sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Kuperkeikan odottelua

Joulu oli ihana, autuas ja riemuisa.

Vuosi vaihtuu tuossa tuokiossa.

Työpäiviä on jäljellä kuusi. Ja kun päiviä täynnä juurikin se kuusi, poistuu myös kotoamme kuusi (olipas nolon ontuva sanaleikki ja pakko silti julkaista).

Tammikuu tuo usein tulleessaan hetkellinen lamaannuksen. Mitäs sitä nyt sitten tehdään? Juhlat on juhlittu, herkkujen rippeet jäljellä ja vatsa jo ihan liian pullollaan. Kesää odotellessa? Olen aina ollut sitä mieltä, että ihmisten pitäisi ehdottomasti järjestää jotakin mukavaa tammi-helmikuulle, jotta joulusta eteenpäin meneminen olisi suotuisasti hymyävää. Tänä vuonna matkustin Ugandaan ja kihlauduimme helmikuussa.

Tulevana(kaan) vuonna meidän perheessä ei lamaannuta. Olen alkanut pikkuhiljaa heräämään siihen todellisuuteen, että Raparperi ei jää ikuisiksi ajoiksi vatsaani. Itse asiassa hetki, kun kohtaamme, on lähempänä kuin pystyn ymmärtämään. M. kertoi olevansa erittäin valmis. Minä totesin haluavani olla vielä raskaana.
- What if I fail?
- Fail?
- To be a mom.  

Raskaana oleminen on melkoinen elämys. Viimeisten kuukausien aikana olen tuntenut noin kaksisataamiljoonaa kertaa liikutusta, herkistymistä, kiukustumista, pakahduttavaa onnea, iloa, huolissaan oloa, paniikkia, pelkoa, ylpeyttä ja monia muita tunteita, joita en osaa edes nimetä. Olen tosi kiitollinen siitä, että vointini on ollut melkoisen hyvä koko raskauden. Tosin pakko myöntää, että nyt viimeisiä päiviä töihin kävelleenä, annan aina pienen henkisen sankaruusmitalin itselleni perille päästyäni.
Toki pieniä mutkia matkassa on ollut, mutta jos olen mitään ymmärtänyt närästykset, selkäkivut, tulehdukset sun muut pikkujekut kuuluvat asiaan. M.:n Ugandassa olo 3kk ei ollut henkisesti myöskään helpoin rupeama. Raskausdiabetes harmittaa edelleen ajoittain suurestikin, vaikka se on kutakuinkin hallussa pysynyt. Ammattilaisten ohjeistukset diabeteksen suhteen ovat olleet melko kirjavia, minkä vuoksi olen joutunut kokoamaan maalaisjärkeni rippeet kasaan ja käyttämään niitä. Ensi viikon kontrolli kertonee taas onko vauvalla kaikki ok. Viime kerralla sanoivat, että pikkuinen hän on, eikä sokerit ole Raparperia hetkauttaneet.
Nyt sitten odotellaan, että mahassa tapahtuisi toivottu kuperkeikka ja vauva kääntyisi. Ymmärrän lastamme täysin. En minäkään haluaisi olla pää alaspäin. Vaan pieni kaino toive: Voisitko tehdä tulevien vanhempiesi mieliksi elämäsi ensimmäisen kuperkeikan!

perjantai 20. joulukuuta 2013

Jouluvärkkäykset

Nyt kun kortit ovat suurin piirtein siellä minne ne lähetimme, voi laittaa kuvan tännekin. Olkoon se kaikille teille sydämen kera!
Kuuset tehtiin vanhojen aikakausilehtien vihreistä silpuista.

Lahjojen antaminen on mielestäni mukavaa. En kuitenkaan halua ostaa mitään turhaa ja tarpeetonta. Pyrin myös mahdollisimman eettisiin lahjoihin. Ja kaikissa on mukana ripaus, tai enemmänkin, rakkautta. Onneksi "väkisinväännettyjä" lahjoja minun ei tarvitse hankkia. Koska kääreiden avaajat saattavat vierailla täällä, en voi moniakaan paljastaa. Joitakin itsetehtyjä alla. 

Nämä roikkumaan tehdyt muistivihot on tehty kierrätyspapereista.
Tänä vuonna paperit ovat häistä ylimääräisiksi jääneet.
Joskus käyttänyt myös esim. vanhoja kirjekuoria.



Tulitikkuaskeja on aina mukava koristella.
Joulun aikaan tikkuja kuluu monessa perheessä.
Kynttilä tikkujen kaverina päätyi mm. neuvolan tädille
(kiitoksena kärsivällisyydestä).

 Elokuussa keittiössä porisi hillot. 
Koristelin purkkeja hieman lisää. 
Toivoen maistuvat makoisille. 

Paketoiminen on ehkä parasta mitä tiedän. Tai no ei kyllä ole. Mutta todella kivaa se on. Tein pakettikorttejakin sen verta paljon, että taitaa riittää ensi vuoteen. Suurin osa nauhoista ja koristeista kiertää vuodesta toiseen. En koskaan raaski heittää saamiani pois. Paketteihin ja lahjaspusseihin päätyi tänä vuonna teippikoristusta (samoin muuten noissa hillopurkeissa, niin ja tulitikkuaskeissa).




keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Pelkkää joulua

Meidän pikkuperheen ensimmäinen yhteinen joulu. Se on nostattanut tunteita (ja joulun tuoksuja myös). Hyviä tunteita. Rakkauden tunteita. Liikutuksen tunteita. Elämäni ensimmäinen oman kodin joulukuusi, jonka sain hakea M.:n kanssa on pakahduttanut minut monena iltana. Voi miten suloinen se onkaan valoineen. Ystäväni otti meistä kuvan kuusen edessä. Ajatukseni karkasivat vuosien päähän. Millainen kuusi on silloin, miltä me näytämme, keitä kanssamme on? Mitkä muodostuvat meidän perheen pysyviksi perinteiksi? Saman verran vuosia olen matkannut taaksepäin, niihin lapsuuden jouluihin. Noita ja paljon muita, on mukava vatsaa silitellessä pohtia.
 

Aiemmin mainitsemani joululeipä onnistui hyvin. Taidan tehdä vielä lahjoiksikin. 
 
Torttuja tehtiin 60 kappaletta. Ihan lievää liioittelua, vaikka pikkujouluissa ihastuttava määrä vieraita olikin. Ylimääräiset päätyvät mummolle.
 
 
Pipareita olen tehnyt samalla reseptillä muutaman vuoden. Vaikka hieman manailin ettei ne onnistuneet, tuntuivat kuitenkin maistuvan. Samoin mantelipikkuleipäset.  
 

 
Tuoksua, väriä ja tunnelmaa tuo myös kukat. Muutama ostettiin häälahjakortilla (hyvä lahjaidea muutes mun mielestä). Ihania kukkia on tuonut myös perhe ja ystävät.
 


 
Vielä kun saataisiin lunta ettei tarvitsisi tyytyä näihin ikihiutaleisiin.
 
 

torstai 12. joulukuuta 2013

Noir? ja pari jouluvirhettä

Saatatte ehkä muistaa minun maininneen miten joulukorttien teko ei ole ihan välttämättä paras tapa viettää yhteistä mukavaa parisuhdeaikaa. Piparkakkujen tekemisen ajoittaminen jalkapallopelin aikaan ei myöskään lisää iloista joulutunnelmaa, suuri virhe. En suosittele myöskään joulutorin, markkinoiden ja kauppakeskusten yhdistämistä samalle päivälle. Motivaattoriksi ei riitä "pakko löytää pinkki ukulele" tai "on aina kiva vaan katella näitä itsetehtyjä juttuja". Helsinki-reissumme päätyi päätökseen, että ensi vuonna hankin/ teen lahjat itsekseni tai naisseurassa. Ja jo tänä vuonna voin myöntää, että on melko virheellistä ajatella että se mikä on minusta mukavaa, olisi eittämättä myös toisesta.
 
Sen sijaan se, mikä oli molemmista erittäin mieluista Helsingissä oli tämä: tanssiteos Noir? Itse vaikutun lähestulkoon aina, kun ihminen käyttää kehoaan ilmaisuun taidolla, jota ei voi kuin ihailla. Esitys oli ajoittain hämmentävä, välillä vähän ehkä itkettikin, toisinaan nauratti ja välillä vaan katsoi. Mutta pidimme, molemmat. Erityisen mukavaksi Kaapelitehtaalla käymisen teki se, että tapasimme vihdoin monta mahtavaa naista, yhdistävänä tekijänä Afrikka (ja blogi). Niitä kohtaamisia, mistä jää hyvä mieli. Se on niin vinhan kiva tunne, kun joku ymmärtää selittämättä.
 
Huomenna pyrimme kehittämään sopivanmoista yhteistä jouluhenkeä joulutorttujen äärellä. Tällä kertaa en pistä toiveitani liian korkealle, välttääkseeni neljännen jouluvirheeni. Olen pyytänyt muutamat muutkin apukädet varuiksi talkoisiin. Kohtuullisen suurella varmuudella lauantaina molemmat hyräilee samoilla mielekkäiden joulutunnelmien aalloilla, kun saamme kotiimme monia ihania ihmisiä luomaan jouluhenkeä kanssamme.
 
P.S. Jotenkin muka koin ansaitsevani sen verhon, mitä useamman kuukauden haaveillut. Nyt se on meidän keittiössä, tulen iloiseksi aina kun katson sitä (vaikka kuvan laadusta en tulekaan yhtä iloiseksi).
 
 
 

maanantai 9. joulukuuta 2013

Onnellinen

Minulta kysyi töissä yksi nuori, mistä unelmoin. En kertonut sille ihan koko totuutta, tai no tavallaan kerroin. Sanoin, että toivon että perheeni ja lähimmäiseni olisivat onnellisia (toki toivon sitä myös kaikille maapallon asukeille). Nuori vastasi siihen, että etkö toivo että lapsesi on terve. Kysyin häneltä, uskooko hän että voisin olla onnellinen jos lapseni olisi sairas.
 
Kaikenmoisia asioita tulee toisinaan mieleeni, mistä huolestua kovastikin. Rasismi on ollut mielessä usein. Etenkin, kun luen netin syövereistä kaikenmoisia tekstejä tai HS:n artikkeleita tai kun pohdin miten julma maailma osaakaan olla. Toisinaan pohdin jätänkö koko internetin, lehtien luvun sekä asioiden pohtimisen ja keskityn meidän arkielämään.
 
Huolieni keskellä, siellä meidän arjen touhujen äärellä, katson miestäni. Tunnen valtavaa iloa ja kiitollisuutta, että juuri hän on vieressäni. Raparperi potkii mahassa. Meitä molempia hymyilyttää pomppiva vatsa. Kysyn häneltä pelkääkö hän rasismia. Kysyn myös mitä hän tekisi jos joku tulisi esimerkiksi ivaamaan. M. sanoi, että hän sanoisi "Kiitos". Tässä vaiheessa keskustelumme siirtyy hyvyyksiin ja Nelson Mandelaan. Unohdan huoleni, hymyilen vielä leveämmin.
 
Illalla nukkumaan käydessä käytiin vielä keskustelu.
"Mitä sä toivot joululahjaksi?"
"Että sä olet onnellinen."
"Tiedätkö miten se onnistuu?  .. Niin, että sä olet onnellinen." 
 
Juuri tänään, juuri tässä hetkessä me olemme onnellisia. Se riittää.
 
 
“No one is born hating another person because of the color of his skin, or his background, or his religion. People must learn to hate, and if they can learn to hate, they can be taught to love, for love comes more naturally to the human heart than its opposite.”
― Nelson Mandela

 

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Pipariksi meni

Joulukuun kahdeksannen luukun kohdalla oli piparkakkumuotti. Eilen yhdessä itsetehty taikina, vanhalla kunnon reseptillä, lupaili paljon. Luulen, että taikina sai kolauksen kuullessaan pariskunnan käyvän keskustelua siitä voiko jalkapallo todella mennä näinkin perinteikkään asian edelle kuin pipareiden teko. Vastattakoon vielä: se voi! Jalkapallo tuskin lienee oikea syy, mutta tänä vuonna jouduin kuitenkin huokaamaan syvään, koska piparit eivät olleet lainkaan niin maittavia kuin ennen. Mittana toimi eri kahvikuppi kuin edellisinä vuosina, ehkä jauhoja oli sitten vähän. Harmittaa. Toivottavasti ne kuitenkin kelpaa joidenkin suihin. Ensi viikolla meillä pikkujoulut ja olisi melko kiva, että siellä olisi jotain mitä tarjota.
 

 
Seuraava jännitysmomentti on mallasleipä. Päätin kokeilla elämäni ensimmäistä kertaa joululeivän tekoa (ohje Kodin kuvalehden joulunumerossa). Ostin oikein kaksi leipävuokaa kyseistä operaatiota varten. Mallikkaasti kohoavat ainakin.
 
 
Kuluneella viikolla sain miehen pysymään noin tunnin joulukorttien teon ääressä. "Ymmärräthän ettei miehet ole niin näiden liimailujen perään?". No tajusin siinä vaiheessa, kun M. oli paennut olohuoneeseen tv:n ääreen, kädessään liköörilasi. Kortit saatiin kuitenkin tehtyä, odottavat vain merkkiä ja maailmalle matkaamista.
 
 
 
Yllä olevien lisäksi teimme viime viikolla hyvän työn. Paketoin M.:n kanssa äitini ja meidän kokoon keräämiä lasten leluja ja kirjoja.  Paketit menevät vähävaraisten joulukeräykseen. 
 


 
Itse olen jälleen kunnossa. Lääkkeet tehosivat ja jaksaa taas touhuta. Tosin Raparperi kyllä muistuttaa, jos tahti käy liian kovaksi. Ehkä hyvä, pysyy jouluintoilu paremmin aisoissa. Ensi viikoksi on mojova määrä mukavia asioita tiedossa. Joitakin teistäkin lukijat näemme tulevalla viikolla, oikein kiva ja ihana niin.
 
 
P.S. Blogin kirjoittaminen piparien paiston yhteydessä ei ole järkevää. Ei, vaikka olisit ihan uunin lähettyvillä. Jos ajattelet käyttäväsi jonkin sortin hälytintä, pelkkä ajatus ei riitä. Kirahvit paloi, ukot ja akat paisui, sydämet pysyi jotenkin kasassa. 
 

tiistai 3. joulukuuta 2013

Eka luukku

Joulukuu luukkuineen on alkanut. Ihanaa. Joulukuun ensimmäisestä kalenteriluukusta M. sai kaivaa esille liput balettiin. Kuulostaa hienolta. Sitä se olikin. Lähdettiin hyvässä seurassa lunastamaan häälahjojamme (lippupalvelun liput ja ravintolaillallinen) Tallinnaan. Pähkinänsärkijä oli hieno kokemus. Ruoka oli erittäin maukasta. Nähtiin myös meidän Viron ystäviä, jotka saa aina hyvälle tuulelle. Lounasta nautittiin paikassa, missä oli afrikkalainen kokki .. ja kuinkas muuten kuin Ugandasta. Hauska yhteensattuma.
 
Kaikki oli muuten erittäin mainiota ja pikkumatka teki hyvää, mutta yön tunteina hotellihuoneessa voivotteli yksi raskaana oleva yhtäkkisiä tulehduskipuja siinä määrin, että piti soittaa Suomen päivystysnumeroon ja lähteä taksilla apteekkiin klo 7 aamulla. Paluumatka oli hieman haasteellinen. Ihan kaikki ei ole ihan kunnossa, muttei kuitenkaan pitäisi olla mitään vakavaakaan. Tänään lääkäriin. Saadaan lääkkeet sekä ohjeet kaikkeen mitä tässä nyt on meneillään.
 
Tällä matkalla jätin kameran kotiin. Saatte maistella Tallinnan joulukuuta viime vuoden kuvilla.
 
Mukavia kalentereiden avauspäiviä kaikille!!
 
 






 

 

tiistai 26. marraskuuta 2013

Halauspäivä

Silmäni eivät olleet vielä edes räpsähtänet auki, mutta kello jo ilmoittanut, että pitää herätä. Ensimmäinen ajatus: "Tänään M. on täällä"!. Kolmen kuukauden aikana epätoivo on välillä meinannut hiipiä mieleen ja itku käynyt kylässä usein. Ikävä on ikävä tunne.
 
Samalla kun olen taistellut sokerimittausten kanssa, jotka eivät meinaa asettua, olen kuunannut kodin ja jutellut M:n toiveesta Raparperille "dad is coming home". Sokereista väli-rapsana sen verran, että ylityksiä lukemissa on tullut aamupuuroista, juuripa juu sen verran, että toiset kuusi päivää mittauksia putkeen. Jos silläkään ajalla ei asetu, tai tulee 2-3 ylitystä arvoissa, ottavat vuorokaudeksi sairaalaan mittauksiin (argh).
 
Eilen soi puhelin Entebben kentältä: ensimmäisellä kerralla unohtuneen pin-koodin vuoksi, minkä seurauksena puoliraivokas raskaana oleva nainen huusi DNA:n asiakaspalvelijalle: "oletko nyt ihan tosissasi, että joudun maksamaan KYMMENEN euroa siitä, että sanot minulle PUK-koodin minkä näet edessäsi ruudulla, mutta jos menen internettiin se ei maksa mitään!". Lopulta sain koodin, ilmaiseksi. Seuraava puhelu: "There is a problem with the ticket". Aikani taistelin virkailijan kanssa selittäen, että luottokortilla sitä Euroopassa asioita ostellaan ja lippu on täysin kelvollinen. Viimeisimmän tiedon mukaan M. on matkalla kotiin.
 
Tänään halaan, paljon. Halaa sinäkin! Ketä vain. Se tekee hyvää.

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Tuoli ja teipit

Unelmien tuoli, se annettiin meille aiheeksi käsityöopinnoissani. Ihan unelmiin asti en päässyt muuta kuin ajatuksissa ja kirjallisissa töissä. Sen sijaan tein jotakin paljon lähempänä arkeamme, keittiön tuolin uuden päällisen. En näköjään ole oppinut valkoisesta sohvastamme, että vaalea ei ole paras väri elämää täynnä olevassa kodissa, vaan päädyin jälleen samoihin sävyihin tuolin päällisessä. Lähinnä kyllä ehkä siksi, että violetti seinä riittänee väriläiskäksi ruuan äärellä (plus se violetti verho, jonka meinaan vielä joskus saada). Sitä paitsi tahrat kuuluu elämään.
 
Vaihdoin täytteet ja kaivoin kaikki vaaleasävyiset kankaanjämät esille. Tekemisessä käytin vanhaa tuttua sekatilkkutekniikkaa. Jonkin verran konekirjoin kultalangalla, jotta arkemme saa hieman glamuuria.
 
 

 
Teippitarhan postipaketti toi jouluiseen odotteluun iloa. Pian päästään yhdessä M:n kanssa teippailemaan kortteja ja kuoria. Voi miesparka, ei taida aavista millainen joulupaja kodistamme on muodostumassa, yritän pysyä kohtuudessa.



 

perjantai 22. marraskuuta 2013

Raskausdiabetes

Tänään odottelin terveyskeskuksen hoitatarvikejonossa numerolla 00 saadakseni tarvittavia välineitä sokeriarvomittauksiin. Neuvolasta sain eilen starttipaketin ja monta rauhoittavaa sanaa sekä vastauksia kysymyksiini.
 
Aloitin tänään kotimittaukset, mikä tarkoittaa sitä että seuraavat kuusi päivää napataan pikkupiikillä verta sormenpäästä ja pistetään liuskaan tippa verta, joka pikkulaitteessa mittaa arvot. Mittaus tehdään ennen ruokailua ja 1,5h ruokailun jälkeen. Ne sitten merkataan vihkoseen, josta viikon päästä katsotaan miten jatko. Jos viikko menee hyvin, on mittaukset kaksi kerta viikossa koko loppuajan. Jos sokerit nousee, ottavat sairaalaan vuorokaudeksi ja seuraavat sokereita ja sitten mietitään mahdollisia lääkityksiä.
 
Suurella todennäköisyydellä arvoni pysyvät kohdillaan sanoivat. Joskus vain on niin, että ilman ennakkoriskejä raskaus saa aikaan sokerien heittelyn ja alttius näkyy rasituksessa. Kuitenkin kotioloissa sokerit voi saada vallan mainiosti pysymään aisoissa. Terveelliset elämäntavat ovat avainasemassa, erityisesti tietty ruokavalio ja liikunta. Tosin eivät kehottaneet muuttamaan tavoissani mitään kerrottuani kuinka toimin. Eli voin jatkaa kutakuinkin normaalia menoa ja meininkiä. Toki ylimääräisen sokerin nauttiminen kannattaa miettiä kaksi kertaa ja seurata mittauksia, miten keho reagoi mihinkin syömiseen.
 
Riskeinä raskausdiabeteksessä on, että lapsi kasvaa kovasti isoksi, mikä hankaloittaa synnytystä. Myös vauvan sokerit voi olla sekaisin, jos äidinkin on. Seuraavan kymmenen vuoden aikana lapsella on kohonnut riski metaboliseen oireyhtymään ja äidillä loppuiäksi kasvanut riski 2tyypin diabetekseen. Kaikkiin edellä mainittuihin ruokavalio ja liikunta tepsii. Riskien suuruudesta minulle ei osattu kertoa.
 
Melkoisen jänskää puuhaa.


 
P.S. Pakko antaa erikoismaininta ihanalle neuvolakorttisuojukselle, jonka sain ystävältäni. Sieltä on kiva napata vähän tylsempiäkin vihkosia.
 

 

tiistai 19. marraskuuta 2013

Sweet thing

Kyllä vain, minulla on raskausajan diabetes. Ja kyllä, minä selviän siitä ja vauva kanssa.
 
Torstaina menen neuvolaan ja kertovat miten sitä sokeria nyt sitten aletaan mittailemaan. Ensin intensiivinen kuusipäiväinen neljä kertaa päivässä ja sitten arvioidaan taas uudelleen tilanne, jotta lääkitäänkö vai mennäänkö näillä eväillä, mitataanko lisää ja enemmän vai vähemmän vai mitä-mitä.
 
Hetken ärsyynnyin maailmalle miksi tässä nyt tämmöiseen joutui. Miksi minä? En ole ollut minkään riskitekijän alla. Olenko tehnyt jotain väärin? Olenko mä piloilla äitinä jo nyt? 
 
Kunnes sitten, muistin taas rauhoittua ja tajuta, että mistään elämää vakavammasta ei ole kyse. Meidän vauva voi hyvin. Sydän sykkii ja potkut on mojovia. Kasvu on normaalia. Ei syytä huoleen. Niinkin voisi olla, että olisi todella syitä huoleen. Muistan olla kiitollinen. Kiitollinen siitä, että saan kokea tämän kaiken ja meistä pidetään huolta. Mahani on erinomaisen mainio pallero.
 
 
No more sugar for me, I'm sweet enough.
 
 
P.S. Minun jouluun on seitsemän yötä.
 

perjantai 15. marraskuuta 2013

Yhdentoista kohdan haaste

Haasteen säännöt
  • Kiitä haastajaa
  • Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 faktaa itsestään.
  • Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
  • Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
  • Heidän pitää valita 11 bloggaajaa.
  • Sinun pitää kertoa, kenet olet haastanut.
  • Ei takaisin haastamista.
 
Kiitos Maame Esi!!!
Nyt olen suorittanut ensimmäisen tehtävän eli haasteen antajan kiittämisen. Siirryn tehtävään kaksi.  
 
 
11 faktaa minusta
 
1. Tämä haaste toi mieleeni nuoruuden slämärit, niitä oli aina kiva täyttää. Erityisesti se "Kenestä tykkäät?" -sivu oli yhtä kovaa matskuu, ku nykyajan facebookit sun muut sometukset.
 
2. Opin tällä viikolla sanan 'sometus' katsoessani nuorten kanssa töissä Idolssia. Tunsin olevani vähän epäaallon harjalla, koska en tiennyt mitään Idols-laulajista enkä sometuksen syvintä olemusta.
 
3. Uskon hyvään.
 
4. Pelkään toisinaan pahinta.
 
5. Tunteeni ovat usein molempiin suuntiin kallellaan enemmän kuin keskiverto. Välillä toivoisin tuntevani asteen verran vähemmän. Enimmäkseen minusta on kuitenkin kiva olla tunteikas.
 
6. Innostun helposti monenmoisesta. Tällä hetkellä innostun päivittäin Raparperista, M.:sta, Joulusta ja joulukuusta. Kaikkiin edellä mainittuihin liittyen olen värkkäillyt ja suunnitellut pieniä ja suuria juttuja.
 
7. Huolestun helposti asioista, joita ei ole vielä lähimainkaan tapahtunut saati, että ne välttämättä ikinä missään muotoa tapahtuu. Tällä hetkellä TOP3 huolenaiheeni ovat rasismi, raha ja jämähtäminen.
 
8. Ajankäyttöni ei ole järkevää silloin, kun pitäisi mennä nukkumaan ettei aamulla väsytä. Esimerkiksi nyt. Näin käy usein. Innostun iltaisin.
 
9. Haluaisin keittiöömme verhon, joka maksaa liikaa. Se kyseinen verho on käynyt nyt päivittäin mielessäni kuukauden ajan. Pohdin olenko jumiutunut ajatukseen vai onko se oikeasti tosi hieno.
 
10. Joka päivä opettelen olemaan vähän parempi ihminen. Erityisesti toivoisin olevani parempi vaimo, tytär ja ystävä. Sellainen, joka olisi lempeämpi ja vähemmän kiivastuva tai kaoottinen. Avainsana lienee kärsivällisyys. 
 
11. Olen saanut jo nyt kokea elämässäni huikeita asioita, minkä vuoksi en voi olla tykkäämättä elämästä aika tosi paljon.
 
 
11 kysymystä
 
1. Linkitä kappale, joka kuvastaa sinua ja elämääsi juuri nyt. Perustelut.
 
Ellie Goulding - Your Song

Elämäni ihmisille. Niille, joilta saan elämän tärkeintä voimaa. Sellaisiltakin, jotka eivät edes tajua tekevänsä niin. "How wonderful life is while you're in the world!"
Tämä kappale soi myös meidän häävideomme kohdassa, joka saa minut joka kerta kyyneliin.

2. Elokuva, joka kosketti kovaa? Perustelut.
 
Amelie. Se on vain yksinkertaisesti kaunis.
 
3. Tunnistatko itsessäsi jotakin ennakkoluuloja? Mitä?
 
Kyllä, valitettavasti. Esimerkiksi tiettyihin puolueryhmiin liittyen liitän voimakkaasti streotypioita. Minulla oli myös huimasti ennakkoluuloja suhteemme alussa M.:n kanssa. Voikohan niiltä kukaan täysin välttyä? Lokerointi kuuluu ihmismielen oikkuihin. Tärkeintä lienee, että tunnistaa luulonsa ja on valmis muuttamaan aatoksiaan.
 
4. Rohkein tekosi? 
 
Uskallus kohdata omat heikkoudet, uskallus kasvaa ja kehittyä. Sanoa asioita ääneen, silloinkin kun pelottaa. Isot päätökset, joita on useampi matkan varrella. Rohkeinta lienee elää oman tunteen mukaan.
 
5. Lempipaikkasi? (SR:ltä kierrätetty kysymys.)
 
Toisen ihmisen vieressä, itselle rakkaan.
 
6. Onko bloggaaminen aina itsensä korostamista?
 
Olisin ehkä turhan ennakkoluuloinen, jos sanoisin että on, enhän tunne kuin murtomiljardisosan blogimaailmasta. Otokseni on melko pieni. Itsensä esille tuomista tai ainakin itsensä ilmaisemista ehkäkin kyllä. Jakamista.
 
7. Mistä valitit viimeksi? Miksi?
 
Vakuutuksista. Suomi on hyvinvointivaltio, jossa on maailmanluokan hyvyydet terveys- ja sosiaalipalveluissa. Silti yhä enemmän halutaan vakuutuksia (tällä kertaa puhun vauvavakuutuksesta). Vanhemmat haluavat luonnollisesti lapselleen parasta. Vakuutusyhtiöt kertovat miten kamalaa se sitten on, kun et pääse terveyskeskukseen ja onhan se. Mutta eikö sinne muka sitten pääse? Olenko huono äiti, jos en ota vakuutusta? Eikö lapseni saakaan hyvää terveydenhuoltoa muuten? Olen tilanteesta hämmentynyt, tuohtunut ja huolissani. Mihin meidän terveyspalvelut on menossa?
 
8. Mistä olet ylpeä suomalaisessa kulttuurissa?
 
Vaikka me valitamme, kyllä me myös välitämme.
 
9. Mitä olet tehnyt tehdäksesi maailmasta vähän paremman paikan?
 
Yrittänyt rakastaa niin paljon kuin osaan. Kaikkia. Myös itseäni. Ja tätä isoa palloa.
 
10. (Valo)kuva (itsestäsi), josta pidät erityisen paljon? Näytä/kuvaile se ja kerro mikä siinä viehättää/voimauttaa.
 
Rakkaus, ei muuta tarvita.
 
11. Kuka sinä oikeasti olet?
 
Olen oikeasti ihan ku sinä.


Viimeinen tehtävä oli haastaa kysymyksillä.

Haasteen annan juurikin sinulle! Jos sinä et bloggaa, niin lupaan tehdä slämärin minne voit vastata seuraaviin kysymyksiin:

1. Miksi?
2. Mikä hymyilyttää sinua?
3. Mikä meni pieleen?
4. Koska viimeksi halasit?
5. Mikä on kaunista?
6. Kuka ilahtuisi kuulleessaan sinusta?
7. Mikä on ällöö?
8. Mihin olet viimeksi uppoutunut täysin?
9. Mihin haluaisit ratkaisun?
10. Oletko onnellinen? 
11. Koska sydämesi viimeksi lauloi?
 

tiistai 12. marraskuuta 2013

14

Mahtavia uutisia minun maailmassani.

14 päivää. Sitten saan halata sitä, jota eniten juuri nyt haluan halata. Me saamme yhteisen Joulun. Me saamme yhteisen joulukuun (ja kalenterin). Me saamme vihdoin olla taas yhdessä ja ihmetellä suuria juttuja. Hengittelen hymyillen ja yritän uskoa todeksi.

Ihan vain vähän kurkkailin joululaatikkoon ja nämä kaksi halusi tulla kanssani odottelemaan.

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Räkäpään sokerijuttu

Olen ollut koko alkuviikon flunssassa. Käyttänyt villasukkia ja levännyt kotona. Tänään raahauduin silti raskauteen liittyvään sokerirasituskokeeseen. Ei olisi pitänyt.
 
Itse rasitusprosessi alkoi 12h paastolla ja päättyy sairaalan labrassa kolmeen verikokeeseen tunnin välein ja ei-niin-maukkaan sokerilitkun juomiseen. Välissä olo oli sen verta heikko, että päätin levätä käytävällä olevalla pedillä. Nukahdin välittömästi ja heräsin omaan uniääneen, mikä on jotenkin aina yhtä nöyryyttävää.

Kiittelin maailmaa, kun vihdoin pääsin kotiin tuolta sairaalareissulta. Soitin kaukopuhelun. Ensi viikolla ehkä viimein jotain hyvänlaisia uutisia sen suhteen, että M. pääsisi tänne. Mutta, mutta uutta jo jonossa. Voi olla, että myöhemmin kun Raparperi jo maailmassa on edessä uusi Ugandan pitkä komennus (ei se oikeasti ole komennus, mutta välttämättömyys) ... Huoh ja voi taivas.  Ehkä keksimme keinon siihen mennessä. M. neuvoi olla ajattelematta asiaa tänään. En ajattele, ajattelen jotain ihan muuta.
 
Tuon puhelun jälkeen soi puhelin. Neuvolasta soitettiin ja todettiin kovin hätäisen oloisesti, että sinne pitäisi mennä pian ja heti aloittaa mittaukset, arvot koholla. Yritin saada itselleni tolkkua ja ymmärrystä kysyen tarkoittaako mittaukset piikkiä ja verta, joiden ylin ystävä en ole koskaan ollut. Neuvolantäti vastasi, että näin on, ensiksi kuusi päivää putkeen mittauksia kotona. "Kotona??" toistin hänelle ja kertasin vielä, että joudun siis tekemään tämän yksin kotona. Jatkokysymykseksi esitin selviääkö sen kuuden päivän jälkeen onko minulla raskausdiabetes. "Kyllä sulla on se nyt."
 
Seikkailin epätietoisena netissä, soitin tärkeimmille puhelut ja koitin saada selkoa mistä on kyse. Olen ymmälläni. Koko homma tuntuu ihan hullulta. Mikä ihmeen raskausdiabetes?
 
Hetken päästä soitetaan uudelleen neuvolasta. Olivat siellä pohtineet yhdessä, että flunssa saattaa nostaa arvoja. Antoivat minulle kaksi vaihtoehtoa. Joko menen heti huomenna neuvolaan ja saan kotihoito-ohjeet sekä välineet tai teen flunssasta toivuttua uuden rasituskokeen viikon-kahden päästä. Päädyimme M.:n kanssa kakkosvaihtoehtoon.
 
Sain hetki sitten kuvia Ugandasta niistä rikotuista omaisuuksista ja ikkunoista, mitä M. joutuu kaiken kukkuraksi nyt selvittelemään. Jotenkin tuntuu, ettei tässä osaa enää muuta kuin nauraa. Kuinka paljon myrskyjä ja tuulenpuuskia tässä keinutellaan ennen kuin voidaan taas hetki kellua seesteisillä vesillä.
 
Mökkiranta syystuulessa.

Niili, Uganda.
 
 
 

maanantai 4. marraskuuta 2013

Siivousintoilusta lahjapusseihin

Vuosi sitten olen käynyt muuton yhteydessä koko maallisen omaisuuteni läpi ja karsinut mielestäni kaiken turhan. Tein sen saman jo noin vuotta aiemmin tunkiessani omaisuuttani varastoon. Nyt kun siivousvimmoissani olen käynyt läpi kotiamme, jälleen tavaraa josta kykenen luopuman on kertynyt hullunmoinen pino makuuhuoneen nurkkaan. Osa pinosta päätyi lastensuojelun keräykseen, osaa olen lahjoittanut tutuille ja loppuosa menee kirpparipöytään myyntiin. Jämät pöydältä vien lahjoituksena Konttiin.
 
Tavara, tekeekö se onnelliseksi? Mitä todella tarvitsen ja miksi? Mikä tavara on kiva ja ihana? MItä haluan säilyttää ikuisesti? Saako lahjoja antaa eteenpäin?  Olenko ahne kun pyydän niistä rahaa? Eilen lueskelin vanhoja aineitani, joita vanhempieni kätköistä löytyi. Mitä niille nyt tehdään, voiko ne jo heittää pois? Entä kortit tai kirjeet ystäviltä? Ikäänkuin poisheittäessään pyyhkisi koko muiston tai väheksyisi sitä. Mutta eihän nyt hyvä tavaton voi kaikkea säilöä. Ei pitäisi varastoida liikaa asioita, koska kun jokin asia siirtyy säilöntävaiheeseen, on sen heittäminen vuosien päästä huomattavasti haastavampaa, onhan sitä säilytetty jo niin ja niin monta vuotta.
 
Siivotessa jouduin toteamaan itselleni myös sen, että minulla on tarpeisiin nähden aivan liikaa lahjapapereita ja vanhoja tapetin jämiä. Kuulun siihen kastiin ihmisiä, jotka taittelevat nätisti lahjakääreen ja käyttää sen uudelleen jollekin toiselle. Nyt nuo kaikenmaailman rytyt ja rullanjämät saivat uuden muodon. Ompelin niistä lahjakasseja. Vaan mitä niiden sisälle sujahtaa? Tietenkin jotakin todella tarpeellista ja tärkeää.