotias, suuri ihailun kohde, on lapsen mielestä ihan oikea prinsessa, juuri se ketä tähän hätään tarvittiin. Pikasoitto prinsessojen auttavaan puhelimeen. Ja arvatkaas mitä: prinsessat toden totta käyttävät leggareita! Päästiin tästäkin vaatekriisistä. 

Olen luopunut ajatuksesta, että voisin määrätä mitä lapseni pistää päällensä. Tällä hetkellä katu-uskottavasti puettu tyyli-lyyli-tyyli on yhtä kaukana kuin tuoreet mangot. Yhdessä teemme valintoja sen mukaan lähinnä, minkälainen sää on ulkona, muutoin annan lapsen päättää mitä päällensä kaapista laittaa. Aamuissa on huomattavasti vähemmän kiukkua, prinsessa on erittäin onnellinen helmoissaan ja pinkeissä perhosissaan, RyhmäHau-laukussaan ja lippiksessään. Ja mikä tärkeintä, valtakunnassa kaikki hyvin.


lauantai 3. kesäkuuta 2017

Patalappuja ja juhlantunnelmaa

Pääsen vihdoin käyttämään tunnistetta 'omin käsin tehty'. Onhan tämä kyllä kohtuullisen noloa, että ensimmäinen käsityö moniin aikoihin on niinkin mahtava suoritus kuin patalappu. Hieman saumat kieroilee, mutta älkää suurentako kuvaa ja antakaa vaan kannustavaa palautetta, vaikka kuten Ugandassa sanottaisiin "you will learn". 




Kaksi patalappua matkaa tänään huikean nuoren miehen ylioppilaslahjana Helsinkiin. Älkää huolestuko, nuo on lähinnä bonusosa lahjaa, kummipoikani saa myös alkukeittiösetin (uskallan olettaa että hänellä on parhaillaan parempaa puuhaa kuin lukea blogiani). Alkaa jo vähän tuntua siltä, että jonain päivänä hänkin muuttaa pois kotoa, mikä sen tarpeellisempaa kuin esimerkiksi kattila. Tämän tädin liikutuksen tunteet ovat hieman pinnassa jo pelkästä ajatuksesta, että pääsen halaamaan tuota lakkipäätä ihan pian. Tuntuu myös mahtavalta päästä juhlimaan koko perheen voimin, nyt meillä on kaksi söpöystä matkassamme sukujuhliin. 


Onnellista päivää kaikille! Erityisesti niille, joiden kanssa nostetaan tänään malja.

lauantai 27. toukokuuta 2017

Kahdeksan kysymystä monikulttuuriselle perheelle

Olen käynyt toisaalla tässä laajassa sosiaalisen median kentässä keskustelua siitä, millaisia kysymyksiä monikulttuurinen perhe kohtaa usein. Sen verta mehevä aihe ja kutkutti monen monikulttuurisen perheen edustajaa siinä määrin, että päätin kirjoittaa tännekin. Ne, jotka saavat näitä kysymyksiä, tietävät ilman selitystä mistä puhun. Ne, jotka nyt ihmettelevät, että mistä ihmeen kysymyksistä tuo puhuu, niin kerron. Ne on niitä kysymyksiä, joita saat välittömästi kun toiselle selviää, että olet naimisissa ulkomaalaistaustaisen kanssa. Kysymykset jossakin määrin huvittavat, jossakin määrin ärsyttävät. Tiedättekö, kun vastaa samoihin kysymyksiin jos kuinka monennetta kertaa ja toivoo vaan sisällään, että joku kysyisi joskus jotakin muuta ensi kertaa kohdatessa. Valaistakseni asiaa hieman enemmän, päätin tehdä listan niistä kysymyksistä, joita olemme kuulleet erittäin usein, toistan ERITTÄIN usein. Lähes poikkeuksetta kysymykset menevät myös samassa järjestyksessä. 

1. Mistä maasta miehesi on kotoisin?
2. Miten te tapasitte?
3. Kuinka kauan miehesi on ollut Suomessa?
4. Puhuuko miehesi Suomea?
5. Mitä hän tykkää Suomesta? / Miten hän on viihtynyt Suomessa?
6. Mitä kieltä teillä puhutaan kotona? / Mitä kieltä lapset puhuvat? (Tässä kohden kuulee usein ihastelua)
7. Syödäänkö teillä afrikkalaista ruokaa? 
8. Onko miehesi kristitty?

Mitäpä noita listaamaan, normaaleja kysymyksiä, sanoisi moni, eikös. Onhan ne. Ihan asiallisiapa vielä. Olen kiltisti niihin aina vastannut, joskus laajemmin, joskus lyhyesti. Se miksi nostan tämän aiheen esille ei ole se, että tässä oli jostakin maailmanlopun ongelmasta kyse, vaan siitä, että välillä väsyttää olla aina "se erilainen perhe". Se perhe, jonka asiat ikäänkuin kuuluvat kaikille. Vai onko kaikkien kohdalla ok kysyä ensimmäisellä tapaamisella, missä tapasit kumppanisi tai mitä ruokaa teillä kotona syödään. Toisaalta kyllä juu. On niitä henkilöitä, joiden kanssa heti ensikohtaamisella tuntuu, että voi jakaa paljonkin. Mutta on myös niitä hetkiä, kun ei haluaisi jakaa. Silloin minusta tuntuu etten saa pitää yksityisyyttäni, vaikka haluaisin. Vastaan pankkivirkailijalle tapaamisestamme mieheni kanssa ja "oooh, onpa hienoa"-ihasteluihin sanon, että juu niin on, vaikka sisälläni ajattelen, että tämä on ihan tavallista ja normaalia, me ollaan ihan niinku muutkin perheet. Itseäni tässä hämmentää usein se, että minä vastaan mieheeni liittyviin kysymyksiin paikassa, jossa olin valmistautunut vastaamaan johonkin ihan muuhun. 

Vaikka tekstistä voi saada kuvan, että täällä tämä valivalipiippi-rouva marmattaa lauantai-iltansa ratoksi, niin oikeasti minua hymyilyttää, kun tätä kirjoitan. Olen enimmäkseen kyllä erittäin iloinen, kun joku osoittaa aitoa kiinnostusta perhettämme kohtaan, aidon kiinnostuksen erottaa kyllä kohtuu helposti pelkästä puhtaasta uteliasuudesta. Jos nyt jotakin vinkkivitosen tynkää haluan tähän ujuttaa, niin mikäli et ole uuden tuttavasi kanssa valmis itse kertomaan kumppanistasi, älä kysy myöskään minulta, minäkään en ehkä ole.

Annan loppuun vielä kahdeksan kohdan listan siitä, mihin kysymyksiin tykkään vastata kelle tahansa, ihan heti ensikohtaamisella (keskustelun edetessä luontevan soljuvasti, kuten tämä teksti HAHAHA): 

1. Mikä sinun nimesi on?
2. Mistä sinä pidät?
3. Voinko olla avuksi?
4. Mistä olet saanut noin kauniit korvikset?
5. Haluaisitko olla minun ystävä?
6. Mikä saa sinut hymyilemään?
7. Onko kaikki hyvin?
8. Eikö olekin kaunis päivä? 

Ihanaa loppuviikonloppua kaikille. 

P.S. Pidän puutarhalla käymisestä. 


 

torstai 25. toukokuuta 2017

Asenne

Olin eilen viettämässä iltaa ystäväni kanssa. Kyllä, ihan kahdestaan. Tiemme vei kuuntelemaan, ja hieman osallistumaankin, live talk-show-iltaan nimeltä Ilta Lauran kanssa. Illan teemana oli asenne, vahvasti ja väkevästi, Lahessa kun ollaan. 

Toinen toistaan menestyksekkäämpiä miehiä jutteli Lauran kanssa siitä, miten heidän asenne on ollut merkittävässä roolissa saavutusten ja elämän keskiössä. Eipä tuota kiistäminen, vakuuttavaa. 

Ilta etenee ja huomaan pohtivani onko minulla asenne niin sanotusti kohdillaan. Onko minulla jotain sisäistä paloa, jota kohti kuljen asenne vahvana, ei murra tuota asennetta kivikot ei kalliot. Hieman jo hiostaa, olenko minä asennevammainen, missä minun unelmat on, missä saavutukset. Missä intohimo ja tavoitteet. 

Kun sitten yksi noista raavaista tatuoiduista miehistä kertoo, kuinka hän kävi pohjalla tajuttuaan, että lapset kasvaa eikä hän ole ollut läsnä, tapahtui sydämessä muljahdus. Minä elän unelmaani nyt. Sitä mitä tavoittelin monta vuotta. Haaveilin ja unelmoin perheestä. Minulla on se nyt. Elän sitä nyt. Elämäni pyörii tällä hetlellä vahvasti perheeni ympärillä, vaan niin saakin olla. Uudet unelmat ja tavoitteet tulevat myöhemmin.

Asenne on paljon muutakin. Miten suhtaudun asioihin? Miten vastoinkäymisiin? Siinä on opeteltavaa, myönnetään. Mutta voiko asenteen valita? Pitääkö se opetella? Mistä aloitan? Jos asian haluaa yksinkertaistaa on asenne yksinkertaisesti valitsemista myönteisen ja kielteisen suhtautumisen väliltä. Taidamme olla jälleen sen puoliksi tyhjän  täynnä olevan lasin äärellä. 

Illan aikana jokainen kirjoitti pikkuruiseen lappuun mitä haluaisi kuulla tuntemattomalta ihmiseltä. Illan päätteeksi kukin vuorollaan poimi lapun tehtäväksi seuraavalle viikolle. Jaan lappuni nyt teidän kanssa, ehkä joku muukin voi ottaa sen tehtäväkseen. 

P.S. Omaan lappuun kirjoitin "Sinulla on ihana perhe." 

lauantai 20. toukokuuta 2017

Piha

Meillä on oma piha ja se jos jokin on sanalla sanoen MAHTAVAA. 

Haaveilimme pitkään siitä, että kotiimme pääsisi yhdellä oven avauksella eikä hissin kautta. Jokunen vuosi siihen meni, mutta nyt se on meillä. Piha. Muuttomme osui viime kesän viimeisiin hetkiin, minkä vuoksi ei pihan nautinnot päässeet vielä täyteen iloon. Nyt kun auringonsäteet tanssivat nurmikolla ja lapsi juoksee ystäviensä kanssa kilpaa perhosta pyydystäen, totean että piha on todellakin ollut kaikkien haaveiden veroinen. 

Tätä nykyä haudon jos jonkin sortin puutarhaunelmia mielessäni. Mielikuvissani pihassamme kukkii kokoajan joku superkaunokki, minne tahansa katseensa asettaa näkee jotakin kiinnostavaa ja läpi kesän voi syödä jotakin hyötypuutarhanurkkauksestamme. Totuus on hieman vähemmän ruusuinen. Realistinen tavoite on, että edes osan kesää edes osa kukista kukkisi ja joskus kasvaisi jotakin, minkä voisi maukkaasti pistää suuhun. Sen verran toiveikas kuitenkin olen, että uskalsin laittaa uuden tunnistesanan 'puutarha'. 

Kesä on täällä. Silmut kohta täydessä lehdessä. Tämä on sitä jännittävintä aikaa. 






tiistai 9. toukokuuta 2017

Syli, joka lasta kaipaa

Olen nähnyt ympärilläni sylejä, jotka kaipaavat lasta. Sylejä, joihin jo mahassa ollut vauva ei koskaan päässyt. Sylejä, joissa pieni ihmisen alku jo kävi, mutta matkasi taivaaseen.


On niitä, joiden tarina on vielä kesken. On niitä, joiden elämä on lapseton, joko haluamatta tai tahtoen. Ympärilläni on uskomattomia tarinoita siitä, miten tuo tyhjä syli on aivan pian saamassa nuuhkutettavaa. Sellaisia tarinoita, missä pitkääkin pidempi odotus palkittiin. Ympärillämme on myös adoption kautta vanhemmaksi tulleita.

En tiedä onko minulla edes oikeutta kirjoittaa aiheesta lapsettomuus, onhan minulla kaksi lasta. Kirjoitan siitä nyt vierestä kulkijan näkökulmasta, sillä olisi vähintäänkin härskiä koittaa kirjoittaa tuskasta, jota ei ole itse kokenut. Kun kuuntelen ystävääni, joka kertoo lapsettomuudestaan, epäonnistuneista hoidoista, keskenmenoista ja jostakin vieläkin surullisemmasta, on aiheet niin pysäyttäviä ja mykistäviä, etten koskaan löydä oikeita lohdun sanoja, siksi olenkin lähinnä kuunnellut, antanut nenäliinaa ja halannut. Tyhjän sylin sävel kaikuu kuin hiljaisella järvellä kurkien laulu. Siinä on jotain äärimmäisen herkkää, haurasta ja koskettavaa. Mistä antaa toivo, mistä lohtu. Syli on tyhjä, enkä minä voi täyttää sitä, vaikka kuinka haluaisin.


Sanoin etten tiedä mitään lapsettomuudesta, mutta pienimmästäkin pienen palan siitä maistoin ollessani yksineläjä, ilman suhdetta. Pelkäsin, että jään yksin. Sillä tavalla yksin, että sunnuntaiaamuisin voit lukea Hesaria kannesta kanteen vaikka sata kertaa ja siltikin on vielä aikaa eikä kukaan halua sitä lehden toista puolta. Mutta enemmän kuin suhteettomuutta (onko tuo sana?) pelkäsin, että jään lapsettomaksi. Olin tahtomattani lapseton. Silloin sanoin, että olen mielummin ilman puolisoa kuin lasta elämäni, jos pitäisi päättää. Niin kovasti lasta toivoin. Useamman vuoden. Selvitin kaikki mahdollisia reittejä, miten tulla äidiksi. Adoptiolehtiä kahlatessani ja päätöstäni haudutellessani, päätin ottaa asioihin etäisyyttä, lähdin toteuttamaan muita haaveita Ugandaan (ja miten siinä sitten kävikään).

Myönnän, että kuvien ja tekstin yhteys on hieman ontuvaa. Mutta tässä virtahepo katsoo, että mitens sitten kävikään.

"Älä valita kiukuttelevista lapsista, sinulle on annettu lapsi. Älä tuskaile pyykkikuorman kanssa, sinulla on joitakin kenen pyykkejä pestä." Tiedättehän niitä kiitollisuus ritirimpsuja missä muistutetaa ettei saa valittaa, vaan olla kiitollinen. Minä olen, minä olen ja vielä kerran olen. Olen niinäkin hetkinä, kun pesen sitä kymmenettä kuormaa pyykkiä, olen nukkunut huonosti, pukkaa korvatulehdusta heti oksennustaudin perään ja kaikki kiukkuaa kaikille (tilanne nyt). Minä kiitän joka ikinen ilta näistä kahdesta lahjasta, jotka olen saanut. Enkä silti, kaikesta kiitollisuudestani huolimatta, voi täyttää ystävieni syliä. 

Omistan tämän kirjoituksen kaikille rakkaille ystävilleni, joille tämä aihe on kipeä. Haluan osoittaa, että välitän, vaikken osaa löytää niitä oikeita sanoja.  



"Ollaan hiljaa 
pihan pienimmän puun alla
ja kuunnellaan
kun tähdet syttyvät
Yksi kerrallaan
kuin kiiltomatojen lyhdyt.
Jokaisessa lyhdyssä
pieni toiveen tuike
odottamassa 
täyttymistään."

Heli Pukki


torstai 4. toukokuuta 2017

Kun mä olin pieni

Joka ilta, juuri ennen nukkumaan menoa, käymme tyttäreni kanssa tärkeitä keskusteluja. Hänellä on usein paljon tärkeää asiaa ja harvoin käy, kuten hän väittää, että "äiti mulla on yksi asia". Asioita on yleensä melkoinen määrä. 

Tuo iltahetki on minulle merkityksellinen ja suloinen monin tavoin. Saan olla hetken ihan kahdestaan tuon ison pienen kanssa ja höpötellä niitä tärkeitä juttuja. Joka ilta myös kerron miten rakas ja ihana hän on. Lapselle itselleen on ollut viime aikoina tärkeä korostaa, että hän on nyt iso tyttö. Niin monin tavoin onkin, mutta voi toista, vielä niin pieni. 

Tällä hetkellä jokailtainen tärkeiden kysymysten listaykkönen on "äiti kuka mua kantoi kun mä olin pieni". Sitten kerrotaan. Ja lisätään, että ne kaikki rakastaa häntä todella paljon.

Olin todella iloinen, kun noita kantokuvia löytyikin yllättävän paljon. Esikoista kannettiin pelkästään Manducalla (ergonominen kantoreppu). Pikkusisko on saanut pääosin kulkea kudotussa kantoliinassa (äidin taitojen kartuttua). 


P.S. Kantamisesta lupaan kertoa vastaisuudessakin.  


torstai 27. huhtikuuta 2017

Pinkki, pinkki, pinkki, pinkki

"Ja sitte ei todellakaan mitään vaaleanpunaista", sanoin kun selvisi, että esikoinen on tyttö. Melko pitkään meillä menikin aika kivan pinkittömästi. Sitten alkoi tulla kavereiden vanhoja vaatteita, aika pinkkisiä. Tuli lahjoja ihmisiltä, onneksi muutakin kuin pinkkiä, mutta tuli myös pinkkiä.

Vaatekaupoissa löytää kyllä muutakin, kun jaksaa hieman nähdä vaivaa, tai käydä vaikka poikien puolella. Lapselta löytyy kutakuinkin kaikkia sateenkaaren värejä. Tahtotyttö tykkäsi kaikista väreistä, laittoi päällensä näppärästi mitä hänelle eteen oli valmiiksi pistetty. 

Sitten se iski, kuin salama taivaalta, aivan yhtäkkiä, mitään varoittamatta. Ravisteli äidin värimaailman ihan sikinsokin. Pinkkitykkäys. En tiedä saiko lapsi tartunnan kerhosta, jonka vastikään aloitti, vai olisiko se tullut ihan kotonakin, mutta se tuli vahvasti ja jäädäkseen. "Äiti mä tykkään pinkistä!" Nyt kaiken, korostan KAIKEN, pitäisi olla pinkkiä. Lenkkarit, takki, pipo, hanskat, laukku, sukat, kengät, leggarit, vappupallo, vappuhuiska, saippukuplapullo, hiekkalapio.. HUOH. Eihän tässä sitten ole paljon auttanut, kuin nostaa kädet ilmaan. Choose your battles (valitse taistelusi) sanovat, tämä ei ole meillä yksi niistä. 

Pinkin määrä on lisääntynyt taloudessamme niin, että minua välillä hieman väriahdistaa, mutta onneksi vielä onnistuu sellaiset sopuisat kompromissit että esimerkiksi yksi vaate on pinkki ja äiti saa silmilleen vaikka tummansinisen alaosan. Toistaiseksi olemme välttäneet Disney-supermarkkina-prinsessat, mutta prinsessoista kyllä puhutaan aika usein, niistä oman elämän prinsessoista. 

Ristiäisissä hurahdin itsekin vaaleanpunaiseen, myönnetään.

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Lapsi on luova kun se piirtää (paperiin)

Rakastan ajatusta siitä, että kotimme voisi olla sellainen pieni huvikumpu, missä lapsen luovuus kukoistaa ja hän saa tarttua luovuuden puuskassaan askarteluvälineisiin milloin haluaa. Näin on usein ollutkin. Lapsemme jaksaa askarrella pitkiäkin toveja itsekseen ja piirtää, maalata, värittää, liimata, leikata, mitä milloinkin on esillä.

Sitten iskee todellisuus huvikummussa, ihanien värikkäiden töiden lisäksi luovuus on kohdentunut aika moneen muuhunkin kohteeseen kuin paperille. Löydän hiustupon pöydältä, lapsi on hieman saksinut. Sakset siirtyvät lukkokaappiin. Eräänä päivänä lapsi esittelee innoissaan liimauksiaan, muuten ihan kiva idea, mutta olisin toivonut että paperi olisi liimattu jonnekin muualle kuin oveen. Liimat siirtyvät lukkokaappiin. Tussien kohdalla olin kerta toisensa jälkeen toiveikas, että ehkä tämän pienen suttauksen jälkeen, ei kynänjälkeä löydy enää muualta kuin paperilta. Lapsemme taidetta on löytynyt mm. pöydästä, tuolista, lattialta, seinästä, ikkunasta, ikkunankarmista, lakanasta, verhosta ja lopulta, mistä muualta kuin, omasta kehosta. Kun sitten koitti se päivä, kun lapsen naama on tussilla koristeltu (ja ei, ei lähteneetkään pesussa), päätin että huvikumpu joutuu nyt kahlitsemaan näitä luovuuden puuskia. 

Illalla juuri ennen nukkumaan menoa lapsi vielä totesi: "äiti, mä en enää piirrä naamaan", liekö kohtuullisen monet päivän aikana saadut kommentit vaikuttaneet hänen ajatuksiin. 


torstai 20. huhtikuuta 2017

Kaksi lasta, parempi äiti, eiku miten se meni

"Kyllä sä sitten tiedät, kun sulla on kaksi!"
"Ei toi vielä mitään, mutta odota kun niitä on kaksi!"
"Kyllä yhden lapsen kanssa on vielä niin helppoa, mutta sitten sen vasta ymmärtää kun niitä on kaksi."
"Kahden kanssa kokoajan joku vaatii jotain."
"Kahden kanssa ei ole enää aikaa tehdä yhtään mitään." 

Tuollaisia lauseita kantautui korvieni kautta päähäni, kun meillä vielä oli yksi lapsi. Ajattelin silloin joskus esikoisen vauvavuonna, että jos kahden kanssa vasta jotain tietää rankkuudesta, niin en ehkä sinne kahden maailmaan edes halua. Ensimmäinen vauvavuosi oli sellanen hevisetti, että oksat pois ja meinas runkokin kaatua, en halunnut ottaa mitään suuria rankkuusriskejä. 

KAKSI.
En tiedä mitään sitä ennen.
Ei voi olla kunnon äiti, jos ei ole KAKSI lasta (tai superäiti jos niitä on vielä enemmän).

Tuli sitten se toinen.

Nyt kahdeksan kuukautta sen kuuluisan kakkosen syntymän jälkeen voin erittäin rehellisesti sanoa, että ei, en ole yhtään sen autuaamman viisaampi tai parempi äiti. Kyllä se meillä meni just tasan niin, että se ensimmäinen vauvavuosi kaikkineen nyt vaan oli aika, ööö, mikä sana olis korrekti käyttää, no sanoisin haastava, että tämä kahden lapsen vanhempana olo ei ole meitä haastanut samalla tavalla lainkaan. Kumoamme siis täysin tuon väitteen, että yhden lapsen kanssa on vielä helppoa ja kahden sitten jotenkin haastavampaa. Yksi voi opettaa enemmän kuin kaksi. Kaksi voi olla helpompaa kuin yksi. Siksi, että kaikki on kokonaisuuksien summia.

Ensimmäinen lapsi teki minusta äidin. Kohdallani äidiksi tuleminen oli melkoinen prosessi monin eri tuntein ja haastavan vauvan kera. Ensimmäisen lapsen kohdalla olin sanalla sanoen väsynyt. En sillä tavalla väsynyt, että pari kuppia kahvia olisi auttanut, vaan ihan oikein todella väsynyt.

En väitä, että elämä kahden kanssa on helppoa. Kyllä tässä haasteita riittää, mutta koen että minulla on keinoja ja voimia aivan eri tavalla. Koen myös, että elämäni on hyvää juuri tässä ja nyt. Tunnen suurta onnea lasteni sisaruudesta ja olen samalla jotenkin hämmentynyt, että elän nyt sitä arkea mistä olen haaveillut pitkään, ihan tavallista lapsiperheen arkea kahden lapsen kanssa.

Kuva Niilin rannalta keväällä 2016 (haluaisittekohan ehkä lisää Ugandan muistoja ..?)

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Pääsiäinen, suuri juhla

Monikulttuurisissa perheissä juhlapyhät tuovat usein kulttuurien rikkauksia esille. Juhlitaan erilaisia asioita erilaisin juhlamenoin. On ruokia jos jonkinmoisia ja lauluja, tansseja, asuja. Mielikuvat lentävät huikeissa väri- ja äänimaailmoissa kuvitellessa miten juhlat saavat jonkun suuren ulottuvuuden toisen kulttuurin kautta. Mutta mitens se sitten todellisuudessa menee.

Eletään pääsiäistä. Kysyn mieheltäni miten teillä kotona vietetään pääsiäistä. Vastaus on melko samanlainen kuin minkä tahansa juhlapyhän kohdalla "menemme kirkkoon ja syömme hyvin kaikki yhdessä". Perusasioiden äärellä siis. Lienee tosin aiheellista kertoa, että tuo sana "kaikki" sisältää huomattavasti isomman joukon ihmisiä kuin Suomen käsite "kaikki", sinällään siis jo ihmisten isomääräisyys saa usein pienenkin juhlan tuntumaan suurelta.

Tänä pääsiäisenä olemme, suomalais-ugandalaisittain, käyneet kirkossa ja syöneet hyvin. Kaksi kertaa olemme pääseet jo valmiiseen pöytään lampaan ääreen. Huomenna kotiimme saapuu ystäviä, jälleen lammastelemaan. 

Kotia koristaa ohra ja koristellut pajunkissaoksat. Ohra on kasvanut vihreään kukoistukseen ensimmäistä kertaa (edellisinä vuosina multa ei saanut vihreää kattoa, jotain on siis opittu).

Hyvää viimeistä pääisiäisen päivää sinulle! 

 

perjantai 7. huhtikuuta 2017

Kömpelö bloggari

Ei vitsi, mä oon yrittänyt nyt palautella mieleen aika montaa teknistä juttua että miten tää blogijuttu toimikaan, mutta hieman kömpelöksi tunnen itseni. Vaan väliäkö tuolla, löysin itseni kuitenkin ihan oikeasti paikasta jälleen. 

Noniin, lapsi heräsi. 

Imetys. Leikitys. Ahaa sitten onkin jo ruoka-aika. Molemmat lapset kuumeessa. Kirjoitan yhdellä kädellä, vaikka lupasin että kirjoitan kahdella. 

Miten mä kuvittelin, että löytyy jotenkin helposti aikaa tälle. Rajaton luottamus olemattomiin mahdollisuuksiin. 

Tämä nyt oli blogiteksti, joka ei varsinaisesti sanonyt YHTÄÄN MITÄÄN. Ei mitään. 

Mutta haluan kuitenkin toivottaa erinomaista viikonloppua jokaiselle. Pian alkaa aurinko saamaan kaikki kukoistukseen. 


sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Vuosi 2016

Vuonna 2016 en kirjoittanut yhtään blogikirjoitusta. Siihen ajauduttiin sen surullisen kuuluisan rikkimenneen tietokoneen myötä. On joitakin asioita, joita en edelleekään halua tehdä yhdellä kädellä ja kirjoittaminen blogiin on yksi niistä. Siksi odotin, että a) saamme tietokoneen huusholliin, b) käsivarsillani ei olisi kokoajan joku. Tuota b-kohtaa ei tapahdu liian usein, mutta uskallan väittää, että tarpeeksi usein siiheksi, että joudan välillä näpyttelemään kymmenellä sormella. 

Olen kaipaillut blogia. Kun sitten sattumien summana yhteensä KAKSI ihmistä totesi pienen ajan sisällä, että ovat kaivanneet minun blogia, olin niin pöyristynyt saamastani huomiosta, että oitis päätin palkita uskolliset fanini. Tuntui oikeasti tosi kivalta, että joku ihan oikeasti kaipaa minun tuottamaa tekstiä. 

Otsikko lupailee jotakin pähkinänkuoriversiota viime vuodesta. Se tuntuu jotenkin väärältä, onhan kyseisenä vuonna tapahtunut paljon (tekisi mieli käyttää taas isoja kirjaimia). Käytän nyt kun mieli tekee, ihan vain tehostaakseni viestiä: tapahtui PALJON. Edellisessä tervehdystekstissä jo viittasinkin, että perheemme on kasvanut. Se kasvoi yhdellä erittäin hymyisällä valloittavalla tytöllä tasan kahdeksan kuukautta sitten. Elo kahden lapsen äitinä on ollut kiitollisuutta täynnä, murheita olemme saaneet myös tähänkin retkeen, mutta niistä vahvempana yhdessä.

Tiiviisti summaten, onnentunteita on nykyään erittäin usein. 

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Kukkuluuruu, it's me, ja kolme muuta

Tämä tuntuu ihan käsittämättömän jännittävältä. Kirjoittaa taas. Tsihihii.

Se mitä viimeisen viidentoista minuutin aikana on tapahtunut, kuvaa hyvin elämäämme nyt. 

Minä yritin epätoivoisesti palauttaa mieleen salasanaa miten tänne koko blogiin pääsee sisälle. Kiitos korkeimmille voimille, että on salansanan palautusmahdollisuudet. Kolmevuotias puki ylleen koon 68cm villapuvun ja melko pienen hatun. Ne kuuluvat hänen pikkusiskolleen, joka on oikeasti tuon kokoinen. Nauratti aika paljon, yritin kuitenkin kertoa että ei kannata, kun rikki voi mennä vetskat ja saumat.

Mies pyysi vessaan. Oli mennyt lavuaarin putki rikki ja vedet siellä lattialla. Uudessa kodissa on hassuja yllätyksiä. 

Lupaan palata. Pian.


Meitä on nyt neljä.