keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Kuravesikuopasta teen ääreen

Olen kaivannut tätä tyhjää kirjoituskenttää jo melkoisen paljon. Koneongelma on edelleen vahvasti läsnä, mutta päätin uhmalla kirjoittaa tällä minut pettäneellä koneella. Se menee kyllä päälle ja pysyykin päällä, kunhan vain ei liikauta konetta milliäkään. Ergonomia on tällä hetkellä sen moinen, että kainalooni painautuu aikalailla kohta vanhan pulpetin tuolin selkänoja ja selkä taipuu ikävälle mutkalle.

Kun nyt kerta laitoin kehoni kieroon saadakseni kirjoittaa, ei liene kovin viisasta käyttää puutunutta kättä kirjoitusasentoni kuvaamiseen. Tässä kohden voisi kysyä: "Mihin jäimmekään?". Tuulet puhalteli ja sitten oli tyyntä ja taas puhalsi ja taas tyyntä, mutta suunta se taitaa olla vieläkin kohtuuttoman iso mysteeri. Elämässä eteenpäin yksi päivä kerrallaan ja se riittää.

Joissakin syksyisen synkissä illoissa kuvittelin, että olen ainut koko kertakaikkisessa maailmassa, jonka elämä on aika ajoin ihan yksi iso kaaos. Ei tule varmaan kenellekään muulle yllätyksenä, mutta niin ei taida ollakaan. Kaikilla meillä on omat kuopat. Toisissa kuopissa on vettä, toisissa kuravettä. Eniten harmittaa jos on ilman saappaita ja sukat kastuu. Etenkin jos pitää kulkea niissä märissä sukissa pitkä matka. Lohdullisinta on, että lopulta päätyy aina kotiin. Aforismiteepussi pyytää olemaan neutraali, villasukat lämmittävät jalassa. Tässä hetkessä asiat ovat kohdillaan.

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Moi

Voisin kuvitella olevani jossakin muualla kuin kotisohvalla, koska kirjoitan laitteella, jossa ei ole kirjainta a ja o, tai siis niita missa on ne pisteet noiden paalla.

ARGH, tietokone hajosi.
Korjataanko.
En osaa laittaa kysymysmerkkia. En kysy nyt sitten ollenkaan ja kirjoitan vain sanoja, joihin ei tarvita  kirjaiten katoksi pisaroita.

Kone on romu, korjaaminen kallista. Lennot on kalliita. Sumplitaan ja tuumataan. Numeroita paperilla.

On hieman hankalaa kirjoittaa pieneen ruutuun.
Sanottavaa olisi paljon, mutta kerrottavaa ei juuri lainkaan.
Ei siis uutisia, mutta ajatuksia, tunteita ja jonnin joutavaa jorinaa jokseenkin reippaanlaisesti.
Palaan, kun olen saanut joko pisteet kirjaimiin tai koneen.

Heippa.

torstai 24. syyskuuta 2015

Terveisiä elämästä

Hetki on kulunut, kun blogi on saanut minusta osansa. Hetken sitä myös pohti, että mitä ihmettä minä kerron. Mitä en kerro. Kerronko enää mitään. Laitanko käsitöitä ja kauniita luontokuvia (tai siis kauniista luonnosta kuvia). Sanonko, että hei ihanaa on syksy ja pidän sen väreistä. Kynttilöitä, villasukkia ja liipalaapa-musiikkia. Joulukin on kohta. 

Elämämme on risteyskohdissa. Arkemme muuttuu. Elämä etsii suuntaa ja maata. Me etsimme paikkaa ja muotoa, jossa olisi kaikkien hyvä olla. 

Suurimmat päätökset olen lähes aina tehnyt vahvasti tunteiden pohjalta, koska asiat vain ovat tuntuneet vahvasti siltä, että niin pitää tehdä. Johdatusta, sanoisin. Järkeäkin olen saattanut joskus vähän käyttää. Vaaka saisi ehkä olla toisinpäin. 

Nyt tuo aiemmin vahvasti toiminut kompassi, sydän, ei anna vahvoja signaaleja suunnista. Nuoli kieppuu voltteja, eikä asetu. Siispä odottelen. Ihan vaan olen, hengitän ja odottelen. Odottelun lomassa on ihan kiva nauttia niistä syyssysteemeistä. Ostin uudet saappaat, pysyy varpaat kuivana. Hypin lapseni kanssa lätäkössä ja meitä nauratti. 


"As long as you don't choose, everything remains possible."


perjantai 11. syyskuuta 2015

Tuolilla istumisesta

Uudessa nykyisessä työssäni on erityisen mukavaa se, että harvoin täytyy, kykenee tai voi pitkään olla paikoillaan. Tietokoneella käväistään päivän aikana kerran, jos sitäkään. Aiempaan kirjauskulttuurini verraten, erittäin virkistävää. 

Keholle tämä tarkoittaa, että tuolilla istumista on myös päivittäin huomattavasti vähemmän. Kaikki tietää sen edut. 

Kotona yksi keittiön tuoleista, niistä mille neito kapuaa tuon tuosta katsomaan olisiko pöydällä jotakin mielenkiintoista, sai uuden päällisen. Marimekon alelaarin kangas maksoi suunnilleen kympin verran ja sitä jäi vielä yli puolet käyttämättä. Halpa ilmeuudistus. 


P.S. Viime päivien uusin keksintö perheen kekseliäimmällä on kavuta tuolilta suoraan pöydälle. Lapsi löytyy tuon tuostakin keskeltä pöytää. Luulin, että hän käsittää jollakin tasolla mitä sana "ei" tarkoittaa, mutta kertauskurssi on tarpeen. 

tiistai 8. syyskuuta 2015

Auta

Olen viime aikoina vältellyt parhaani mukaan sosiaalisen median keskusteluja, mikäli en ole kohtuullisen varma hyvästä hengestä. Mikäli näen jonkun mielenkiintoisen linkin, luen sen usein, mutta kommenttiosiot jätän väliin. Samoin olen vähentänyt omaa osallisuuttani some-keskusteluihin osallistumisessa. En tee sitä siksi, että minusta vaikeneminen olisi aina se paras keino, teen sen siksi etten ylipäätänsä jaksa lukea sontaa. Pahoittelut, mutta otan oikeudekseni kutsua nyt joidenkin mielipiteitä (vai vain pahanolonpurkua ja pelkoa?) sonnaksi.

Paasaan usein auttamisesta ja yhteisöllisyydestä. Olen ryhtynyt sanoista tekoihin. Menimme mieheni ja ystäväni kanssa vapaaehtoiseksi vastaanottokeskukseen. Olimme käsinä, korvina ja sylinä.

Menimme keskukselle ensisijaisesti lajittelemaan lahjoitettua tavaraa ja vaatteita, ei kuitenkaan mennyt kauaa, kun ihmiset kerääntyivät luoksemme. Osa heistä tarttui tavaroihin ja alkoi etsimään itselleen sopivaa vaatetta jo viilentyneessä syysilmassa, samalla kun me koitimme pitää tilannetta niin sanotusti hallussa. Hetken päästä pitelin sylissäni pientä vauvaa ja melko pian minäkin pengoin loputtomista vaateläjistä vauvalle sopivaa lämmintä vaatetta. Vahva äidillinen suojeluvaistoni sai melkoisen vyöryn kehoni läpi.

Tiedän, että pieni osuutemme tuona päivänä ei ollut suuren suuri, mutta se oli jotain. Oma sydän sykähteli vahvemmin, kun vihdoin löysin vauvalle sopivan vanupuvun ja puin sen hänelle päälle. Toisen ylimääräisen hyvän sykäyksen se teki, kun löysimme pienelle pojalle sopivat kumisaappaat märkiin jalkoihin. 

Olen joskus todennut, että suurin ilo tulee ihmisen aidosta kohtaamisesta ja auttamisesta. Todistin sen jälleen todeksi.

"Tulemme toistekin!", sanoimme ennen lähtöä. Ja niin teemme. 

maanantai 31. elokuuta 2015

Peura tunikassa, kissat housuissa

Sunnuntaina sain aikaiseksi muutakin kuin nuken ja neidon pyörähousut. Tuli myös kissahousut. Kangas tuli vaihtareina ystävän kangaspinosta. 




Surruttelu oli kivaa (ja nopeaa), kun sain käyttää lainasaumuria. Tosin langat oli solmussa, tikki huonoa alalangan vuoksi ja neulakin meni poikki. Kaikesta huolimatta sain aikaiseksi myös tunikan. Kankaan nimi on Aurinkopeura. Ihanasti siihen ilta-aurinko paistoikin, kun pistin parvekkeelle kuvattavaksi. 






sunnuntai 30. elokuuta 2015

Nukke ja housut, joissa pyörät on oikeinpäin

"Siis eikö teillä ole yhtään nukkea?!"

Kyllä, 1,5-vuotias tyttölapsi ilman nukkea! 

Virhe on korjattu, nyt on nukke. Lapsen normaalikehitys voinee jatkua hoivaleikkeineen. Pienen neidon nuken hankinnasta meinasi tulla isompikin numero, kun lapsen äiti halusi ehdottamasti tummaihoisen nuken. Pääkaupunkiseudun ihmiset vinkkailivat, että pitäisi löytyä Citymarketista BR-leluista, Anttilasta ja Prismastakin vielä. Käytiin aika monta leluosastoa läpi tässä kyläpahasessa, mutta ainut tummaihoinen oli 55€ maksava puhuva nukke. Luotan edelleen lapsen mielikuvitukseen siinä määrin, etten halunnut puhuvaa (saati tuon hintaista) nukkea. Lopulta isovanhempien posteljoima nukke saapui Lelutalosta. Välillä tuota "vauvaa" halataan, välillä taas heitetään lattialle melkoisella raivolla, mutta suurinta huvia on kärrytellä uusilla rattailla pitkin kotia. 


Jotkut käsityöjuttujani seuranneet saattavat muistaa noin vuoden takaiset housut, joissa pyörät oli kumossa. Tänään sain aikaiseksi kahdet, molemmissa pyörät kulkevat oikeinpäin.