torstai 25. toukokuuta 2017

Asenne

Olin eilen viettämässä iltaa ystäväni kanssa. Kyllä, ihan kahdestaan. Tiemme vei kuuntelemaan, ja hieman osallistumaankin, live talk-show-iltaan nimeltä Ilta Lauran kanssa. Illan teemana oli asenne, vahvasti ja väkevästi, Lahessa kun ollaan. 

Toinen toistaan menestyksekkäämpiä miehiä jutteli Lauran kanssa siitä, miten heidän asenne on ollut merkittävässä roolissa saavutusten ja elämän keskiössä. Eipä tuota kiistäminen, vakuuttavaa. 

Ilta etenee ja huomaan pohtivani onko minulla asenne niin sanotusti kohdillaan. Onko minulla jotain sisäistä paloa, jota kohti kuljen asenne vahvana, ei murra tuota asennetta kivikot ei kalliot. Hieman jo hiostaa, olenko minä asennevammainen, missä minun unelmat on, missä saavutukset. Missä intohimo ja tavoitteet. 

Kun sitten yksi noista raavaista tatuoiduista miehistä kertoo, kuinka hän kävi pohjalla tajuttuaan, että lapset kasvaa eikä hän ole ollut läsnä, tapahtui sydämessä muljahdus. Minä elän unelmaani nyt. Sitä mitä tavoittelin monta vuotta. Haaveilin ja unelmoin perheestä. Minulla on se nyt. Elän sitä nyt. Elämäni pyörii tällä hetlellä vahvasti perheeni ympärillä, vaan niin saakin olla. Uudet unelmat ja tavoitteet tulevat myöhemmin.

Asenne on paljon muutakin. Miten suhtaudun asioihin? Miten vastoinkäymisiin? Siinä on opeteltavaa, myönnetään. Mutta voiko asenteen valita? Pitääkö se opetella? Mistä aloitan? Jos asian haluaa yksinkertaistaa on asenne yksinkertaisesti valitsemista myönteisen ja kielteisen suhtautumisen väliltä. Taidamme olla jälleen sen puoliksi tyhjän  täynnä olevan lasin äärellä. 

Illan aikana jokainen kirjoitti pikkuruiseen lappuun mitä haluaisi kuulla tuntemattomalta ihmiseltä. Illan päätteeksi kukin vuorollaan poimi lapun tehtäväksi seuraavalle viikolle. Jaan lappuni nyt teidän kanssa, ehkä joku muukin voi ottaa sen tehtäväkseen. 

P.S. Omaan lappuun kirjoitin "Sinulla on ihana perhe." 

lauantai 20. toukokuuta 2017

Piha

Meillä on oma piha ja se jos jokin on sanalla sanoen MAHTAVAA. 

Haaveilimme pitkään siitä, että kotiimme pääsisi yhdellä oven avauksella eikä hissin kautta. Jokunen vuosi siihen meni, mutta nyt se on meillä. Piha. Muuttomme osui viime kesän viimeisiin hetkiin, minkä vuoksi ei pihan nautinnot päässeet vielä täyteen iloon. Nyt kun auringonsäteet tanssivat nurmikolla ja lapsi juoksee ystäviensä kanssa kilpaa perhosta pyydystäen, totean että piha on todellakin ollut kaikkien haaveiden veroinen. 

Tätä nykyä haudon jos jonkin sortin puutarhaunelmia mielessäni. Mielikuvissani pihassamme kukkii kokoajan joku superkaunokki, minne tahansa katseensa asettaa näkee jotakin kiinnostavaa ja läpi kesän voi syödä jotakin hyötypuutarhanurkkauksestamme. Totuus on hieman vähemmän ruusuinen. Realistinen tavoite on, että edes osan kesää edes osa kukista kukkisi ja joskus kasvaisi jotakin, minkä voisi maukkaasti pistää suuhun. Sen verran toiveikas kuitenkin olen, että uskalsin laittaa uuden tunnistesanan 'puutarha'. 

Kesä on täällä. Silmut kohta täydessä lehdessä. Tämä on sitä jännittävintä aikaa. 






tiistai 9. toukokuuta 2017

Syli, joka lasta kaipaa

Olen nähnyt ympärilläni sylejä, jotka kaipaavat lasta. Sylejä, joihin jo mahassa ollut vauva ei koskaan päässyt. Sylejä, joissa pieni ihmisen alku jo kävi, mutta matkasi taivaaseen.


On niitä, joiden tarina on vielä kesken. On niitä, joiden elämä on lapseton, joko haluamatta tai tahtoen. Ympärilläni on uskomattomia tarinoita siitä, miten tuo tyhjä syli on aivan pian saamassa nuuhkutettavaa. Sellaisia tarinoita, missä pitkääkin pidempi odotus palkittiin. Ympärillämme on myös adoption kautta vanhemmaksi tulleita.

En tiedä onko minulla edes oikeutta kirjoittaa aiheesta lapsettomuus, onhan minulla kaksi lasta. Kirjoitan siitä nyt vierestä kulkijan näkökulmasta, sillä olisi vähintäänkin härskiä koittaa kirjoittaa tuskasta, jota ei ole itse kokenut. Kun kuuntelen ystävääni, joka kertoo lapsettomuudestaan, epäonnistuneista hoidoista, keskenmenoista ja jostakin vieläkin surullisemmasta, on aiheet niin pysäyttäviä ja mykistäviä, etten koskaan löydä oikeita lohdun sanoja, siksi olenkin lähinnä kuunnellut, antanut nenäliinaa ja halannut. Tyhjän sylin sävel kaikuu kuin hiljaisella järvellä kurkien laulu. Siinä on jotain äärimmäisen herkkää, haurasta ja koskettavaa. Mistä antaa toivo, mistä lohtu. Syli on tyhjä, enkä minä voi täyttää sitä, vaikka kuinka haluaisin.


Sanoin etten tiedä mitään lapsettomuudesta, mutta pienimmästäkin pienen palan siitä maistoin ollessani yksineläjä, ilman suhdetta. Pelkäsin, että jään yksin. Sillä tavalla yksin, että sunnuntaiaamuisin voit lukea Hesaria kannesta kanteen vaikka sata kertaa ja siltikin on vielä aikaa eikä kukaan halua sitä lehden toista puolta. Mutta enemmän kuin suhteettomuutta (onko tuo sana?) pelkäsin, että jään lapsettomaksi. Olin tahtomattani lapseton. Silloin sanoin, että olen mielummin ilman puolisoa kuin lasta elämäni, jos pitäisi päättää. Niin kovasti lasta toivoin. Useamman vuoden. Selvitin kaikki mahdollisia reittejä, miten tulla äidiksi. Adoptiolehtiä kahlatessani ja päätöstäni haudutellessani, päätin ottaa asioihin etäisyyttä, lähdin toteuttamaan muita haaveita Ugandaan (ja miten siinä sitten kävikään).

Myönnän, että kuvien ja tekstin yhteys on hieman ontuvaa. Mutta tässä virtahepo katsoo, että mitens sitten kävikään.

"Älä valita kiukuttelevista lapsista, sinulle on annettu lapsi. Älä tuskaile pyykkikuorman kanssa, sinulla on joitakin kenen pyykkejä pestä." Tiedättehän niitä kiitollisuus ritirimpsuja missä muistutetaa ettei saa valittaa, vaan olla kiitollinen. Minä olen, minä olen ja vielä kerran olen. Olen niinäkin hetkinä, kun pesen sitä kymmenettä kuormaa pyykkiä, olen nukkunut huonosti, pukkaa korvatulehdusta heti oksennustaudin perään ja kaikki kiukkuaa kaikille (tilanne nyt). Minä kiitän joka ikinen ilta näistä kahdesta lahjasta, jotka olen saanut. Enkä silti, kaikesta kiitollisuudestani huolimatta, voi täyttää ystävieni syliä. 

Omistan tämän kirjoituksen kaikille rakkaille ystävilleni, joille tämä aihe on kipeä. Haluan osoittaa, että välitän, vaikken osaa löytää niitä oikeita sanoja.  



"Ollaan hiljaa 
pihan pienimmän puun alla
ja kuunnellaan
kun tähdet syttyvät
Yksi kerrallaan
kuin kiiltomatojen lyhdyt.
Jokaisessa lyhdyssä
pieni toiveen tuike
odottamassa 
täyttymistään."

Heli Pukki


torstai 4. toukokuuta 2017

Kun mä olin pieni

Joka ilta, juuri ennen nukkumaan menoa, käymme tyttäreni kanssa tärkeitä keskusteluja. Hänellä on usein paljon tärkeää asiaa ja harvoin käy, kuten hän väittää, että "äiti mulla on yksi asia". Asioita on yleensä melkoinen määrä. 

Tuo iltahetki on minulle merkityksellinen ja suloinen monin tavoin. Saan olla hetken ihan kahdestaan tuon ison pienen kanssa ja höpötellä niitä tärkeitä juttuja. Joka ilta myös kerron miten rakas ja ihana hän on. Lapselle itselleen on ollut viime aikoina tärkeä korostaa, että hän on nyt iso tyttö. Niin monin tavoin onkin, mutta voi toista, vielä niin pieni. 

Tällä hetkellä jokailtainen tärkeiden kysymysten listaykkönen on "äiti kuka mua kantoi kun mä olin pieni". Sitten kerrotaan. Ja lisätään, että ne kaikki rakastaa häntä todella paljon.

Olin todella iloinen, kun noita kantokuvia löytyikin yllättävän paljon. Esikoista kannettiin pelkästään Manducalla (ergonominen kantoreppu). Pikkusisko on saanut pääosin kulkea kudotussa kantoliinassa (äidin taitojen kartuttua). 


P.S. Kantamisesta lupaan kertoa vastaisuudessakin.  


torstai 27. huhtikuuta 2017

Pinkki, pinkki, pinkki, pinkki

"Ja sitte ei todellakaan mitään vaaleanpunaista", sanoin kun selvisi, että esikoinen on tyttö. Melko pitkään meillä menikin aika kivan pinkittömästi. Sitten alkoi tulla kavereiden vanhoja vaatteita, aika pinkkisiä. Tuli lahjoja ihmisiltä, onneksi muutakin kuin pinkkiä, mutta tuli myös pinkkiä.

Vaatekaupoissa löytää kyllä muutakin, kun jaksaa hieman nähdä vaivaa, tai käydä vaikka poikien puolella. Lapselta löytyy kutakuinkin kaikkia sateenkaaren värejä. Tahtotyttö tykkäsi kaikista väreistä, laittoi päällensä näppärästi mitä hänelle eteen oli valmiiksi pistetty. 

Sitten se iski, kuin salama taivaalta, aivan yhtäkkiä, mitään varoittamatta. Ravisteli äidin värimaailman ihan sikinsokin. Pinkkitykkäys. En tiedä saiko lapsi tartunnan kerhosta, jonka vastikään aloitti, vai olisiko se tullut ihan kotonakin, mutta se tuli vahvasti ja jäädäkseen. "Äiti mä tykkään pinkistä!" Nyt kaiken, korostan KAIKEN, pitäisi olla pinkkiä. Lenkkarit, takki, pipo, hanskat, laukku, sukat, kengät, leggarit, vappupallo, vappuhuiska, saippukuplapullo, hiekkalapio.. HUOH. Eihän tässä sitten ole paljon auttanut, kuin nostaa kädet ilmaan. Choose your battles (valitse taistelusi) sanovat, tämä ei ole meillä yksi niistä. 

Pinkin määrä on lisääntynyt taloudessamme niin, että minua välillä hieman väriahdistaa, mutta onneksi vielä onnistuu sellaiset sopuisat kompromissit että esimerkiksi yksi vaate on pinkki ja äiti saa silmilleen vaikka tummansinisen alaosan. Toistaiseksi olemme välttäneet Disney-supermarkkina-prinsessat, mutta prinsessoista kyllä puhutaan aika usein, niistä oman elämän prinsessoista. 

Ristiäisissä hurahdin itsekin vaaleanpunaiseen, myönnetään.

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Lapsi on luova kun se piirtää (paperiin)

Rakastan ajatusta siitä, että kotimme voisi olla sellainen pieni huvikumpu, missä lapsen luovuus kukoistaa ja hän saa tarttua luovuuden puuskassaan askarteluvälineisiin milloin haluaa. Näin on usein ollutkin. Lapsemme jaksaa askarrella pitkiäkin toveja itsekseen ja piirtää, maalata, värittää, liimata, leikata, mitä milloinkin on esillä.

Sitten iskee todellisuus huvikummussa, ihanien värikkäiden töiden lisäksi luovuus on kohdentunut aika moneen muuhunkin kohteeseen kuin paperille. Löydän hiustupon pöydältä, lapsi on hieman saksinut. Sakset siirtyvät lukkokaappiin. Eräänä päivänä lapsi esittelee innoissaan liimauksiaan, muuten ihan kiva idea, mutta olisin toivonut että paperi olisi liimattu jonnekin muualle kuin oveen. Liimat siirtyvät lukkokaappiin. Tussien kohdalla olin kerta toisensa jälkeen toiveikas, että ehkä tämän pienen suttauksen jälkeen, ei kynänjälkeä löydy enää muualta kuin paperilta. Lapsemme taidetta on löytynyt mm. pöydästä, tuolista, lattialta, seinästä, ikkunasta, ikkunankarmista, lakanasta, verhosta ja lopulta, mistä muualta kuin, omasta kehosta. Kun sitten koitti se päivä, kun lapsen naama on tussilla koristeltu (ja ei, ei lähteneetkään pesussa), päätin että huvikumpu joutuu nyt kahlitsemaan näitä luovuuden puuskia. 

Illalla juuri ennen nukkumaan menoa lapsi vielä totesi: "äiti, mä en enää piirrä naamaan", liekö kohtuullisen monet päivän aikana saadut kommentit vaikuttaneet hänen ajatuksiin. 


torstai 20. huhtikuuta 2017

Kaksi lasta, parempi äiti, eiku miten se meni

"Kyllä sä sitten tiedät, kun sulla on kaksi!"
"Ei toi vielä mitään, mutta odota kun niitä on kaksi!"
"Kyllä yhden lapsen kanssa on vielä niin helppoa, mutta sitten sen vasta ymmärtää kun niitä on kaksi."
"Kahden kanssa kokoajan joku vaatii jotain."
"Kahden kanssa ei ole enää aikaa tehdä yhtään mitään." 

Tuollaisia lauseita kantautui korvieni kautta päähäni, kun meillä vielä oli yksi lapsi. Ajattelin silloin joskus esikoisen vauvavuonna, että jos kahden kanssa vasta jotain tietää rankkuudesta, niin en ehkä sinne kahden maailmaan edes halua. Ensimmäinen vauvavuosi oli sellanen hevisetti, että oksat pois ja meinas runkokin kaatua, en halunnut ottaa mitään suuria rankkuusriskejä. 

KAKSI.
En tiedä mitään sitä ennen.
Ei voi olla kunnon äiti, jos ei ole KAKSI lasta (tai superäiti jos niitä on vielä enemmän).

Tuli sitten se toinen.

Nyt kahdeksan kuukautta sen kuuluisan kakkosen syntymän jälkeen voin erittäin rehellisesti sanoa, että ei, en ole yhtään sen autuaamman viisaampi tai parempi äiti. Kyllä se meillä meni just tasan niin, että se ensimmäinen vauvavuosi kaikkineen nyt vaan oli aika, ööö, mikä sana olis korrekti käyttää, no sanoisin haastava, että tämä kahden lapsen vanhempana olo ei ole meitä haastanut samalla tavalla lainkaan. Kumoamme siis täysin tuon väitteen, että yhden lapsen kanssa on vielä helppoa ja kahden sitten jotenkin haastavampaa. Yksi voi opettaa enemmän kuin kaksi. Kaksi voi olla helpompaa kuin yksi. Siksi, että kaikki on kokonaisuuksien summia.

Ensimmäinen lapsi teki minusta äidin. Kohdallani äidiksi tuleminen oli melkoinen prosessi monin eri tuntein ja haastavan vauvan kera. Ensimmäisen lapsen kohdalla olin sanalla sanoen väsynyt. En sillä tavalla väsynyt, että pari kuppia kahvia olisi auttanut, vaan ihan oikein todella väsynyt.

En väitä, että elämä kahden kanssa on helppoa. Kyllä tässä haasteita riittää, mutta koen että minulla on keinoja ja voimia aivan eri tavalla. Koen myös, että elämäni on hyvää juuri tässä ja nyt. Tunnen suurta onnea lasteni sisaruudesta ja olen samalla jotenkin hämmentynyt, että elän nyt sitä arkea mistä olen haaveillut pitkään, ihan tavallista lapsiperheen arkea kahden lapsen kanssa.

Kuva Niilin rannalta keväällä 2016 (haluaisittekohan ehkä lisää Ugandan muistoja ..?)