maanantai 17. heinäkuuta 2017

Heinäkuussa sanon kerran hei

Hei! 

Heinäkuu on ollut kesäinen ja sopivan leppoisan touhukas. Hieman tosin tuntuu hullulle, että kalenterin seuraavaan kahteen viikkoon ei ole kirjattu mitään muuta kuin kahtena päivänä 'työ'. Työn aloitus vaatisi ihan oman kirjotuksen, koska on koko tarinanaan ihan huikea, mutta koska aikani on rajallinen, kerron siitä joskus toiste. Tai ehkä kerron, jos vielä muistan että piti kertoa. Kesällä on luvallista unohtaa yli puolet, normaalin puolen sijaan, asioista. 

Pienin heräsi, suurin kaipaa apua pihatöissä. Sanon moi, kuullaan taas pian! 

Nauttikaa siitä mitä kesä meille antaa. 






 

torstai 29. kesäkuuta 2017

Mistä on kesä tehty?

Kesä on tehty päivistä, jotka alkavat myöhään, aamukahveja saatetaan juoda vielä puoli yksitoista. Kesällä voi avata oven ja olla ikäänkuin ulkona ja sisällä yhtäaikaa. Omaa pihaa on hehkutettu paljon, mutta voisi jatkaa vielä hehkuttamista, ihan mahtavaahan se on, että ovesta pääsee pihalle. Kesällä illat venyy yhtä myöhään kuin aamut.

Huomenna jää mies myös lomalle ja voimme valua kaikki tähän ihanaan aikatauluttomaan rytmiin joksikin aikaa. Ensitöiksemme alamme laittaa pihaasuunnitelmia toteen. Retkisuunnitelmia alkaa myös olla jo kivannäköinen lista.

Kaikille lukijoille toivon paljon paljain jaloin kävelyä, mansikoita, Brita-kakkua, herneitä, kukkaloistoa, ystävien kanssa naurua, raparperipiirakkaa, savustettua kalaa, mökkirantaa, saippuakuplia, keinuissa keinumista, maaseudulla ajelua, sateenkaaria ja makoisia unia. Niistä kaikista on meidän perhe jo saanut nauttia, jatkamme samaan malliin


maanantai 12. kesäkuuta 2017

Prinsessojen tyyliopas

Olen aiemmin kertonut, miten kotiimme saapui pinkki. Pinkki ei saapunut yksin, vaan ylhäisen arvonimen kanssa: PRINSESSA. Meillä asuu nykyään aito prinsessa. Kun olen kysynyt onko äitikin prinsessa, on vastaus tiukka "EI, Sä olet vaan sä."

Prinsessa rakastaa kaikkea kimaltavaa ja kaikkea vaaleanpunaista. Joskus kuitenkin myös keltainen käy. Mikäli asussa on helmaa ja röyhelöä, perhosia tai rusetteja, kelpaa muutkin värit. Vihreä merenneitoasu päällä käytiin kahvilassa viikonloppuna ja neito oli onnellinen. Prinsessan asuun kuuluu usein käsilaukku, jonka sisälle kerätään kaikenlaisia aarteita niin paljon kuin laukku vetää sisäänsä. Sydämen muotoisen laukun kyljessä koreilee Ryhmä Haun koirat (se ensimmäinen ostos mikä puhkaisi tuon kuuluisan kaupallisuuskuplamme). Hiukset viimeistellään pinneillä, mieluiten useammalla ja mieluiten itse laitettuna. Pampuloita myös mielummin enemmän kuin vähemmän. More is more, tiedättehän.

Eilen prinsessalle tarjottiin t-paitaa, kuului terävä vastine "Prinsessat eivät käytä t-paitaa". Saapui sateinen aamu ja mekon vieressä odottivat legginsit pukijaansa. Kuului jälleen tiukka "Prinsessat eivät käytä legginsejä!". Huokaus. Selitykset siitä, miten sataa ja on kylmä eivät kelvanneet, eikä se että äiti tietäisi tästä asiasta oikeastaan yhtään mitään. Hätäpäissäni lupasin kysyä oikeilta prinsessoilta asiaa ja koitin siirtää huomion aamupalaan. Lapsi oli sinnikäs ja vaati soittamaan. Mietittiin sitten yhdessä tunnetaanko yhtään oikeaa prinsessaa. Mikä ilo ja onni, ystävän viisivuotias, suuri ihailun kohde, on lapsen mielestä ihan oikea prinsessa, juuri se ketä tähän hätään tarvittiin. Pikasoitto prinsessojen auttavaan puhelimeen. Ja arvatkaas mitä: prinsessat toden totta käyttävät leggareita! Päästiin tästäkin vaatekriisistä. 

Olen luopunut ajatuksesta, että voisin määrätä mitä lapseni pistää päällensä. Tällä hetkellä katu-uskottavasti puettu tyyli-lyyli-tyyli on yhtä kaukana kuin tuoreet mangot. Yhdessä teemme valintoja sen mukaan lähinnä, minkälainen sää on ulkona, muutoin annan lapsen päättää mitä päällensä kaapista laittaa. Aamuissa on huomattavasti vähemmän kiukkua, prinsessa on erittäin onnellinen helmoissaan ja pinkeissä perhosissaan, RyhmäHau-laukussaan ja lippiksessään. Ja mikä tärkeintä, valtakunnassa kaikki hyvin.


lauantai 3. kesäkuuta 2017

Patalappuja ja juhlantunnelmaa

Pääsen vihdoin käyttämään tunnistetta 'omin käsin tehty'. Onhan tämä kyllä kohtuullisen noloa, että ensimmäinen käsityö moniin aikoihin on niinkin mahtava suoritus kuin patalappu. Hieman saumat kieroilee, mutta älkää suurentako kuvaa ja antakaa vaan kannustavaa palautetta, vaikka kuten Ugandassa sanottaisiin "you will learn". 




Kaksi patalappua matkaa tänään huikean nuoren miehen ylioppilaslahjana Helsinkiin. Älkää huolestuko, nuo on lähinnä bonusosa lahjaa, kummipoikani saa myös alkukeittiösetin (uskallan olettaa että hänellä on parhaillaan parempaa puuhaa kuin lukea blogiani). Alkaa jo vähän tuntua siltä, että jonain päivänä hänkin muuttaa pois kotoa, mikä sen tarpeellisempaa kuin esimerkiksi kattila. Tämän tädin liikutuksen tunteet ovat hieman pinnassa jo pelkästä ajatuksesta, että pääsen halaamaan tuota lakkipäätä ihan pian. Tuntuu myös mahtavalta päästä juhlimaan koko perheen voimin, nyt meillä on kaksi söpöystä matkassamme sukujuhliin. 


Onnellista päivää kaikille! Erityisesti niille, joiden kanssa nostetaan tänään malja.

lauantai 27. toukokuuta 2017

Kahdeksan kysymystä monikulttuuriselle perheelle

Olen käynyt toisaalla tässä laajassa sosiaalisen median kentässä keskustelua siitä, millaisia kysymyksiä monikulttuurinen perhe kohtaa usein. Sen verta mehevä aihe ja kutkutti monen monikulttuurisen perheen edustajaa siinä määrin, että päätin kirjoittaa tännekin. Ne, jotka saavat näitä kysymyksiä, tietävät ilman selitystä mistä puhun. Ne, jotka nyt ihmettelevät, että mistä ihmeen kysymyksistä tuo puhuu, niin kerron. Ne on niitä kysymyksiä, joita saat välittömästi kun toiselle selviää, että olet naimisissa ulkomaalaistaustaisen kanssa. Kysymykset jossakin määrin huvittavat, jossakin määrin ärsyttävät. Tiedättekö, kun vastaa samoihin kysymyksiin jos kuinka monennetta kertaa ja toivoo vaan sisällään, että joku kysyisi joskus jotakin muuta ensi kertaa kohdatessa. Valaistakseni asiaa hieman enemmän, päätin tehdä listan niistä kysymyksistä, joita olemme kuulleet erittäin usein, toistan ERITTÄIN usein. Lähes poikkeuksetta kysymykset menevät myös samassa järjestyksessä. 

1. Mistä maasta miehesi on kotoisin?
2. Miten te tapasitte?
3. Kuinka kauan miehesi on ollut Suomessa?
4. Puhuuko miehesi Suomea?
5. Mitä hän tykkää Suomesta? / Miten hän on viihtynyt Suomessa?
6. Mitä kieltä teillä puhutaan kotona? / Mitä kieltä lapset puhuvat? (Tässä kohden kuulee usein ihastelua)
7. Syödäänkö teillä afrikkalaista ruokaa? 
8. Onko miehesi kristitty?

Mitäpä noita listaamaan, normaaleja kysymyksiä, sanoisi moni, eikös. Onhan ne. Ihan asiallisiapa vielä. Olen kiltisti niihin aina vastannut, joskus laajemmin, joskus lyhyesti. Se miksi nostan tämän aiheen esille ei ole se, että tässä oli jostakin maailmanlopun ongelmasta kyse, vaan siitä, että välillä väsyttää olla aina "se erilainen perhe". Se perhe, jonka asiat ikäänkuin kuuluvat kaikille. Vai onko kaikkien kohdalla ok kysyä ensimmäisellä tapaamisella, missä tapasit kumppanisi tai mitä ruokaa teillä kotona syödään. Toisaalta kyllä juu. On niitä henkilöitä, joiden kanssa heti ensikohtaamisella tuntuu, että voi jakaa paljonkin. Mutta on myös niitä hetkiä, kun ei haluaisi jakaa. Silloin minusta tuntuu etten saa pitää yksityisyyttäni, vaikka haluaisin. Vastaan pankkivirkailijalle tapaamisestamme mieheni kanssa ja "oooh, onpa hienoa"-ihasteluihin sanon, että juu niin on, vaikka sisälläni ajattelen, että tämä on ihan tavallista ja normaalia, me ollaan ihan niinku muutkin perheet. Itseäni tässä hämmentää usein se, että minä vastaan mieheeni liittyviin kysymyksiin paikassa, jossa olin valmistautunut vastaamaan johonkin ihan muuhun. 

Vaikka tekstistä voi saada kuvan, että täällä tämä valivalipiippi-rouva marmattaa lauantai-iltansa ratoksi, niin oikeasti minua hymyilyttää, kun tätä kirjoitan. Olen enimmäkseen kyllä erittäin iloinen, kun joku osoittaa aitoa kiinnostusta perhettämme kohtaan, aidon kiinnostuksen erottaa kyllä kohtuu helposti pelkästä puhtaasta uteliasuudesta. Jos nyt jotakin vinkkivitosen tynkää haluan tähän ujuttaa, niin mikäli et ole uuden tuttavasi kanssa valmis itse kertomaan kumppanistasi, älä kysy myöskään minulta, minäkään en ehkä ole.

Annan loppuun vielä kahdeksan kohdan listan siitä, mihin kysymyksiin tykkään vastata kelle tahansa, ihan heti ensikohtaamisella (keskustelun edetessä luontevan soljuvasti, kuten tämä teksti HAHAHA): 

1. Mikä sinun nimesi on?
2. Mistä sinä pidät?
3. Voinko olla avuksi?
4. Mistä olet saanut noin kauniit korvikset?
5. Haluaisitko olla minun ystävä?
6. Mikä saa sinut hymyilemään?
7. Onko kaikki hyvin?
8. Eikö olekin kaunis päivä? 

Ihanaa loppuviikonloppua kaikille. 

P.S. Pidän puutarhalla käymisestä. 


 

torstai 25. toukokuuta 2017

Asenne

Olin eilen viettämässä iltaa ystäväni kanssa. Kyllä, ihan kahdestaan. Tiemme vei kuuntelemaan, ja hieman osallistumaankin, live talk-show-iltaan nimeltä Ilta Lauran kanssa. Illan teemana oli asenne, vahvasti ja väkevästi, Lahessa kun ollaan. 

Toinen toistaan menestyksekkäämpiä miehiä jutteli Lauran kanssa siitä, miten heidän asenne on ollut merkittävässä roolissa saavutusten ja elämän keskiössä. Eipä tuota kiistäminen, vakuuttavaa. 

Ilta etenee ja huomaan pohtivani onko minulla asenne niin sanotusti kohdillaan. Onko minulla jotain sisäistä paloa, jota kohti kuljen asenne vahvana, ei murra tuota asennetta kivikot ei kalliot. Hieman jo hiostaa, olenko minä asennevammainen, missä minun unelmat on, missä saavutukset. Missä intohimo ja tavoitteet. 

Kun sitten yksi noista raavaista tatuoiduista miehistä kertoo, kuinka hän kävi pohjalla tajuttuaan, että lapset kasvaa eikä hän ole ollut läsnä, tapahtui sydämessä muljahdus. Minä elän unelmaani nyt. Sitä mitä tavoittelin monta vuotta. Haaveilin ja unelmoin perheestä. Minulla on se nyt. Elän sitä nyt. Elämäni pyörii tällä hetlellä vahvasti perheeni ympärillä, vaan niin saakin olla. Uudet unelmat ja tavoitteet tulevat myöhemmin.

Asenne on paljon muutakin. Miten suhtaudun asioihin? Miten vastoinkäymisiin? Siinä on opeteltavaa, myönnetään. Mutta voiko asenteen valita? Pitääkö se opetella? Mistä aloitan? Jos asian haluaa yksinkertaistaa on asenne yksinkertaisesti valitsemista myönteisen ja kielteisen suhtautumisen väliltä. Taidamme olla jälleen sen puoliksi tyhjän  täynnä olevan lasin äärellä. 

Illan aikana jokainen kirjoitti pikkuruiseen lappuun mitä haluaisi kuulla tuntemattomalta ihmiseltä. Illan päätteeksi kukin vuorollaan poimi lapun tehtäväksi seuraavalle viikolle. Jaan lappuni nyt teidän kanssa, ehkä joku muukin voi ottaa sen tehtäväkseen. 

P.S. Omaan lappuun kirjoitin "Sinulla on ihana perhe." 

lauantai 20. toukokuuta 2017

Piha

Meillä on oma piha ja se jos jokin on sanalla sanoen MAHTAVAA. 

Haaveilimme pitkään siitä, että kotiimme pääsisi yhdellä oven avauksella eikä hissin kautta. Jokunen vuosi siihen meni, mutta nyt se on meillä. Piha. Muuttomme osui viime kesän viimeisiin hetkiin, minkä vuoksi ei pihan nautinnot päässeet vielä täyteen iloon. Nyt kun auringonsäteet tanssivat nurmikolla ja lapsi juoksee ystäviensä kanssa kilpaa perhosta pyydystäen, totean että piha on todellakin ollut kaikkien haaveiden veroinen. 

Tätä nykyä haudon jos jonkin sortin puutarhaunelmia mielessäni. Mielikuvissani pihassamme kukkii kokoajan joku superkaunokki, minne tahansa katseensa asettaa näkee jotakin kiinnostavaa ja läpi kesän voi syödä jotakin hyötypuutarhanurkkauksestamme. Totuus on hieman vähemmän ruusuinen. Realistinen tavoite on, että edes osan kesää edes osa kukista kukkisi ja joskus kasvaisi jotakin, minkä voisi maukkaasti pistää suuhun. Sen verran toiveikas kuitenkin olen, että uskalsin laittaa uuden tunnistesanan 'puutarha'. 

Kesä on täällä. Silmut kohta täydessä lehdessä. Tämä on sitä jännittävintä aikaa.