Heippa Kurt ja kaverit

"I'll never be nobody's wife" ... rallattelua lauleskelin muka kauhean kiukkuisena nuorena naisena vuosia, korostan vuosia, sitten. Sen jälkeen onkin sitten nyyhkitty Katri Ylanderin Valehdellaan-kappaleen tahtiin ja ajettu ystävän luokse Tampereelle kuunnellen repeattina Jose Gonzalezia. On myös ilakoitu Ultra Braan kanssa tyttöin kesken ja tanssittu eräätkin Ninja Tunes soundit. On oltu lesoja, kun tuotiin amerikanmatkalta soundtrack, mitä täältä ei saanut (silloin ei kukaan ostanut netistä mitään) tai kummisedältä saaduista erikoisuuksista. SInkkuvuosien sunnuntai-aamuisin luettiin Hesaria ja kuunneltiin Bo Kaspers Orkesteria. Illan hämärtyessä on voinutkin sitten pohtia elämää Radioheadin tahdissa. Olihan tuota Metallicaa ja Queens of Stone Age -kausikin löytyy. Metallican taisin muuten nähdä livenäkin. Voi pojat! 

Omistan Ipadin, sen sisältö koostuu levyistä, CD-levyistä. Viimeksi olen vaihtanyt kappaleet sinne ennen häitämme, siitä on siis yli vuosi. Meillä on mankka (kyllä vain MANKKA), jossa soittelen silloin tällöin levyjäni. Useimmiten soi kuitenkin radio. Koneelle on ladattu Spotify, se ilmainen versio. Yleensä kun menen Spotifyyn, en muista yhdenkään kappaleen tai artistin nimeä, jota haluaisin kuulla. Autossa soi useimmiten radio, mutta siellä soi usein myös yksi levy. Haloo Helsinki on mieheni ehdoton suosikkisuomalaisbändi, levy tuli vuosi sitten jouluna. Joskus olen ehdottanut, että vaihtaisimme levyä, mutta se unohtuu aina. Vantaan reissulle muistimme kuitenkin vaihtelun, matkalla lauloimme Snoop Doggyn kanssa (lapsi oli varmaan onnellinen). 

Mieheni kaivaa youtubesta Ugandalaista musiikkia, joku radio se taitaa olla. Muuta en osaa sanoa, kuin että silloin koko perheen lanne keikkuu. 

Tämä musiikillinen kerronta johtuu siitä, että olen päättänyt hankkiutua eroon osasta cd-levyjäni. Ensimmäisistä eristä luovuin Afrikkaan lähdön yhteydessä. Levyt vievät tilaa kamalasti, enkä minä oikeasti tee niillä muuta kuin satunnaisia aikamatkoja nuoruuteen.

Penkoessani levyjä, tuntui kuin katselisi vanhoja valokuvia. Niin moniin liittyy niin paljon, toisiin taas ei mitään. En minä kaikkia raaski ja halua, sen verran kuitenkin, että vain yksi laatikko kotiinjääville riittää. 

Hypistelen levyjä ja puntaroin onko tämä nyt säilyttämisen arvoinen vai voinko luopua. 

SATA, tasan sata aion päästää käsistäni. 

Jos kuitenkin jonkun levyn vielä kuuntelen, ennen kuin on aika sanoa Kurtille heippa. 

P.S. Mitä sitten jäi: Jäi noin sata. Sadan joukkoon pääsi mm. kaikki joululevyt, Erykah Badu, Amelien soundtrack, Nina Simone, Chicago, Haloo Helsinki ja Ace of Base (älkää kysykö miksi). 

Ekohippiluomuäiti

Sain vastikään kuulla olevani luomuäiti. Otin tittelin kunnialla vastaan. Mielikuvat luomuäidistä tuovat minulle pehmoisia ajatuksia, lempeitä ja järventuoksuisia. Ihan niin puhtoinen ei tämän luomuäidin omatunto kuitenkaan ole. Teen paljon valintoja myös itsekkäistä syistä tai ihan vain pakottavista syistä tai sitten vailla mitään pätevää syytä. 

Olen aikojen saatossa saanut kuulla olla myös ekohippi. Hippimäisyyttä on ehkä olla ajoittain kovinkin maailmaa syleilevä ja suoltaa rauhaa sekä rakkautta maailmaan (tässäkin epäonnistun tasaisin väliajoin), muutoin en allekirjoita hip-hip-hurraata. Todettakoon tähän julkilausumaan nyt kuitenkin vielä, väärinkäsityksiä välttääkseni, että ekohippi-lempinimen sain hyvältä ystävältä hyvällä huumorilla, kun kerta toisen jälkeen pauhasin rakkaudesta ja maailmanparannuksesta.
 

Luomu eli luonnonmukainen. Luonto on niin hieno asia, että pakkohan siitä on välittää ja yrittää suojella. Samalla uskon, että mahdollisimman luonnonmukainen tapa olla lapsen kanssa (mitä se sitten onkaan), on varmasti hyvä. Jotenkin liitän luonnonmukaiseen sanan maalaisjärki. Maalla - järkeä? Tiedostan myös, että ajatustenkulkuni ei ole aina loogista, eikä varsinkaan kovinkaan järkevää. 

Tein pienen kelauksen arjessamme ja koitin poimia niitä tekoja, jotka todennäköisesti liittyvät jotenkin siihen, miksi sain hienon arvonimen 'luomuäiti'. Listaus ei perustu mihinkään tieteelliseen tutkimukseen vaan omaan yhdennaisen otokseen.

• roskat matkaavat yhteensä kuuteen eri astiaan
• kierrätämme kaikki käyttökuntoiset vaatteet (viimeksi M. vei pieneksi jääneet vauvanvaatteet mukanaan Ugandaan orpokotiin)
• tenava nauttii itsetehtyä ruokaa 
• kuulumme ruokaosuuskuntaan ja haemme joka torstai puhdasta satoa ruokalautasellemme
• kannamme lastamme usein kantorepussa
• imetän, ja vieläpä lapsentahtisesti
• lääkkeitä käytetään harkitusti
• suurin osa kosmetiikasta ja pesuaineista on ekologisia
• me kestovaippaillemme kotona ollessamme
• suurin osa lastenvaatteista on kirpputorilta/ kierrätettyjä, uusia hankkiessamme suosimme kotimaisia tai eettisiä eurooppalaisia, teen myös itse lapselle vaatteita
• eineksille nou nou
• M. on erityisen hyvä sammuttelemaan valoja
• omissa käsitöissäni käytän paljon kierrätysmateriaaleja
• käymme mielummin luontoretkellä, kuin kulutamme aikaa kauppakeskuksissa   
• emme ota turhia muovipusseja kaupassa, vaan käytämme kestokasseja
• turhan tavaran ostaminen ei ole onnemme lähde
• bonuspisteen saa varmaan kun käy äiti-lapsi-joogassa 

Kuten sanottua, emme täytä ollenkaan niin montaa laatukriteeriä, ettäkö voisimme olla vuoden luomuperhe, sillä meillä mm. 

• on auto jolla myös ajetaan
• on lennetty ulkomaanmatkoja
• ostetaan lihaa/ broileria ja vielä pahempaa: paketissa
• perheen aikuisten vaatteet eivät ole läheskään yhtä eettisiä kuin lapsen
• kodissamme on turhaa krääsää, jota myös ajoittain tulee ostettua
• ruokaa pilaantuu aika ajoin ja joudumme heittämään sitä pois
• synnytys oli kaikkea muuta kuin luomu (tuhansin lääkkein varusteltu sektio)
• olen ihan pihalla mistään vihersmoothiesta tai superfoodeista

Tittelit sikseen, voitte kutsua ihan äidiksi vaan. En oikeasti pidä siitä, että äitejä laitetaan eri lokeroihin. Tämä minun nimitykseni lähti YLE:n vauvaviikon tiimoilta, jossa oli lyhyet sketsi-hahmot erilaisista äitihahmoista. Rehellisesti sanottuna nuo sketsit eivät kolahtaneet minuun lainkaan, mutta sai kuitenkin aikaan sen, että aloin kirjoittamaan aiheesta.

Omassa ystäväpiirissä kutakuinkin kaikki jakavat kanssasi ekohenkisiä aatoksia, minkä vuoksi kaikki yllämainitut tuntuivat jotensakin itsestään selvyyksiltä ja erittäin typerältä edes listata. Moneen toveriperheeseen verrattuna kulutuksemme ja tapamme olla on kaikkea muuta kuin luomu. Kun sitten tein kierroksen erilaisissa blogeissa tai kurkkasin salaa naapurin ostoskärryyn marketin jonossa, tajusin ettei mitään itsestään selvyyttä ole olemassakaan.

Olen ollut tilanteissa, missä minulle on perusteltu esimerkiksi kahvin ostoa (ei Reilun kaupan) tai halpavaatekaupassa käyntiä. Moisiin selityksiin olen aina todennut, että minulle ei tarvitse perustella tekojaan, en minä ole kenenkään omatunto, enkä sen kummempi kuin kukaan muukaan. Jokaisella on vapaus tehdä omassa elämässään itselle parhaiten sopivimmat valinnat ja jutut, sellaiset että on hyvä mieli ja olo eikä tekemisestä tule väkinäistä tai turhan hankalaa. Ihan vähän kun miettii, silloin tällöin, sekin on hyvä. Kaikki pienikin, vaikka vain ajatus, on parempi kuin ei mitään. 

Ja aina kun mahdollista: Mennään metsään! 

Vaatehuone

Operaatio vaatehuone on saatu onnellisesti päätökseen. Ennen uudistustöitä erittäin epätoimivat korihyllyt saivat hermoni riekaleiksi. Entiset asukkaat olivat myös jättäneet paljon tyhjää seinätilaa, mikä huusi meitä pistämään lisää hyllyjä. Toisaalta mitä enemmän hyllyjä, sitä suurempi riski päätyä omistamaan tavaraa, jota ei oikeasti tarvitse. Kaikesta huolimatta halusimme mahdollisimman toimivan ja simppelin vaatehuoneen, missä on mukava asioida. Operaatio alkoi koko tilan tyhjentämisellä. Kierrätykseen menivät vanhat hyllyt, korit sun muut, onneksi kelpasi eteenpäin.

 

 

Seinien remontointi tehtiin vanhoista remonttijämistä. Päätyseinän tein vanhoilla tapetin jämillä, käyttäen liisteröinti-tekniikkaa. Liisteröinti on oikein mielekästä puuhaa, koska pinta muuttaa muotoaan kokoajan eikä tarvi sievistellä. Liisteriä siis kouraan, lätkien seinään ja revittyjen/ leikattujen palojen liimaus. Liisteriä pistetään myös palojen päälle. Aiemmin olen käyttänyt tekniikkaa mm. tauluihin, tuoliin ja purkkeihin.

 

Makuuhuoneremontista jäi juuri sopivasti maalia molempiin sivuseiniin. Kummasti tekee ihmeitä, kun saa seinä uuden pinnan. Lattialle ostettiin uusi muovimatto. Enpä olisi uskonut, että päädyn elämäni aikana ostamaan muovia lattialle, mutta nyt tuli sekin päivä koettua. Pieneen tilaan (ja tiliin) se kuitenkin oli erittäin kätsy ratkaisu. 

 

 

Jalkalistat vielä kehystämään lattian ja sitten itse asiaan, eli hyllyihin. Se olikin sellasta palapeliä miettiä mitä osia ja kuinka monta, mikä on paras ja mikä budjetti ja hohhoi. Taitaa minun kohdalla mennä remontit aina samassa kaavassa: alkuinnostus, riemu ja tuhat ideaa - järkisuunnitteluvaiheen hermojen menetys ja epätoivo - valmiin suunnitelman toteutus - ja lopulta tyytyväinen tyyppi. 

Samalla kun aloimme lastata hyllyille tavaraa, annoimme Kontin kontteihin monta kassillista tavaraa/ vaatetta. Viimeisten muutaman vuoden aikana olen antanut tavaraa niin paljon pois, että alan ehkä pikkuhiljaa pääsemään siihen toivottuun tilaan ettei kodissamme ole joka nurkassa turhaa tavaraa (kunnes uusi tulokas tuo tullessaan miljoona uutta tavaraa..).

Asiat aloillaan. Seuraavana to-do-listalla kahden sängyn projekti.



Siivousintoilusta lahjapusseihin

Vuosi sitten olen käynyt muuton yhteydessä koko maallisen omaisuuteni läpi ja karsinut mielestäni kaiken turhan. Tein sen saman jo noin vuotta aiemmin tunkiessani omaisuuttani varastoon. Nyt kun siivousvimmoissani olen käynyt läpi kotiamme, jälleen tavaraa josta kykenen luopuman on kertynyt hullunmoinen pino makuuhuoneen nurkkaan. Osa pinosta päätyi lastensuojelun keräykseen, osaa olen lahjoittanut tutuille ja loppuosa menee kirpparipöytään myyntiin. Jämät pöydältä vien lahjoituksena Konttiin.

 

Tavara, tekeekö se onnelliseksi? Mitä todella tarvitsen ja miksi? Mikä tavara on kiva ja ihana? MItä haluan säilyttää ikuisesti? Saako lahjoja antaa eteenpäin?  Olenko ahne kun pyydän niistä rahaa? Eilen lueskelin vanhoja aineitani, joita vanhempieni kätköistä löytyi. Mitä niille nyt tehdään, voiko ne jo heittää pois? Entä kortit tai kirjeet ystäviltä? Ikäänkuin poisheittäessään pyyhkisi koko muiston tai väheksyisi sitä. Mutta eihän nyt hyvä tavaton voi kaikkea säilöä. Ei pitäisi varastoida liikaa asioita, koska kun jokin asia siirtyy säilöntävaiheeseen, on sen heittäminen vuosien päästä huomattavasti haastavampaa, onhan sitä säilytetty jo niin ja niin monta vuotta.

 

Siivotessa jouduin toteamaan itselleni myös sen, että minulla on tarpeisiin nähden aivan liikaa lahjapapereita ja vanhoja tapetin jämiä. Kuulun siihen kastiin ihmisiä, jotka taittelevat nätisti lahjakääreen ja käyttää sen uudelleen jollekin toiselle. Nyt nuo kaikenmaailman rytyt ja rullanjämät saivat uuden muodon. Ompelin niistä lahjakasseja. Vaan mitä niiden sisälle sujahtaa? Tietenkin jotakin todella tarpeellista ja tärkeää.

 

 

 

Ostamisen vaikeus

Lokakuuta päivä jäljellä. Miten voikin olla että aika, hitaudestaan huolimatta, kuluu jatkuvasti nopeasti. Raskautta on enemmän takana kuin edessä. Samoin toivoen M.:n odotusta (siitä ei tosin ole samaa taetta kuin vauvasta). Pesän- ja lämmönrakentamisvietti on saanut minut mm. siivomaan sekä miehen että vauvan tavaroille tilaa puoli kahteen aamulla joululaulut soiden ja välillä glögiä hörppien.

 

Tavarat oi sentään. En pysty ymmärtämään miten pieni olento, joka on kooltaan noin puoli metriä ja painaa keskimäärin 3,5 kiloa voi saada jo nyt aikaan sen, että hänen tavaroitaan on jokapuolella. Juurikaan mitään ei ole ostamalla ostettu vaan saatu. Tai jos onkin ostettu, niin käytettynä, kuten naapurilta vaunut. Meillä on suuri onni, että ystävillä on pieniä temmeltäjiä juuri siinä iässä, että kierrätys toimii mainiosti. Sekä maailma että minä kiitän.

 

Jo useita viikkoja sitten kohtasin ongelman. Tarvitsin uudet housut. En  siksi, että housuni olisivat syysmuodin mukaiset (mikäli joku tietää, millaiset ne ovat, voi kertoa minullekin). Enkä siksikään, että teki vain mieli ostaa housut. Minulla yksinkertaisesti ei ollut lähestyvää syksyä kohden  housuja, joiden sisälle Raparperin täyttämä mahani mahtuisi. Päätin siis hankkia sellaiset.

 

Siitä päätöksestä se dilemmojen vyöry sitten alkoikin. Rahaa tuohon ostokseen en halunnut pistää kovinkaan paljoa, tai toisin sanoen, en voinut laittaa. Ensimmäinen rajoittava tekijä. Mikäs siinä sitten, kävele halpavaateketjun liikkeen ovesta sisään ja löydät melko monet huokeahkot byysat. Varat riittää ehkä jopa kaksiin eriväriin. Simple!

 

Mutta askeleitani hidasti eettisyyden monet kasvot, jotka hiipivät omatuntoa kolkuttamaan saman tien, kun edes harkitsen meneväni liikkeeseen, joiden vaatteiden alkuperästä on vain ikäviä aavistuksia. Jos vaatteen hinta pyörii muutamassa kympissä, ei tarvitse olla kovin hyvä päättelijä, kun ymmärtää ettei vaatteen tekijä ole saanut elämiseen riittävää palkkaa. Joku siis on tehnyt tuon minun tarvitseman vaatekappaleen pilkkahintaan. Enkä todellakaan haluaisi mennä ajatuksissa niin pitkälle, kuinka vanha tuo vaatteen tekijä on, kuinka monta tuntia hän tekee töitä päivässä, saati onko tuo ompelija tyytyväinen työhönsä. Maailman taakka harteillani koitin unohtaa koko housuteeman, mennään mekoilla.

Töissä epätoivon hetkellä huomasin tarttuvani saksiin ja leikkaavan trikoiden vyötärönauhaan reilun halkasun, niksnaks, tilaa, huh. Samalla tajusin, että ne housut pitää nyt todellakin ostaa. Kävelin nöyränä siihen kahden kirjaimen kauppaan ja koin olevani maailman surkein kuluttaja sekä vääryyden tekijä. Vanha työkaveri törmäsi minuun tuolla kyseisellä ostosreissulla ja huomasin selittäväni hänelle "en yleensä käy täällä ollenkaan, mutta nyt ... plaab, plaab.." (samalla peitellen, että kyseessä oli raskausmahahousut, jottei siinä vaiheessa vielä salaisuutena ollut asia olisi paljastunut niinkin tylsässä paikassa). Kenelle minä selitin ja mitä?

Seuraavana päivänä sain viestin ystävältä; "Hei mulla löyty yhdet äitiysfarkut kaapista, haluutko?". Viikko tuosta, menen käymään toisella ystävälläni kylässä. Hän tarjoaa auliisti kolmet pallomahaisten housut. Netissä löysin käytettyjä housuja pilvin pimein. Voi kunpa olisin ollut kärsivällinen! (Tai käyttänyt edes hieman aikaa kirpputorilöytöjä tekien.) Työkaverilta sain tuulihousut, jotka menee päälle sujahtaen tostnoin vain .. ja saa minut tuntemaan itseni aina vain hotimmaksi lähiömamaksi, hohhoi, tervetuloa kotiin vaan rakkaani.

Nyt minulla on housuja. Yhdet epäeettiset ja loput paremman omatunnon ostoksia.
Kelpaa Raparperin kölliä väljissä vesissä.


 

 

DIY joulukalenteri

Mikä voisi olla paras tapa odottaa, kuin kalenterin kanssa. Tiedän, että nyt on lokakuu, mutta ihan kohta on kuitenkin jo joulukuu. Voisinkohan tehdä tuosta itselleni marraskuun kalenterin, ihan vain miehen-odottelu-kalenteriksi.

 

Pikkusenko oli mukava tehdä tuota kalenteria (tunnelmoiden perheemme tulevia jouluja kyynel silmässä TAAS). Kaikki materiaalit löytyi jälleen kerran omista varastoista, malli yhdistelemällä netin syövereistä kaivettuja kuvia. Taskuissa on vuori ja sitten tikattu päällitikillä kiinni pohjakankaaseen. Kovikekangas löytyy taustakankaan alta. Numerot tein konekirjomalla villalankaa siksak-tikillä. Ja koko komeutta pitelee vanha henkari, johon tosin haluaisin kauniimman rusetin.

 

Käytin nyt ensimmäistä kertaa sana DIY blogissani, enkä oikein tiedä. Onpa hassu. Do It Yourself, vähän käskevää, ei teidän tarvitse tehdä samanlaista. Ja toinen miinus itselleni: Ei se nyt niin kauaa olisi vienyt silittää työ ennen kuvan ottamista. Jos M. olisi täällä, olisi se sileä. Syytän häntä. Ha.

 

Joulukuussa, jos Luoja suo, M. on täällä ja ihmisillä hyvä tahto. Silloin jokaisesta luukusta tulee suomalaisia perinnejuttuja suomen kieltä oppien ja jouluun liittyen: tehdään piparkakkutaikina, leivotaan torttuja, tehdään joulukortit ja ostetaan merkit, käydään glögillä, kuusen haussa, koristellaan koti, vietetään itsenäisyyspäivää ja voi veljet, en malta odottaa. Uskoakseni olen itse aika paljon enemmän innoissani: "Avaa jo! Avaa jo!". Ja arvatkaa olenko malttanut olla kertomatta kalenterista M.:lle. ..

 

Verhot

Makuuhuoneemme kohtasi verho-ongelman, kun tapetti oli saatu seinälle. Afrikasta tuomani kuviokangas yhdistettynä puutapettiin sai aivojeni estetiikkakeskuksen shokkiin. Piti saada jotakin simppelimpää ja selkämpää. Marssin muutamiin putiikkeihin katsomaan kankaita. En löytänyt mitään, mikä olisi sopinut sekä makuuhuoneeseen että rahapussille. Päättäväisenä naisena olin kuitenkin repinyt ne verhot jo irti (mielummin ilman verhoja kuin katsella väri- ja kuosisotaa). Kuinka sitten ollakaan, muistin että sain mummoltani vuosikymmeniä vanhat käsinkudotut pellavalakanat. Ripustin ne ikkunaan. Toinen oli himppasen liian lyhyt, siihen ompelin jatkeen pitsistä ja kolmannen lakanan jämästä. Se kolmas kun meni tilkkutäkin takakappaleeksi. Yksi, kaksi, kolme. Niitä sain siis kolme ja kaikki on nyt käytössä. 

 

Jälleen kerran M. saa huokailla vaimolleen. Ensin häämekkona oli vanha verho. Nyt verhona on vanha lakana. Lakanaksihan voisikin käydä .. jokin muu, mikä.





 

 

Lankaöverit naapurissa

Maanantaina tuli oleskelulupa. Ja tiedättekö, kun joskus asiat loksahtelee. No nyt oli niin, että yhteinen hyvä Ugandan ystävämme on parhaillaan kolmen viikon lomalla (toisen yhteisen ystävämme luona) Tallinnassa. Heti ensimmäiseen vapaapäivään tehtiin sitten matkavaraus naapuriin. Onnekseni sain myös matkaseuraa. Kuinka paljon kivemmalta tuntuikaan antaa se erityisen tärkeä muovilätkä ystävän matkaan, kuin lähettää postitse Ugandaan.

 

Siivotessani laatikoita löysin myös vuosi sitten M.:lle ostamani lahjan. Kuinka osuvaa. Tässä Globe Hopen kierrätysnahkaisessa korttikotelossa oleskelulupa nyt matkaa päiväntasaajalle.

 

 

 

Tallinnassa oli kuuma. Oikeastaan ihan kesä. Tallinnassa on myös paljon mukavia kahviloita, ruokapaikkoja ja käsitöitä, sekä tietenkin ystävät. Jos oikein nyt innostuisin, kertoisin vielä paljon muustakin, miksi minusta naapurissa kannattaa käydä.

Itse laivamatka ei kuulu suuriin suosikkeihini. Tosin onhan se aina yhtä jännittävää ennustaa kuinka moni kaataa kaljakärrynsä. Minun matkaan ei tarttunut yhen yhtäkään tölkkiä tai pulloa tai boksia tai lootaa. Sen sijaan reppu oli sullottu täyteen lankoja. Kotiin tultua iski ehkä melkein pieni ostokatumus. Mitä ihmettä mä teen noilla kaikilla langoilla. Hirvee käsityöstressi. Lankojen kylkiäisiksi ostin myös muutamat uudet bambupuikot. Kerran niiden maailmaan päästyäni, en enää muilla suostu kutomaan.

 

Lankojen lisäksi iloisen kirjavat sohvatyynyt saivat uuden pellavaisen toverin kaupasta nimeltä Zizi (suosittelen väreistä pitäville).

 

Kotiin päästyäni testasin tyynyn, laitoin dvd:n pyörimään ja .. no niin, jälleen kerran ehkä vähän liikutuin. Viron ystävämme on ammatiltaan kuvaaja. Hän antoi meille lahjaksi videon häistämme. Se oli tehty ja leikattu, editoitu, en osaa termejä, mutta jotain oli tehty erinomaisen hienosti. Mahtava muisto hääpäivästä.

 

Love is all you need

Olen juuri saanut kokea elämäni tähän mennessä onnellisimman päivän. Päivä oli täynnä onnea, iloa ja rakkautta. En löydä sanoja kuvaamaan kaikkea sitä, mitä haluaisin jakaa koko maailmalle. Olen äärimmäisen onnekas ja kiitollinen. Minut on siunattu niin hienoilla ihmisillä elämässäni, etten meinaa sitä aina oikein ymmärtää. Vieraita meillä oli yhteensä yhdeksästä eri maasta. Nyt kun iso määrä rakkaita ja tärkeitä oli yhtä aikaa paikalla, sydän pakahtui. Erityisesti se pakahtui juurikin sen yhden rakkaan vuoksi.

 

Kaikkien euforiatunteiden keskellä yritän saada kerrottua myös jotakin konkreettista juhlasta. Kuvia meillä ei toistaiseksi ole juurikaan muuta kuin mielessä. Ne saamme muutaman viikon päästä.

 

Kirkko oli tunteikas ja täynnä onnen kyyneleitä. Ystävät ja suku osallistuivat monin tavoin itse toimitukseen. Morsian pidätteli omia kyyneleitään oikein toden teolla, kun ystävä lauloi toisen ystävän säestäessä pianolla: True colours.

 

Juhlapaikalle saavuimme vanhan paloauton lavalla körötellen. Melko tyylikäs menopeli. Juhlat vietettiin kauniin kartanon tunnelmissa, ihanan puutarhan ympäröimänä. Pöytiä koristi mm. sadonkorjuun kunniaksi viljaa sekä kierrätyshengessä tehtyjä koristuksia. Kierrätysteemainen hääpukuni sai paljon kehuja, ja täytyy myöntää; sitä oli ihana myös pitää. Hiuksiini sain toivomiani aitoja kukkia. Sulho oli komea. Musiikki sai kaikkien jalat liikkeelle. Ruoka oli maukasta. Ohjelmaa oli sopivasti. Lapset iloitsivat Brunbergin suukoista. Aikuiset nautti Reilun kaupan rypäleitä (puristettuja). Lahjat oli mahtavia kaikki, osasta ollaan jo nautittu tänään. Ja minä, rouva K., nautin joka hetkestä.

 

Askeleita alttarille

Viime päivät on sisältäneet mukavan kutkuttavalla tavalla häitä. Hääasioiden lisäksi elämässämme on sekä Ugandan että Suomen päässä tapahtunut asioita, jotka ovat varastaneet paljon ajatuksia ja ehkä vähän yöuniakin. Mutta tukeutukaamme jälleen vanhaan viisauteen "kaikki järjestyy".

 

Askarteluinto heräsi eräänä kauniina päivänä yllättäen. Mökillä viikonloppuna ulkosalla oli kiva porukalla vähän leikata ja liimata. Materiaaleina käytettiin kierrätyshengessä tapetinjämiä, vanhoja pitsejä, laatikosta löytyneitä papereita sekä vanhaa Gudrun Sjödenin kuvastoa (erinomaisen kauniita värejä). Yksi pitseistä oli kääritty paperiin, jota aloin tutkailemaan. Sieltä löytyi mahtava ohje/ mainos vanhemmille :).

 

 

 

 

Polku, joka minut on johdattanut käytävälle kohti alttaria, on ollut vähintäänkin mielenkiintoinen, ajoittain mutkainen, mutta kokoajan selkeämpi, iloisempi ja helpompi kulkea. Kai kun aikansa elon teitä tallaa ja välillä hyppää laidalta toisellekin, tulee ihan kelpo kulkijaksi. Kuinka onnellinen voinkaan olla, että tulevista poluistani tulee eittämättä entistä mielenkiintoisempia ja täynnä tunteita, kun voimme kulkea ne yhdessä.

 

Nyt keskityn nauttimaan näistä elämäni hetkistä. Rakkautta ja iloa päiviinne!

 

 

Lovebirds

Viikko aikaa häihin ja ideoiden tulva sen mukainen. Miten voikaan olla, että viime hetkillä sitä keksii asioita mitä sittenkin ehkä ihan vähän voisi askarrella... Niistä lisää tuonnempana. Kivaa on ollut.

 

Eilen otin oikein asiakseni mennä etsimään muutamaa tarvittavaa hääasiaa kaupungille, poiketen samalla tervehtimässä ihanaa putiikin pitäjää ihanassa putiikissa.

Ja kuinka ollakaan täysin vailla järkeä ja suunnitelmallisuutta (saati hyvää kykyä huolehtia rahakukkarosta) päädyin ostamaan makuuhuoneen seinälle valloittavan keltaisissa kierrätyskehyksissä pikku lemmenlinnut. Kai itselleen saa ostaa häälahjan, saahan? :)

 

Uudistuvien seinien sisällä viiden minuutin pikastressi

Kun menimme ostamaan sitä surullisen kuuluisaa mikroa, piipahdimme vieressä olevaan tapettikauppaan. Kaikista liikkeen tapeteista osui M.:n silmät yhteen ja juurikin siihen, jota olen itse kauan vilkuillut sillä silmällä. Kaupat tehtiin heti. Edellinen tapahtumaketju johti siihen, että makuuhuoneen tavarat on kutakuinkin kaikki olohuoneessa ja seiniltä on revitty viimeisetkin vanhat tapetin rippeet.  Punainen seinä on kohta enää kaunis muisto vain.

 

Kaiken kaaoksen keskelle meille kotiutui vanha kansakoulupulpetti. Löysin sen vuosia vuosia sitten kirpputorilta ihan pikkuisilla taskurahoilla. Koska silloiseen elämään pulpetti ei mahtunut, on se ollut sukulaisvarakodissa kaikki nämä vuodet. Nyt oli pulpetin aika aloittaa ties mones elämänsä meillä. M. ei ihan päässyt samaan ilon tunteeseen vanhasta koulupulpetista kuin minä, mutta hyväksyi tulokkaan. Nyt lähinnä mietitään minne se remontin jälkeen päätyy ja mitä pulpetin kannen alle laitetaan.

 

Tämän luovan sekamelskan keskellä katselin aamupuuroa siemaillessa kalenteria ja tajusin, että aika tosi pian on elokuu tuoden häät mukanaan. Minulle iski äkkinäinen, mutta melko suuri, stressi siitä etten ole tajunnut stressata, joka päätyi siihen että epätoivon vallassa itkin miehelle "mä en ole askarrellut mitään". Onnekseni hetken asiaa yhdessä pureskeltua totesimme, että häistämme voi tulla oikein mainiot ilman askartelupaskartelujani. Stressi ohi.

 

 

 

 

 

 

Korruptioterveisiä parvekkeelta

Tänään(kään) en saanut hyviä uutisia. Korruptoituneessa maassa kaikki on mahdollista. Myös se, että passeja katoaa ja viisumi siinä mukana. En tiedä kuinka monta kerkisi kadota ennen kuin pidätettiin 10 työntekijää. Mutta sen tiedän, että meille tärkeät asiakirjat on kateissa. Samoin hyvä mieli. Nyt alkaa taas melkoinen virastosäätörumba (ja niiden hermojen sinkoilu). Tämän postauksen jälkeen mainitsen passiin, viisumiin tai miehen tänne tuloon liittyen vasta kun on myönteistä kerrottavaa. Kahden kulttuurin suhteessa sitä oppii asioita, joita ei koskaan kuvitellutkaan kohtaavansa. Vaikka usko ja toivo on hieman koetuksella, pysyy rakkaus silti vahvana. Varmaankin kaiken tämän jälkeen aina vain vahvempana.

Parveke odottelee täyteen kukkaan puhkeamista. Kaikki on valmista. Nyt vain istutaan, ootellaan ja kuunnellaan kuinka kasvit kasvaa kohisten.



Takana taulu, jonka jossain kiireessä väsäsin.
Odotan miljoonakellon tekevän miljoona kukkaa. 



Tuolit löytyi kirpparilta. Viltin olen tehnyt joitain aikoja sitten.



Tikkaat rautaharjasin mökiltä takaisin kaupunkiin.
Ikkunapokat löytyi pari vuotta sitten erään koulun remontin yhteydestä.
Yrtit ostin tänään torilta.
Tomaatit elämäni ensimmäiset omat.

Sydämet tein vanhoista nappiaarteista ja rautalangasta.



Pöytäliinan piti tulla vain alusliinaksi toisen pöytäliinan alle.
Mutta intouduin koristamaan koko kankaan vanhoilla pitseillä, joten jäi näkyviin koko liina.

 

 

 

 

Tsirp

Parveke sai tänään värikkään lintuparven liihottelemaan.
Tilkkupeitto-projektista syntyy paljon langanpätkiä ja minitilkkuja, jotka linnut söivat sisäänsä. Toivoen siivet kantavat.