Siisti koti, onnellinen äiti ja lapset

Äitipalstojen yksi toistuvasti esille nouseva teema on kodin siisteys. Kuuluisia äitejä myöten kerrotaan miten on tärkeä oppia löysäämään pipoa, kodissa saa olla kaaos, jotta voi olla kivaa ja elämä on siten yhtä suurta huvikumpua. Näyttäisi siltä (myönnän nyt tekeväni räikeän yleistyksen), että kodin siivoaminen nähdään stressin tuottajana, mahdottomuutena lapsiperheessä, turhana ajankäyttönä ja ennen kaikkea pois ajasta, mikä pitäisi viettää lasten kanssa. Olen nähnyt useammassa keskustelussa kaavion, missä pyydetään valitsemaan seuraavista kolmesta kaksi: onnellinen äiti, onnellinen lapsi, siisti koti. Kaikki kolme ei ole kaavion syvimmän ideatimantin mukaan ole mahdollista.

Jotkut ystäväni ovat sanoneet, että meillä on aina siistiä. On myös kuultu (hieman vanhemmalta väeltä), että teillä on aina kaaos. Totuus on jotain tuolta väliltä. Kotimme on kutakuinkin aina sellaisessa kunnossa, että sinne on kiva kutsua vieraita, ihan yllättäenkin. En juuri koskaan joudu sanomaan ovella "sori meillä on ihan kauhea kaaos", vaikka se sitä voisi jonkun mielestä ollakin. Toisaalta en ymmärrä miksi kenenkään pitäisi sanoa koskaan kenellekään niin, jokainen saa olla kotonaan miten haluaa eikä sitä tarvitse pahoitella.

Ystävieni kanssa käytyjen keskustelujen perusteella olen todennut olevani vähemmistöä seuraavissa asioissa: Me petaamme joka aamu pedit. Ulos ei aamupäivällä lähdetä ennen kuin tiskit ovat tiskikoneessa ja keittiö siisti. Kun leikit on leikitty, lelut pistetään omille paikoilleen ja kyllä, jokaiselle lelulle on oma paikka. Yleensä ennen kuin aloitetaan jotakin uutta juttua, pyydän korjaamaan edelliset leikit pois. Kylästä emme myös poistu ennen kuin on autettu, edes jonkin verran, lelujen siivoamisessa. Siivoamisessa olemme tehneet työnjaon miehen kanssa, kuka tekee mitäkin. Lapsi on mukana touhuissa sen mitä ikänsä puitteissa osaa, useimmiten omien lelujen tai vaatteiden paikoilleen laitto. Viime aikoina häntä on alkanut kovasti kiinnostamaan imurointi. Pienin puolestaan pitää huolen, että joka askeleella voi palauttaa jonkin tavaran takaisin paikoilleen, erityismielenkiinnon kohteena keittiövälineet. 

Tämä minun siivouspaasaukseni saa koko homman kuulostamaan vähintäänkin siltä, että lapsemme itkevät yksinään huoneessaan, kun äiti jynssää hammasharjalla lattialistoja. Ei syytä huoleen, niin ei ole käynyt. Meillä on aika usein ihan kivaa, siitäkin huolimatta että emme elä jatkuvassa kaaoksessa. Kun lapset on pienestä pitäen opetettu pitämään huolta omista tavaroista ja siitä, että koti on sopivan siisti, ei asiasta ole tarvinut koskaan kohtuuttomasti vääntää. Ei se silti ihan pyytämättä suju, mutta yhteistyössä yleensä kivasti. Lelujen ja vaatteiden määrää on järkeistetty, jotta siivittovan määrä pysyisi kohtuullisena. Olemme myös ottaneet lapsi mukaan valitsemaan hänelle mieluisia leluja ja vaatteita, sillä miksi kukaan jättäisi lattialle lojumaan mitään, mikä on itselle tärkeä ja merkityksellinen!

Hyvä syyllisyys

Jokaisella on ne omat heikot kohtansa, ne, joita märistään illan pimeinä tunteita, että miten minä nyt taas saatoin. Vuodatetaan kavereille, jotka lohduttaa ihanasti joko yliöverihuumoriviesteillä tai kertoen omat päivän mokansa. Kaikki mokaa. On inhimillistä olla erehtyväinen. Ei pidä rietua syyllisyydessä ja monen monta muuta lohdullista ajatusta niihin syyllisyydessä riutumisen hetkiin olen minäkin saanut. Sitten voi taas unohtaa tilanteen ja käydä nukkumaan. Herätä uuteen päivään ja tehdä samat virheet uudelleen, koska syyllistyä ei tarvitse. 

Kun kerta toisensa jälkeen sama ääni soi sisällä ja kertoo, että nyt ei ehkä taas mennyt ihan kovin mallikkaasta, voisiko hetkeksi pysähtyä. Syyllisyyden tunne voi myös kertoa tarpeesta kasvuun ja kehittymiseen. Se ei aina ole väärä tunne.Syyllisyyden tunne voi kolkutella meille auki niitä ovia, joita voisikin uskaltaa raottaa sen sijaan että läimäytää aina oven kiinni "minun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä". Entä jos ovi aukeaa ja pistää meidät pohtimaan miksi minä tunnen tästä asiasta syyllisyyttä. Entä jos se totuus onkin, että on toiminut sillä tavalla väärin, että voisi oikeasti toimia vähän paremminkin. 

Usein törmää teksteihin, joissa äitejä kehotetaan olemaan tuntematta syyllisyyttä esimerkiksi valmisruuasta tai siivoamattomuudesta. Entä jos se syyllisyys ei nousekaan mikroateriasta vaan siitä mitä ajattelee, sanoo tai tuntee. Entä jos oikeasti jaksaa tehdä ruokaa joka päivä, muttei vaan jaksa puhua lempeästi kanssaihmisilleen. Onko ihan ok oikaista pikareittiä. Kun ei jaksa selittää kauniisti ja ymmärrettävästi, voiko käyttää pikalausetta tehokkaan voimallisesti: "Pue nyt!". Käytönnön vinkkejä siihen, miten arjen saa pyörimään mahdollisimman kivuttomasti ruokineen, siivouksineen, aikatauluineen on paljon. Ei tarvitse siivota eikä oikeastaan ruokaakaan laittaa, se on hyväksyttävää koska äiti on väsynyt ja pitää olla läsnä lapsille, mikäli olen oikein ymmärtänyt. Mutta vuorovaikutuksessa oikotiet vievät harvoin helpommille vesille. Niissä lienee ihan hyvä tuntea välillä syyllisyyttä ja muistaa palata ohitustieltä taas sinne leppoisempien askelien polulle. 

Lapsen median käyttö

Esikoinen on nyt kutakuinkin päivälleen kolme vuotta ja seitsemän kuukautta. Eilen se sitten tapahtui, se kuuluisa eka kerta. Töissä (kertaviikkoinen äidin oma aika) kollegani esitteli minulle hyviä lasten pelejä tabletilla, mitä voi lasten kanssa käyttää työssä. Huomasin ison koneiston pyörivän pääni sisällä, pitäisikö esitellä tällainen maailma myös lapselleni. Nyt osaisin, tiedän miten sovellus ladataan laitteeseen (ja toivon, että käytän näitä termejä tässä blogitekstissä edes sinnepäin oikein). 

Lapsemme median käyttö on tähän asti ollut selvä rajattu kokonaisuus. Hän katsoo Pikkukakkosen ja siinä se. Jos television äärellä ei olla viideltä, saa hän katsoa Pikkukakkosen ohjelmia tabletilta noin tunnin verran. Arkipäiviimme ei ole kuulunut ruutuaika millään lailla ja automatkatkin on sujuneet erinomaisesti ilman laitetta käsissä. 

Pidän siitä, että esikoisemme on luova ja kekseliäs lapsi. Hän ei ole koskaan valittanut tylsyyttään vaan keksi itselleen puuhaa helposti missä vain. Tarvetta ajantappoon ei siis ole laitteilla ollut. Ymmärrän, että vanhemmat haluavat välillä hengähtää ja saada lapsen pysymään aloillaan, milloin jokin laite saattaa sen mahdollisuuden antaa. Tiedän myös, että monet ohjelmat ja pelit voivat parhaimmillaan olla opettavaisia ja siten ihan hyviä juttuja. Jotenkin vain oma mieli kokee vastustusta noita laitteita kohtaan, enkä halua käyttää niitä omina apukäsinäni. 

Jossakin vaiheessa on kuitenkin astuttava nykypäivään. Lapsi sai siten perjantaina sen ensikosketuksen pelaamiseen tabletilla. Olen erittäin hämmentynyt kahdesta seikasta mitä siitä seurasi. A) hän oppi heti miten homma toimii, B) hän jäi heti koukkuun. Perjantaista lähtien lapsi on kinunnut, että saisi "sitä peliä". Hän on kahden päivän aikana oppinut tekemään kauppaa myös erinomaisin taidoin: "ihan vähän vaan", "mä vielä kaksi kertaa", "yksi minuutti vielä". Aamulla ensimmäinen toive oli, että hän saisi pelata. Olen rehellisesti sanottuna hieman järkyttynyt, miten se voi olla niin kiehtovaa. Vielä jää nähtäväksi onko tämä alkuhuumaa vai onko nyt se aika, kun perheessämme pitää alkaa puhumaan ruutuajasta. Tähän asti ei ole sopimuksia tarvinut tehdä. Hetkellisesti kerkisin jo katumaan, että koko sovellusta latasin ja näytin lapselle, mutta ehkä tämä tästä vielä tasoittuu. Koska medialle on nyt annettu pikkusormi, annoin lapsen myös katsoa sunnuntaiaamun lastenohjelmia. Tämä alkaa selkeästi riistäytymään käsistä. Kuopus onkin sitten ihan oma tarinansa. 

Kun mä olin pieni

Joka ilta, juuri ennen nukkumaan menoa, käymme tyttäreni kanssa tärkeitä keskusteluja. Hänellä on usein paljon tärkeää asiaa ja harvoin käy, kuten hän väittää, että "äiti mulla on yksi asia". Asioita on yleensä melkoinen määrä. 

Tuo iltahetki on minulle merkityksellinen ja suloinen monin tavoin. Saan olla hetken ihan kahdestaan tuon ison pienen kanssa ja höpötellä niitä tärkeitä juttuja. Joka ilta myös kerron miten rakas ja ihana hän on. Lapselle itselleen on ollut viime aikoina tärkeä korostaa, että hän on nyt iso tyttö. Niin monin tavoin onkin, mutta voi toista, vielä niin pieni. 

Tällä hetkellä jokailtainen tärkeiden kysymysten listaykkönen on "äiti kuka mua kantoi kun mä olin pieni". Sitten kerrotaan. Ja lisätään, että ne kaikki rakastaa häntä todella paljon.

Olin todella iloinen, kun noita kantokuvia löytyikin yllättävän paljon. Esikoista kannettiin pelkästään Manducalla (ergonominen kantoreppu). Pikkusisko on saanut pääosin kulkea kudotussa kantoliinassa (äidin taitojen kartuttua). 

P.S. Kantamisesta lupaan kertoa vastaisuudessakin.  

Arki pyörii miten sattuu

"Kesällä saa mennä rytmit sekaisin", lohdutti ystäväni minua, kun kerroin että meillä ei olla kovin kellontarkkoja juuri minkään suhteen ja kotikin tuntuu olevan huiskin haiskin. Olisin ehkä lohduttautunut lauseella, mikäli tilanne olisi kovasti erilainen talvella. 

Meidän perheen tuntuu olevan totaalisen mahdotonta saada säntillistä rytmiä aikaiseksi. Unirytmi heittelee eniten. Vaikka laitamme lapsemme nukkumaan joka ilta suurinpiirtein samaan aikaan (n. klo 20.30), nukahtaa hän illasta riippuen erittäin helposta keskivaikeasti. Yöt vaihtelee, samoin heräämisaika. Eilen lapsi heräsi klo 9.00, tänään 7.00. Sen mukaan tulee myös päiväunien tarve, mikä jo vaikuttaakin syömiseen. Saati, että palettiin lisää vierailuja, retkeilyä, leikkikavereita tai känkkäränkkää. Mukaville asioille emme osaa sanoa ei ja se muuttaakin usein koko päivän rytmiä. 

"Meillä mennään lapsen ehdoilla", olen kuullut usein sanottavan ja "rytmi ja rutiinit luovat turvallisuutta". Olen koettanut katsoa tarkalla silmällä, onko lapselle turvattoman oloinen tai sekaisin kuin kelloton seinä. Tiedän, että on lapsia joille pienetkin muutokset päivän rytmissä, voi tuottaa epämukavaa levottomuutta eikä lapsi selkeästi pidä muutoksista. Meidän onneksi pirpanamme on joustavaa sorttia aikataulujen kanssa, eikä ole osoittanut kärsineensä suurinpiirtein höylätyistä ajoista. Tarkoittaako lapsen ehdoilla meneminen siis sitä, että pitää tarkat aikataulut vai sitä, että tuntee ja kuulee omaa lastaan ja uskaltaa toimia omalla tavalla, vaikka koko naapuruston lapset lähtevätkin aina siinä vaiheessa lounaalle ja päiväunille, kun me vasta päästään ulos? Tänne asti ollaan selvitty. Elokuussa alkaa päiväkoti, joka tuo turvalliset rutiinit. Miten me ikinä kyetään heräämään ajoissa ylös?!?

Rakkaudentunnustus neuvolassa

Kävimme tänään neuvolassa katsomassa, että käyrät ovat kohdillaan. Kovasti tykätty oma terkkamme jäi äitiyslomalle ja tilalla oli uusi, jännitti hieman. Onneksi uusi oli aivan yhtä mahtava tapaus. Kertailimme siinä hetken historiaamme ja kulunuta vuotta. Neuvolakorttiin lisääntyi sellaisia sanoja kuin "ihana ja iloinen". Kasvutkin oli hienosti tasaantuneet. Kun terveydenhoitaja kysyi, että miten meille menee nyt, vastasin "tosi hyvin, olen rakastunut lapseeni aivan uudella tavalla". Voi miten hienolta se tuntuukaan sanoa. 

Siinä missä toiset ihastelevat vastasyntyneitään alkuparkaisusta asti herkeämättä, minulle se on käynyt vasta nyt. En sano etteikö rakkautta olisi ollut aivan alkumetreistä asti, mutta lopen uupuneena ja huolestuneena varsinainen jatkuva ihastelu ja pakahtuminen jäi vähemmälle. Nyt sydämeni pakahtelee päivittäin useita kertoja. 

Tätä nykyä olenkin sitten kahminut sydämeni täyteen kaikki näitä hetkiä tuon maailman mahtavimman tytöntyllerön kanssa. On ihanaa saada olla vielä kotona ja hämmästellä jokapäivä lisääntyviä taitoja yhdessä kikattaen (luonnollisesti välillä myös itkien). Miten juuri meille on voinut siunaantua noin hieno pieni ihminen. 

Sinkkoselta terveisiä

Pidän Sinkkosen Jarista. Hän on erittäin sympaattinen ja melkolailla fiksuja puhuva mies. Saa myös usein nauramaan. Ystäväni kanssa menimme kuuntelemaan hänen ilmaisluentoaan hyvästä lapsuudesta. Päätin ennakkoon, että kirjoitan blogiin aiheista, jotka minulle jäisi mieleen. Kovin kummoisia, maailmaamme mullistavia ajatuksia ei kirjoitettavaksi jäänyt. Valitsin silti kaksi nostoa, jotka itseä toisinaan pohdituttanut. 

Saako lapselle sanoa ei!

Nykypäivänä on tullut ei-sanan välttely kasvatusta. Vanhemmat ohjavat lapsiaan myönteisillä sanoilla ja jättävän ei:t sanomatta. Meillä jotkut asiat ovat vain yksinkertaisesti EI. Sinkkonen vahvisti valitsemaani suuntaa toteamalla, että ei-sana on helppo ymmärtää, se asettaa lapselle rajoja ja tuo siten turvallisuuden tunnetta. Lapsen voi olla vaikea ymmärtää pitkiä selityksiä ja ei-sana toimii vallan mainiosti. Hän kuvasi asian hyvin niin, että ei-ympyrän sisällä oleva kyllä-ympyrä kasvaa jatkuvasti lapsen taitojen karttuessa. Olin tästä visuaalisesti näkymästä niin innoissani, että piirsin sen miehelleni aamupalapöydässä. Jokainen perhe löytää itselle parhaat keinot kasvattaa lastaan, meidän perheessä yksi niistä on yksinkertainen ei-sana, joka antaa lapselle rajoja, joita hänelle rakkaudella luomme. Lisättäköön vielä, että neitonen kuulee kyllä päivittäin liudan kehuja, kannustuksia ja myönteisiä sanoja enkä usko, että hän vahingoittuu tai elää negatiivisessa maailmassa, vaikka saakin kuulla kuningas-EI:n useaan kertaan päivässä. 

Onko I-pad hyvä lelu?

Yleisön joukosta heräsi kysymys pitääkö jo pienelle lapselle antaa i-pad tai vastaava elektroninen laite, koska se on "nykyaikaa"? Kysyjä selkeästi toivoi Sinkkosen sanovan, että laitteet on ehdoton nou-nou, etenkin kun sitä ennen olimme kuulleet netin vaaroista, peliriippuvuuksista ja perheiden pelikeskeisistä maailmoista (et saa peliaikaa jos ..). Sinkkonenpa sanoi, että i-pad on ihan ookoo eikä eroa normaalista palapelistä mitenkään. Tähän sanon, että kyllä eroaa. Normaalissa palapelissä lapsi saa käteensä erimuotoisia paloja tunnustellakseen niitä ja asettaen niitä lokeroihin tai toisiinsa. Silmä-käsi-yhteistyö kyllä kehittyy i-padillakin, mutta aistikokemus on erilainen. En sano, että i-pad olisi huono, mutta ei se nyt ihan sama ole kuin normaali palapeli. Kunnia nuppipalapeleille ja aistikokemuksille. 

Kutakuinkin muutoin tunnelmaksi jäi, että hyvin täällä menee eikä mitään hätää. Sinkkosta vielä lainatakseen "kun kysyt lapseltasi myöhemmin hänen lapsuudestaan, hän muistaa aivan eri asiat kuin sinä". Eli siinä missä me murehdimme pieleen mennyttä eteistilannetta, lapsi muistaa jotakin aivan muuta. Kysytään sitten parinkymmenen vuoden päästä mitä mieleen jäi (ja kuinka paljon näille tämän päivän ajatuksilleni nauran).