tiistai 30. syyskuuta 2014

Hyvästit vatsavaivoille

Tämä on viimeinen kerta, kun käytän tunnisteena sanoja allergia, viljaton-maidoton, viljaton-maidoton-munaton-soijaton, refluksi, koliikki tai imetysdietti. Otsikko lupailee suuria (ja kuulostaa apteekin mainokselta), mutta todellisuus rehelisesti sanottuna on silti vielä hieman karkeampi. Niin tai näin, olen lopen uupunut vatvomaan vatsanväänteistä. Siksi sanon kaiken sanottavani nyt. 

Olen pyöritellyt tätä kirjoitusta jo useamman päivän näytöllä painamatta julkaise-nappulaa. Julkaiseminen tuntuu jotenkin hankalalta. Ehkä pelkään, että minua ei  ymmärretä ja selitän väärin. Vai onko niin, että minulla on kova tarve kirjoittaa kaikki yhteen pakettiin, mutta pääni ei ole vielä valmis tunkemaan kaikkea koettua yhteen liuskaan, varsinkaan kun emme ole selättäneet vieläkään itkun syitä. 

Kävimme muutama viikko sitten erikoissairaanhoidossa, mistä mainitsin aiemmin. Se oli hyvä käynti. Saimme vahvistusta omille alkuperäisajatuksille. Monien itkujen ja epätoivoisten vaiheiden kautta oma usko vaistoihin alkoi menettää otettaan. Kirjoitin jokin aika sitten tällaisen lauseen: "allergiat, tai yliherkkyydet, joiksi itse haluaisin niitä kutsua ...". Refluksista puhuttaessa lisäsin usein loppuun: "tai mikä lie" ja korostin, että se on lääkärin antama diagnoosi. Meillä ei ole missään vaiheessa ollut tarvetta diagnosoida tyttäremme oloja, mutta olemme olleet huolissamme mistä on kyse. Suurin huoli itsellä oli se, että jos taustalla onkin allergia, jolle olisi voinut tehdä helposti jotain, onkin jäänyt huomaamatta. Pohdin myös jatkuvasti aiheuttaako syömäni asiat kipuja ja vie seuraavankin yön unet. Imetyksen suhteen olen joutunut myös pohtimaan, saanko jatkaa sitä vielä vai aiheutanko vain lisää vaivoja lapselleni. Neitosen kasvukäyrien tiukempi syynäys on myös vauhdittanut tätä hullunmyllyä, missä olemme olleet. 

Meillä on nyt kuitenkin hyviä uutisia: pirpanalla ei ole allergioita, hänelle on vielä kehittymässä oleva kovin herkkä vatsa. Onneksemme emme lähteneet mittavasti lastamme lääkitsemään myöskän refluksin vuoksi (kuten yksi lääkäri neuvoi), koska koimme ettei lääke ole oikea vastaus. Viimeisimmän lääkärin kanta oli, että refluksia diagnosoidaan ja lääkitään aivan liikaa (tiedän, että jotkut voivat olla aivan eri mieltä). Imetystä saa jatkaa hyvillä mielin, sen lopettamisen ei nähty mitään syytä. Meidän maailmaan nuo lääkärin lääkkeettömät ja diagnoosittomat sanat sopivat paremmin kuin hyvin.

Riesanamme on ollut/on siis pulautuspulmaa, koliikki ja herkänsorttinen vatsa. Yhdistelmään lisäyksenä huonot unenlahjat ja vahva temperamentti (joka on nyt virallisesti lääkärin lausuma). Rehellisesti sanottuva ajoittain tämä on ollut melko paska kombo, muttei vaarallinen.

Ohjeeksi saimme aloittaa imetysdietin purkaminen pienin askelin, tytön vatsan sietorajan mukaan. Koska hyvät unet ovat edelleenkin tässä perheessä harvinaista superherkkua, ei altistuksiin löydy aina energiaa ja motivaatiota. Viimeisimmät päivät ovat olleet ruokavalion purkamisen epäonnista yritystä.

Viime aikoina olen katsonut taaksepäin ja käynyt läpi menneiden kuukausien tunnelmia ja tapahtuneita. Lueskelin läpi vanhoja tekstejä, onneksi osa niistä tuntuu jo etäisiltä. Olen myös pohtinut toimimmeko oikein, teimmekö jotain väärin. Ylireagoimmeko tai alireagoimmeko? Toimisimmeko samoin jos nyt saisimme tehdä asiat uudelleen? Vastasin itselleni, että me tekisimme varmasti juuri näin. Olen salaa onnellinen siitä, että monien ohjeiden ristitulessa olemme uskaltaneet toimia omien vaistojen varassa. Joitain syrjähyppyjä valitsemaltamme polulta tuli tehtyä, kun usko omiin kykyihin ontui. Välillä myös väsymyspaniikki puhui vahvaa kieltä, mutta pääosin askel on kulkenut vahvasti samaan suuntaan. Pitkinä loputtomilta tuntuvina hetkinä sitä kerkesi miettimään jokaisen mahdollisen kiven ja kannon, kävyn ja männynneulasen. Ehkä kuitenkin se kaikkein tehokkain keino on vanha kunnon aika, joka jaksaa aina tehdä tehtävänsä.

Nyt ne voitokkaat ja ylitsepursuavat viimesanat näihin aiheisiin. Kahdeksan kuukauden kynnyksellä voimme huutaa HURRAA! Tähän asti on selvitty ja selvitään vastakin. Perhe on kasassa. Ajatuskin on kutakuinkin kasassa, ainakin joskus. Kukaan ei ole menettänyt järkeään eikä menettänyt mitään muutakaan. Lapsikin vaikuttaa olevan ihan kelpo tapaus. Me ollaan voiton puolella, pakkohan meidän on olla. Ollaan me.

Arrivederci vatsavaivat
                    ... tai ainakin niistä kirjoittaminen!




tiistai 23. syyskuuta 2014

Mitä me olemme? Keitä te olette?

Olen käynyt viime päivinä eri yhteyksissä toinen toistaan mielenkiintoisempia keskusteluja siitä, millä termillä meitä pitäisi kutsua. Meillä viittaan nyt meidän perheeseen ja perheellä viittaan tällä kertaa suomalaiseen ydinperheeseen: minä, M. ja lapsemme. Monikulttuurisuus on termi, jota käytetään laajasti ja sen ymmärrettävyyden vuoksi olen käyttänyt sitä itsekin mm. täällä blogissa hakusanana. Kahdenkulttuurin perhe olisi kuitenkin paljon kuvaavampi, koska perheessämme on kaksi kulttuuria ugandalaisin ja suomalaisin piirtein, eikä mitenkään kovin monia kulttuureja. Toisaalta voinhan ajatella, että se niin kutsuttu 'kolmas' kulttuuri, jonka perhe luo edellä mainittujen pohjalta tekisi perheestämme jo monikulttuurisen. Afrikkalais-suomalainen, tai suomalais-afrikkalainen, monikulttuurinen perhe me taidamme olla. Useammin kutsun meitä kuitenkin ihan vain tuttavallisen yksinkertaisesti perheeksi. 

Suhteemme alkuaikoina koin tarpeelliseksi kertoa ihmisille, että mieheni on afrikkalainen, joskus mainitsin myös erikseen että hän on tumma. Nykyään puhun joko miehestäni tai käytän hänen nimeään. Jos keskustelu liikkuu luontevasti alueilla, mihin kulttuuritaustat liittyvät, kerron toki avoimesti ja mielelläni mieheni juurista. Samoin teemme lapsemme suhteen. Tapahtuipa kerran kahvilassa, että vanhempi herrasmies kysyi mistä noin suloisia lapsia saa, ennenkuin kerkisin avata suuni vastatakseni, saapui mieheni rinnalleni kassalta, herrasmies sai vastauksensa.

On kohtuullisen helppoa määritellä itsensä, mutta se haastavampi: keitä te olette? Aikaa ennen lasta bongailimme usein tummaihoisia kadulta ja toitottelimme toisillemme "hei tuolla menee tumma", useimmin kuitenkin "did you see her/him?", jolloin toinen jo usein tiesi mihin asiaan viitataan. Se miksi oli kiva bongailla tummaihoisia liittyi vahvasti mieheni kotoutumiseen, ikäänkuin osoituksena ettei hän ole ainut tummaihoinen tässä kaupungissa. Afrikkalaisilla/ tummaihoisilla on myös tapana tervehtiä toisiaan vaikkeivat he tuntisi toisiaan, minkä vuoksi myös oli mukava kiinnittää heihin erityishuomiota.

Kun saimme lapsen aloimme kiinnittää bongailutapaamme huomiota. Kysyimme toisiltamme ääneen miksi haluamme aina tuoda tummaihoisuuden esille. Ajatusleikkinä pohdimme kuinka luontevaa olisi todeta esim. "hei tuolla menee kiinalainen" tai "näitkö tuon pitkän miehen". Mieheni Suomen alkuaikoina tummaihoisista mainitseminen oli puhtaasti yhteenkuuluvaisuuden tunnetta (muistan kyllä itsekin ollessani Afrikassa, että välillä laskin kuinka monta valkoihoista näin päivän aikana vai näinkö yhtään). Lapsellemme emme halua antaa mallia siitä, että ihmisjoukosta pitää jotenkin poimia iholtaan tummemmat ja sitten hurrata onnistuneesta bingosta. Sovimme siis, että lopetamme tavan. Tämän jälkeen aloimme pohtia mitä vastaamme, jos tyttö kysyy miksi isä moikkaa jok'ikistä kaupungin tummaihoista. M. ehdotti, että kerromme heidän olevan afrikkalaisia ja se on heidän tapa. Kinkkiseksi asian tekee se, että suinkaan kaikki tummaihoiset eivät ole afrikkalaisia, joten tuo ei kelpaa vastaukseksi. Jos olisimme enemmän tervehtivässä maassa, ei tätä tarvitsisi pohtia. Toisaalta kai lienee ok sanoa, että on kiva tapa tervehtiä ihmisiä, jotka ottavat ystävällistä kontaktia. 

Saako ihonväristä ylipäätänsä mainita? Jos mainitsee, onko se jo erilaisuuden korostamista? Eikö erilaisuus ole juuri rikkaus, eikä meidän tule ummistaa silmiä siltä? Vai olemmeko koskaan yhdenvertaisia ja tasa-arvoisia, jos jaottelemme toisiamme ihonvärin mukaan? Kutsummeko lastamme tummaihoiseksi kuten teimme kadunkulkijoille? Voiko ketään sanoa varmuudella afrikkalaiseksi? Miten itse toivoisin tulevani kohdelluksi Afrikassa tummaihoisten keskuudessa?

Minun mielipide on, että ihonvärin saa huomata ja nähdä ja sitä saa ihastella (koska onhan se nyt vaan yksinkertainen totuus, että meidän lapsen iho on maailman kaunein). M. ei pidä siitä, että häntä kutsutaan mustaksi tai minua valkoiseksi. Hänen sanoin on vain ruskean eri sävyjä, siksi meidän perheessä käytetään sanoja tumma tai vaalea. Tiedän, että monet tummaihoiset käyttävät sanaa musta/ black ja niin mekin saattaisimme tehdä, jos M. ei olisi määritellyt asiaa toisin. Koska kyse on hänen ihonväristään, haluan kunnioittaa hänen toivettaan sanavalinnoissani. Huomattavaa on myös se, että M.:lle hänen afrikkalaiset/ ugandalaiset juuret ovat suuri ja erittäin merkittävä osa hänen identiteettiään, hän kutsuukin itseään enemmän kuin mielellään afrikkalaiseksi. Afrikassa ollessani kuulin jatkuvasti ihonväristäni, valkoinen iho kiehtoi monin tavoin.  Pyynnöstäni meidän perheessä ei käytetä ugandalaisille tyypillistä mzungu (=valkoihoinen) sanaa. Muistan edelleen sen riemun, kun opetin naapurin lapsille nimeni Ugandassa ja sen sen jälkeen eräs lapsista opetti muille "she is not mzungu, she is (nimeni)".

Jokaisella on oikeus määritellä itse itsensä ja käyttää omaan suuhun sekä mieleen sopivia ilmaisuja. Ajattelen itse niin, että tärkeintä on tunnistaa toisen sanojen takana olevat tarkoitusperät ja tunnelmat. Rakkaudella sanotut sanat harvoin loukkaavat, vaikka termit joskus ontuisivatkin. Korrektit sanat ja ilmaisut voivat olla piilomerkityksineen paljon satuttavampia kuin rakkaudella sanotut sanat, vaikka termit joskus haparoisivat.

Tärkeintä olisi muistaa, ettei ole olemassa "he" tai "ne", koska olemme kuitenkin kaikki yksi iso ME, väristä tai sanoista riippumatta. 

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Viisi pipoa

Viikonloppuna saimme taas viettää aikaa toisten afrikkalais-suomalaisten perheiden kanssa pääkaupunkiseudulla. Emme ole, ainakaan vielä, tutustuneet kovin moneen monikulttuuriseen/kaksikulttuuriseen perheeseen omalla paikkakunnallamme (mikäli joku tuntee Lahdessa afrikkalais-suomalaisia perheitä, saa vinkata meille). On kyllä mahtavaa, että kuitenkin kontakteja pienen matkan päässä löytyy. Tapaamiset ovat meille kuin pala Afrikkaa, iloa, ääntä, jakamista, musiikkia, hyvää ruokaa ja paljon turinoita. Ihania valloittavia tytön tylleröitä viikonlopussa oli yhteensä kuusi, aikuisia liuta. 

Tuliasiksi tein tytöille pipot. Tekeminen oli helpompaa kuin takkutukan suoristaminen. Tein pipot jämälankoja käyttäen. Värin vaihtuessa neuloin vain pätkän verran kahta lankaa päällekäin, muuta päättelyä ei tarvita. Silmukkamäärän kehitin päästä (pienimmät 68, isoimmat 78). Mikäli joku kaipaa lisäohjeistusta, annan mielelläni.

Hyviä piposäitä kaikille! Ja iloisia värejä. 





 




tiistai 16. syyskuuta 2014

Hyvä äiti

Olen tällä viikolla ollut erittäin pöyristynyt äitien keskusteluista netissä. Uskoakseni aika moni pidemmällä kokemuksella oleva tietääkin jo, mitä palstoja kannattaa välttää jos ei halua lukea riitaisia viestiketjuja ja toisten syyllistämistä. Itse osallistuin joihinkin facebookin keskusteluketjuihin, mutta viestiketjut lähti elämään sellaista elämää, että huomasin haaskaavani aikaani. Epätoivoiset rauhanneuvotteluyritykseni meni ohi kärttyisten äitien. Turha viljellä hymynaamoja, kun ihmiset ovat todella tosissaan. 

Olenhan minä tiennyt, että sosiaalinen media osaa olla julma. Sen verran elin kuitenkin vaaleanpunaisessa kuplassa, että luulin näiden juttujen olevan lähinnä anonyymien pöhelöiden sanaoksennuksia ruudulle (mikä ei tee asiasta yhtään sen hyväksyttävämpää).

Syyllisyys, se kuuluu melkoisen monen äidin tunnevalikoimaan. Äidit syyllistyy kaikenmoisista asioista. Hyvät syyllisyyspöhinät saa aikaan mm. kestovaippailu, imetys, perhepeti, uskonto, sokerin syöminen sekä lasten hoitokuviot. Ei ole uusimpia kuorihaalareita ja mekkokin on halpa kirppislöytö. Toisten arki näyttää niin hienolta ja koti kiiltää siisteyttä. Ja sitten se kolikon toinen puoli, se kiiltävä. Siinä vaiheessa kun toinen äiti on tehnyt omasta mielestä jonkun huonon valinnan tai jotenkin nyt ylipäätänsä ollut huono äiti, ollaankin itse tosi täydellisiä ja voidaan alkaa neuvomaan toista. "Alentamalla toisen, ylennät itsesi", vai miten se meni. 

Omat syyllisyyspurot ovat kulkeneet lähinnä tunnemaailmani suhteen. Koska koin vauva-aikamme niin vaikeana, tunsin usein syyllisyyttä siitä etten jaksanut nauttia joka hetkestä. Tällä hetkellä syyllisyydet ovat jääneet taka-alalle ja ajattelen olevani hyvä äiti. Edelleen välillä tulee paskoja fiiliksiä, kun lapsi huutaa tuskiaan (eikä nämä ikinä selviä ja lopu nämä vatsakivut), mutta olen antanut itselleni luvan kokea myös kielteisiä tunteita äitiydessä. Ihmisenä en ole valmis, en myöskään äitinä. On asioita, joissa haluan kehittyä. Olen äitinä juuri sellainen, kuin olin ennen lastakin. Temperamenttinen, tunteellinen, luova, rakastava. Olen myös lyhytpinnainen, hermostun herkästi ja panikoin toisinaan mitättömistä asioista ollen samalla totaalisen kaoottinen. Haluan näyttää tytölleni, että on ihan ok, että välillä hermostuttaa ja aina ei onnistu. Se on elämää ja inhimillisyyttä. Meillä saa näyttää kaikki tunteet (toki niiden ilmaisua saa jos tahtoo, hieman hioa).

Minä tarvitsen toisia äitejä. Saan heiltä paljon voimaa, neuvoja ja jakamisen kokemusta. Kun olen heikoilla, haluan heiltä kannustusta ja tukea. Ilot ja onnistumiset haluan tuplata ne jakamalla. Toivon, että osaan olla hyvä äititoveri myös muille, ettei kenenkään koskaan tarvitse kokea syyllisyyttä minusta johtuen.

Jokainen äiti tekee parhaansa! 


torstai 11. syyskuuta 2014

Fillarit kumossa

Eilen alkoi lastenvaatteiden ompelu-kurssi, sitä kuuluisaa omaa aikaa. Lompsin kurssille joka toinen keskiviikko. Luulin, että tekisi tosi tiukkaa olla 4 tuntia (todellisuudessa 3h15min) erossa lapsesta ja aika kuluisi hitaasti. Perille päästyä hurahdin ompelun maailmaan kuin kuuma veitsi voihin. Piirsin kaavoja, leikkasin kankaita, sommittelin ja suunnittelin. Tekemisen flow saavutettu.

Yhdet byysat tuli valmiina kotiin. 

Jos nyt viikko ei alkanut niin täydellisen tähtikuvioiden saattelemana, niin emme voi olettaa, että housuissa kaikki on kohdillaan. Pyörät on mukkelis-makkelis ja vyötärön resori vinossa. Housut on silti kasassa, niitä voi käyttää ja sain ne ihan itse aikaiseksi. Hyvä minä! 

Lisäksi mieheni lohdutti: Any mistake can be art!




keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Kimpale lihaa ja kakkatilanne

Tapahtunutta tällä viikolla:

Kaurakokeilu päättyi yöhön, jona herätään tunnin välein vatsavaivoihin. Ei kauraa siis totesimme umpiväsyneinä aamulla. M. lähti kymmenen minuutin pika-aamulla liikenteeseen. Me tytöt käynnistettiin päivää hieman hitaammin. Kello yksi iltapäivällä ajattelin, että on ehkä hyvä poistua sisältä maailman kirjoihin. 

Kävelylenkki kaukokauppaan. Mitä tänään syötäisiin - hokema kiertää päässäni ympyrää saamatta otetta mistään. Matkalla neito suloisuus uinahtaa toivotuille unille. Päästyämme perhemarkettiin, mainokset herättävät hänet välittömästi. Kierrän markettia päämäärättömästi. Silmiini osuu TARJOUS, paisti-tarjous. Paisti. Makustelen sanaa. Toissapäivänä M. kysyi mitä kyseinen sana tarkoittaa. Minulle se tuo mieleen 50-luvun amerikkalaisen kotirouvan. Jostain syystä paistitarjous houkutteli minut tarttumaan kimpaleeseen lihaa, jota en ole koskaan ennen valmistanut. Kassajonossa pieni käy jo levottomaksi. Hihnalla on ainoastaan se paistikimpale. Kassa kertoo lukemaksi puolet enemmän kuin luulin. Jono perässäni alan peräämään tarjousta. "Se on kilohinta". "No katos vaan, niinpä olikin, ohhoh, ei se mitään" köhisen ja maksan nöyränä ostoksen. 

Kotimatkan mietin repseptiä ja valmistustapaa ja lisukkeita. Vitsi, tän on pakko onnistua.

Kotona lapsi (edelleen kitisevä) kainalossa alan lukemaan tuoteselostetta. Sisältää soijaa. Soija, se minkä poisjättäminen antoi meille vihdoin hyviä öitä (hyvä yö meillä tarkoittaa 22.30-6.30 välillä kaksi tai kolme heräämistä). 

Se siitä paistista. 

Kaivoin pakkasen syövereistä hätävarat. Herne-maissi-paprika, kanat, riisit ja kookomaito kattilaan ja tsirlimpsis vaan ruokaa, ole hyvä. Jopa sen saa vaikuttamaan astetta paremmalta, kun kattaa kivasti. 


Olin jokseenkin varma, että seuraava yö on parempi. Onhan sen nyt jo oltava. Yöllä käymme käden vääntöä kumman vuoro nousta tyynnytyspuuhiin, joita oli jokseenkin monta. Aamu ei ole koskaan kovin aurinkoinen huonon yön jälkeen. Meidän aamu oli suorastaan kakka, ihan sanalla sanoen. Yöpuvuttoman ja vaipattoman lapsen jättäminen lattialle hetkeksikään ilman valvovaa silmää oli SUURI virhe. Kohtuullisen sottaisen tilanteen jälkeen päätin kuitenkin saada kaksikkomme perhekerhoon, joka alkaa aivan liian aikaisin. Perillä huomaan, ettei hameeni puhtautta hohda. Sinällään se ei haittaa, koska tättähäärä heitti puklut päälleni ensimmäisen vartin sisällä. Mahtava fiilis. Kruununa hyvin alkaneelle päivälle, heitin kauraleseet keittiösiivouksen yhteydessä lattialle.

Tilanne on hallussa. Sain juotua kupin kahvia onnistuneiden päiväunien aikaan. Kirjoitin tämän kaiken blogiin. Pesukone lauleskelee ja leseet poistuneet lattialta. Ystävä lupasi viedä paistin mennessään. Tunnelma on arkisesti kohdillaan.

tiistai 9. syyskuuta 2014

Raha vai rakkaus?

Olen tehnyt elämässäni muutaman melkoisen monta valintaa, jossa raha on jäänyt kakkoseksi ja tunne voittanut. Yksi suurimmista aikoinaan oli Afrikkaan lähtö. Silloin otin virkavapaan töistä, maksoin vapaaehtoisjärjestölle tuntuvan summan, ostin lennot ja lähdin. Vapaaehtoistyön kalleudesta voisinkin avautua monta sivullista tekstiä. Toisaalta toki ymmärrän, että järjestöt tarvitsevat varoja, mutta toisaalta koin suurta vääryyttä rahoittaa projektia niin tuntuvalla summalla, koska olin jo valmis tekemään ilmaiseksi töitä. Oli miten oli, en kadu hetkeäkään. Sain jotain paljon suurempaa tilalle, mitä ei voi rahassa mitata.

Olemme käyneet mieheni kanssa melko monta keskustelua lähitulevaisuudestamme. 
- Tedätkö, mulla on vaan nyt sellainen vahva tunne, että näin pitää tehdä. Kyllä me aina jotenkin selvitään. (Tässä kohden perustelen päätöstäni äidinrakkaudella, intuitiolla ja maailmaa syleilevillä kommenteille siitä, miten sydän kertoo miten pitää toimia kera muun runollisen).
-  You can't eat love! 

Niin, hitsi vie. Rakkaudella voi toki valmistaa ruokaa, mutta se ei ihan riitä täyttämään vatsaa. Elämiseen tarvitaan rahaa. En halua antaa rahalle sitä valtaa, että se käy ärsyttämään minua, mutta valitettavasti niin käy aika ajoin. Miksi sen pitää hallita niin paljon? 

Pohdin kirjoitanko siitä miten kahden maan suhde tulee kalliiksi lentoineen, kaukopuheluineen, viisumeineen kaikkineen (ei kannata, monikultturisten perheiden raha-asioista ei vain voi julkiseti puhua). Valitanko siitä, että sosiaali- ja terveysalan henkilöston kuuluisi mielestäni ansaita enemmän (itse olet ammattisi valinnut ja teet sitä sydämellä). Otanko kantaa siihen, miksi työtön saa enemmän rahaa kuin kotiäiti (Suomessa on etuoikeus ylipäätänsä jäädä kotiin eikä mennä töihin). Pohdintani keskellä radiossa kuului seuraava lause:  

"Ei se mammona ja materia, vaan ne ihmiset ketä siinä on." 

Oivallinen aatos++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++ (äskeisen merkinnän teki tyttäreni, lienee parasta päättää kirjoittaminen). 


P.S. On erinomaisen hienoa saada olla kotona lapsensa kanssa vielä useampi kuukausi, vaikka se ei olekaan taloudellisesti järkevää. Näin me päätettiin, rakkaudesta lapseen.

tiistai 2. syyskuuta 2014

Afrikka kotonamme

Olen pyöritellyt mielessäni jo pitkään kirjoittavani siitä miten afrikkalaisuus näkyy meidän kotona. Aihe ei ole ihan simppeli. Harva asia on kovin selkeästi afrikkalaista/ ugandalaista, persoonat tuovat asioita, eivät mantereet. Toisaalta on pöhelöä väittää etteikö afrikkalaisuus näkyisi mitenkään, se olisi oikeastaan kamalaa, silloin toinen olisi hukannut kulttuurinsa matkan varrella. Mikä on persoonan tuomaa, mikä Ugandan tuomaa ja mikä jotakin tuolta väliltä, sitä on vaikea sanoa. 

Oli miten oli, uskallan väittää joidenkin asioiden olevan kovin afrikkalaisia. Ilman M:n ugandalaisia juuria ei arjessamme olisi niin paljon iloa, väriä, ruokarukouksia, fanaattista jalkapallon katsomista, sunnuntaikirkkoa, vaatteiden silitystä ja musiikin kutakuinkin jatkuvaa kuuntelua. Hän on myös lisännyt mausteiden käyttöä perheessämme, samoin papujen ja pähkinöiden. Hän tuo päiviimme tanssia ja toisista välittämistä yli perisuomalaisten normien. Jos joku on aivan tosi varmasti Ugandasta, se on luganda eli Ugandan kieli, jota tuskin joka suomalaisperheessä kuullaan. Enkä usko, että kenenkään toisen ovessa koreilee samanmoinen sukunimi.

Tein kotonani turistikierroksen yrittäen bongata kaikki Afrikasta tuodut esineet. Vaatteita, kenkiä tai koruja en lähtenyt kuvaamaan enkä kankaita tai niistä tehtyjä asioita. Kankaista tehdyt käsityöt löydät täältä (mekot), täältä (vauvan makuupussi), täältä (pinnasängyn reunapehmuste) ja täältä (puikkosäilytin). 

Perinteiset hedelmällisyysnuket.
Mortteli.

Nämä linnut lentää myös Ugandan kodissa.
Täällä makuuhuoneen ikkunalle ne lensi hoitopöydän yltä.
M.:n ystävän galleriasta tarttui tauluja mukaan, joista tässä kaksi. Toinen lahja ystäviltä.
Minun suosikkikori kaikista meidän koreista. Tosin aina täynnä roinaa. 


Sulakekaapin ovea koristaa erityislasten-/nuorten koulua
tukenut magneettiprojekti,
jota ystäväni kanssa luotsasimme.
Pullonkorkeista tehdyt korkit tuottivat tuhannen euroa.
Jotain saatiin siis aikaan siellä ollessa,



Käsintehdyn rasian kannoin mukanani Zanzibarilta.
Ruokapöydällämme oleva hedelmäkori oli M.:n tuliainen kesällä.