sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Kiitos, kiitos, näkemiin

Minulla on kaksi luonnosteltua tekstiä kutakuinkin valmiina. Vielä useampi päässä surruttanut lauseita muotoonsa. On tehnyt mieli kertoa niin paljon ja jakaa syviä sydämen sykkyröitä sekä arkielämän oivalluksia. Pinnalla olleita teemoja on ollut luonnollisesti äitiys, siihen kasvaminen ja sen kivut. Erityislapsen arjesta olisi myös riittänyt enemmän kuin vähän pohdintoja. Monikulttuurisen arkemme haasteet saivat aikaan sen, että teki lähinnä mieli syytää kirosanavoittoista tekstiä viime vuonna joinakin kuukausina. Tämä vuosi taas alkoi toisen kotimaamme ilmaa hengittäen ja sen tahtiin hymyillen. 

Minulla olisi aikaa kirjoittaa, jos haluaisin. Tekstiäkin syntyy kohtuullisen rivakkaan tahtiin, jos saatan sormet näppäimille. Kun alan kirjoittamaan, koen että sydämeni avautuu ja mielessäni pyörineet asiat kulkevat tekstiksi jäsentäen myös omaa ajatusten kulkua. En osaa jättää sanomatta mitään suurta, koristella lauseita niin paljon, että itse asia jää epäselväksi, kaikki tai ei mitään. 

Kun meidän perheen elämää on kuljettu jo tovi, on tarinoitakin monta. Ne ovat jotenkin väkisinkin paljon enemmä meitä kuin minua, että tunnen vääräksi kertoa tarinaamme, kun muilla perheenjäsenillä ei ole siihen halua tai kykyä kertoa haluavatko he olla osa blogiani. Arvannette jo mihin tämä kirjotus vie. Se vie blogin päätössanoihin. En osaa kirjoittaa vain osaa minulle tärkeistä asioista, enkä toisaalta ole valmis kertomaan kaikkea kunnioittaen toisten yksityisyyttä ja rajaten hieman omaanikin aiempaa enemmän. 

Olen lukenut keskustelupalstoilta valituksen tyylisiä kommentteja siitä, miten monet blogit vain loppuvat ilman, että niitä päätetään. Tämä blogimatkani päättämättä jättäminen on hieman vaivannut minua ja siksi tulin sen nyt tekemään. Myönnän samalla, että on ihana kirjoittaa sanoja. Olen varma, että tulen kaipaamaan kirjoittamista ja koen jo nyt hienoista ahdistusta etten tiedä mihin puran kirjoittamisen tarpeeni.

Tyttäreni täyttää ensi viikolla neljä vuotta. Muistan vieläkin kuinka ilmoitin hänen tulostaan täällä blogissa. Onnittelijoiden joukossa oli sellaisia ihmisiä, joista on sittemmin tullut tärkeitä ystäviä. Blogin kautta olen tutustunut myös kuopuksemme kummitätiin. Ystävät, jotka alussa olivat nimityksellä "blogikaverit" ovat tulleet perheystäviksi, tärkeiksi sellaisiksi. Tiedän siis, että tällä blogilla on ollut merkitys ja paikkansa. Toivon toki, että olen edes pieninä annoksina saanut annettua jotakin lukijoille, jos ei sen suurempaa kuin hymyn huulille hetkeksi, se riittää. 

Heippasanojen sanominen näyttäisi olevan melkoisen hankalaa minulle. Teen tätä lopetusta nyt yhtä kauan kuin mieheni aina lähtöjä. Heippa sanotaan useampaan kertaan, olohuoneessa, eteisessä, ulko-ovella ja vielä saattaen autolle sekä vilkutellen loittonevaan autoon päin. 

Sinulle kanssamatkustajani haluan sanoa kiitos, kun olet ollut osa tätä ja näkemiin. Ehkä tapaamme vielä, jossakin.