Ikä on joku luku

Syntymäpäivistä innostuminen kuuluu minulle kuin nakki makkaralle. Ugandassa puolestaan ikänumeroilla ei ole kovin suurta merkitystä. En kuullut kenenkään juhlivan pyöreitä lukuja tai kekkeröivän isosti lapsensa syntymäpäiviä. Syntymäpäivien juhlinta on vasta rantautumassa maahan. Ihmisten ikä saattoi olla aina jotain sinnepäin, kun sitä kysyin. Toisena hetkenä pari vuotta enemmän, toisena vähemmän. 

Ikätiedottomuuden syy ei ole niinkin keveä ja hilpeä, että ihmisiä ei vain kiinnosta oma ikä. Se olisi kyllä kiehtova tapa ajatella maailmaa, ilman ikää. Suuri syy ugandalaisten ikäasioissa on se seikka, että toimivaa väestörekisterijärjestelmää ei ole kauaa ollut. Aina 80-luvulle kaikki tiedot kirjattiin paperille. Paperille voi käydä kaikenlaista. Muistettakoon, että myös mieheni on syntynyt, kun maassa oli vielä sota. 

Uskoakseni vietimme erään ugandalaisen synttäreitä kuitenkin ihan oikeana päivänä ja ikäkin on kohtuullisen jämpti. 

Saako maahanmuuttajalla mennä hyvin?

Meidän monikulttuuristen perheiden blogeissa tuntuu olevan tiettyjä aiheita, joita harvemmin nostetaan esille. Yhden niistä, rahan, otti Lotta blogissaan taannoin esille. Rahaan liittyen ei ole osunut silmiin, että kukaan olisi koskaan kovin avaavasti kirjoittanut Kelan etuuksista tai työnhausta. Jos Kelan-etuuksista puhuisi, antaisi ikään kuin itsensä alttarille: "kyllä me ollaan just niitä maahanmuttajia, jotka ottaa kuule just SUN verorahoja". Jos taas kertoo, että maahanmuuttaja on töissä, vie hän juuri SINUN työpaikkasi. Mikään ei ole hyvä. Ei työtön eikä työllinen maahanmuuttaja. Mutta ahkera pitää olla ja kiitollinen, nöyrä ja hyväntuulinen. 

Tuotan ehkä pettymyksen, koska aloituksesta huolimatta, en aio minäkään noista aiheista tuon enempää kirjoittaa. Sen sijaan kirjoitan rasismin kohtaamisesta, niin tai oikeammin kohtaamattomuudesta. 

Sana monikulttuurisuus tai maahanmuuttaja tuo hyvin nopeasti mieleen ajatuksen rasismista. Se on ikäänkuin fakta, jota jokainen joutuu kohtaamaan. Pelkäsin sitä isoa mörköä nimeltä Rasismi kuin hullu puuroa (eikös tällainen sanonta ole oikeasti olemassa?) ennen kuin mieheni saapui maahan. Olin jotenkin ihan varma, että sitä tapahtuu välittömästi ja oikeastaan ainut mitä voimme tehdä, on valmistautua. Niinpä ensimmäiselle yhteiselle Citymarket-reissullemme lähdin viisi senttiä normaalia pidempänä: "Antaa tulla vaan, mä en pelkää teitä!". Miestäni nauratti tosi paljon: "Hei kato, vieläkään ei ole tapahtunut mitään ollaan vieläkin hengissä". Sittemmin perhemarketissa käymisestä on tullut arkea enkä edes huomaa, katsotaanko meitä vai ei. 

Lukiessa erilaisia medioita voi saada nopeasti kuvan, että Suomi on julmetun rasistinen maa. Palauttelin juuri mieleeni Umayyh Abu-Hannahin Suomi-kritiikkiä ja maastamuuttoa. Tilastoja ja tekstejä kahlatessa sitä kysyy voiko täällä elää onnellinen monikulttuurinen perhe? Voiko täällä missään muotoa kasvattaa lasta ilman, että altistaa hänet tuhansille kamalille kokemuksille? 

Nyt kerron uutisen: Me emme ole kohdanneet kertaakaan rasismia! 

Muistan kuinka ennen mieheni tänne tuloa, otin epätoivoissani ja peloissani yhteyttä ystävääni, jonka mies on Afrikasta. Halusin tietää, voiko täällä selvitä mitenkään. Heillä on kolme lasta ja yhteistä eloa takana kohta kymmenen vuotta. Kun hän rauhallisesti sanoi, että he ovat kohdanneet rasismia kerran, olin aivan varma että hän valehtelee. Kerran? Sekin yöaikaan baarin jälkeen, jolloin riskit ovat kenellä tahansa suuremmat. 

Ystäväpiiriimme kuuluu muitakin monikulttuurisia perheitä, joilla ei rasistisia kokemuksia ole. Kuuluu myös niitä, joilla on, enkä tekstilläni missään tapauksessa halua väheksyä sitä mitä oikeasti tapahtuu. Suomessa ON rasismia. Yksikin yksittäinen tapaus on väärin ja haavoittavaa. Kenenkään ei kuuluisi koskaan, eikä missään tilanteessa kokea rasismia.

Tuntuu ikäänkuin luvattomalta myöntää, ettemme ole kohdanneet rasismia (käytän muotoa me, koska mieheeni tai lapseeni kohdistunut rasismi tuntuisi varmasti suoralta iskulta sydämeen). Olemmeko jotenkin erityisen onnekkaita? Onko se vain ajan kysymys milloin meillekin tapahtuu jotakin? Ei kai tämä, että kirjoitan tästä, ole huono asia? 

Vai voisiko olla mahdollista, että kaikki meneekin ihan hyvin eikä tarvitse pelätä? 

Viisumiasiointi Helsingissä

Viime viikolla kävimme näyttämässä lapsellemme ratikoita ja ihmisvilinää sekä viemässä nivaskan papereita viisumikeskukseen. Päätin kirjoittaa tämänkin askeleen melkoisen tarkasti, jos vaikka joku joskus harkitsee tällaiseen viisumihauskuuteen ryhtymistä. Lisäksi haluan tehdä näkyväksi minkälaista afrikkalaisen matkustaminen on viikon lomamatkalle Lontooseen. 

Helsingin toimistoon viedyt paperit: 

- maistraatin englanninkielinen virkatodistus

- tiliotteet viimeisiltä kuudelta kuukaudelta (onneksi pankin sivut olivat englanniksi)

- palkkatodistus (piti pyytää työnantajaa erikseen tekemään englanniksi)

- tuore passikuva

- todistukset lapsen ja minun passeista (tämä ei ole välttämätön, mutta veimme)

- tulostettu hakemus (15 sivua)

- tulostettu ajanvaraus viisumitoimistoon

- passi

Ohjeistuksessa sanottiin, että kaikki lisäinformaatio tai hakemusta tukevat paperit voi liittää hakemukseen. Me emme jaksaneet edes ajatella mitään ekstraa (paitsi passikopiot). 

Menimme paikalle hyvissä ajoin. Respan nätit tytöt käskivät tulla takaisin tasan klo 12 ja odottamaan ulkona. Kadulla odottamisesta tuli melko vähäpätöinen ja pieni olo. Lisäksemme kadulla odotti noin viisi muuta hakijaa, joista yhdellä oli mukana perheenjäsen (tulkkina). Vakavailmeinen pukuun sonnustautunut britti kutsui meidät sisälle, jolloin kaikki lähtivät marssimaan kiltisti jonossa portaita toimistoon. Me sähläsimme onnistuneesti rattaiden kanssa, jolloin ryhmä oli jo hävinnyt kerrokseen x. Hissin infotaulusssa ei näkynyt virastosta mitään tietoa, itselle iski nanosekunnin panikointi. Alakerran respan tytöt (anteeksi naiset) soitti toimistoon, josta virkailija saapui avaamaan meille oven. 

Odotushuoneesta tuli mieleen elokuva, mutten tiedä mikä. Koruton, hiljainen, jopa vähän kiusallinen. 

"Next one please."

Olimme viimeiset. 

Virkamies otti paperit, pisti ne nippuun ja käski odottamaan sormenjälkien ottamista. Kysyi kuinka vanha kuva on. Syynäsi miestä, kuvaa ja passikuvaa. Ei kysynyt mitään muuta. Ei hymyillyt, ei vaikka pirpana teki temppuja ja minä yritin olla mukava. 

Sormenjäljet otti toinen pukumies. 

"You can go now."

Nyt odotamme. 

Tilille oli ilmestynyt väärän viisumin rahat takaisin. Hyvä. Tosin kun miinustaa puhelut, virkatodistukset, matkan Helsinkiin ja luottotilin kulut, ollaan tässä silti miinuksen puolella. Mutta oletan, että itse matkalla kaikki kääntyy vahvasti plussan puolelle! 

Tähän voit kuvitella kuningattaren kuvan vilkuttamassa. 

Mustavalkoiset ystävämme

- Ei nyt oikeastaan noinkaan. 

- Niin tai siis en mä tota tarkoittanut. 

- Nyt mä en ymmärtänyt. 

Yhtälailla kun tiedät varmasti tunteen, millaista on yrittää saada toinen ymmärtämään mitä tarkoitat, tiedät myös varmasti mitä on, kun toinen ymmärtää. Se hieno yhteinen jaettu tarina tai kokemus.

- Just noin, ihan tismalleen samaa mieltä.

- No nimenomaan. Aivan. 

- Sulle on ihana puhua, kun sä ymmärrät. 

Monikulttuurisessa perheessä tulee eteen tilanteita ja asioita, joiden jakaminen nimenomaan toisen monikulttuurisen perheen kanssa on yhtä virkistävää ja ilahduttavaa kuin kevään ensi leskenlehdet. 

Meidän sosiaalinen verkostomme on alkanut olla, ystäväni sanoin, melko musta-valkoista. Olemme saaneet useita afrikkalais-suomalaisia perheitä ystäviksemme. Ystäväperheiden afrikkalaiset ovat eripuolilta länsi- ja itä-Afrikasta, mutta yhtäläisyyksiä löytyy niin paljon, että voisi äkkiseltään kuvitella samaksi maaksi. Olen usein saanut itsesi kiinni siitä, että sanon mieheni olevan Afrikasta Ugandan sijaan. Itseäni en kutsu koskaan Eurooppalaiseksi vaan suomalaiseksi. Uskallan kuitenkin oman kokemukseni perusteella väittää, että afrikkalaisista löytyy enemmän yhtäläisyyksiä kuin eurooppalaisista, noin hyvin räikeästi yleistäen. Ennenkuin tuomitset minut siitä, että laitan koko Afrikan ja sen ihmiset samaan pakettiin, avaan hieman tarkoitustani. 

M. toteaa usein, että "you know us africans, we have common bond", viitaten yhteyteen, joka heillä on. Kadulla kulkiessa afrikkalaiset tervehtivät toisiaan. He eivät kysy oletko Ugandasta, Afrikka riittää. M. myös usein itse kutsuu itseään afrikkalaiseksi eikä ugandalaiseksi, niin ylpeä kuin kotimaastaan onkin. Minun on vaikea kuvitella, että kykenisin moiseen yhteyteen äkkiseltään kadulla esimerkiksi italialaisen tai ruotsalaisen kanssa. 

Ihmisiä yhdistäväksi tekijäksi ei luonnollisesti riitä se, että on monikulttuurinen perhe, mutta jonkinmoista löyhähköä tai tiukempa sidettä lienee aina ilmoilla. Vaan voi tätä lykästyksen määrää, että meitä on siunattu niin mahtavilla ihmisillä, monesta maailman kolkasta, yhteisiä lauluja laulaen. 

Rajat(on) rakkaus

Rajat on rakkautta, sanovat. Valtioiden rajoista puhuttaessa, en ole ihan varma. 

Ystäväni kanssa kävimme minikeskustelun rakkaudesta ja rajoista. Rakkaudesta rajattomaan matkustamiseen. Passillani on melkoisen rajattomat mahdollisuudet mennä minne vaan. Vaikka elän vahvasti mieheni kautta rajoitettuja mahdollisuuksia matkustaa, en silti voi koskaan asettua täysin sellaisen ihmisen nahkoihin, jolla esteitä ja portteja on elämässä huomattavasti enemmän kuin minulla, Suomen kansalaisella. Tulee melkein häpeä, minä onnekas kultalusikkalainen. Muistan mieheni olleen niin tuohduksissa ensimmäistä kertaa Suomeen tullessaan Amsterdamin kuulustelujen jälkeen, ettei hän muistanut soittaa minulle olevansa neljä tuntia myöhässä. "Minua kohdellaan, kuin olisin rikollinen", hän tuskaili.

En saanut eilen unta (sitä tapahtuu ehkä kerran kymmenessä vuodessa). Aloin leikkimään ajatusleikkiä sillä, että kaikilla maapallon ihmisillä olisi samanlaiset oikeudet matkustaa. Mitä sitten tapahtuisi? Tapahtuisiko mitään? Mikä siinä niin pelottaa? Mikä voi mennä pieleen? Tai mitä me voisimme saavuttaa? Jos rajat muuttuisivat kirkkaanpunaisista hempeän pastellisävyisiksi tai edes keltaisiksi. Niin tai mitä jos kaikilla olisi yhtä rajoitetut mahdollisuudet matkustaa kuin nyt esimerkiksi afrikkalaisilla? 

Rakkaus ei onneksi katso rajoja, niiden yli mennään. 

Viisumin hankinta part 2

Virittäydyin sopivaan asiointitunnelmaan, annoin lapselle nakerrettavaa, jotta pysyy hiljaisena. Näppäilin numerosarjan, joka alkaa 09-suuntanumerolla. 

Erittäin syvän brittiaksentin omaava mieshenkilö kysyy ensitöikseen

- Would you like to pay with credit or debitcard?

- Mitä?!?! Maksaako teidän neuvot? Ihan oikeasti. No kuulkaa, minä kirjoitan sähköpostin sitten (sanoin kyllä kaiken englanniksi). 

Kirjoitan sähköpostin. 

Luen viisumisivujen monimutkaisia ohjeita korostetun tarkalla silmällä. Menen myös Helsingin toimiston sivuille. Löydän jälleen uusia polkuja: Kun viisumihakemus on täytetty ja aika Helsinkiin varattu "You have to create an account to Teleperformance in Finland, otherwise you risk unnecessary delays". 

Soitan miehelle. 

- Miten ne britit on noin hankalia?

- En tiiä, no kuhan nyt saatais edes se viisumi. Ottakoot rahat ja toivotaan, että kunigatar saa sillä hyvän synttärikakun tai ystäviemme lapsi koulun pihalle keinun. Mä voin tehdä ton kirjautumisen. 

Kirjaudun Teleperformancen palveluun. Odotamme edelleen vastausta sähköpostikyselyymme. Lupasivat vastata vuorokauden sisällä. 

P.S. Loin vallan uuden tunnisteen UKviisumi, koska oletan, että tätä aihetta riittää. 
P.S.S. Olen edelleen melko tuohtuneessa mielentilassa, en uskalla ommella. 

Mutkikasta matkantekoa osa 267

Blogini alkutaipaleella kirjoitin ugandalaisen haasteista tulla Suomeen. Eipä se ugandalaisen menio Lontooseekaan ihan vaivatonta ole. 

Jos aiot matkata Lontooseen afrikkalaisen puolisosi kanssa (koskee myös joitakin muitakin maanosia, ei kuitenkaan läheskään kaikkia), ei kannata varata lentoja ja hyräillä iloisesti matkasuunnitelmia autuaan tietämättömänä viisumista. Aivan turha kuvitella, että oleskelulupa on avain koko Euroopppaan. 

Todellisuus viisumista aukesi eteemme brittiystävän vihjaisusta hankkia viisumi ajoissa. 

Kuinka kätevää, sen voi tehdä netissä. Tosin siis vain ne pitkät alkulitaniat täytetään netissä. Hakemuksen täytön jälkeen varataan aika ja  mennään Helsinkiin lippulappujen kanssa, Helsingistä paperit matkaa Ruotsiin päätöstä varten. 

Ennen hakemuksen täyttämistä varmistetaan viisumisivustolta, että kyllähän tässä turistiviisumia tarvitaan. Tehdään oikein huolellisesti. Tarkistetaan moneen kertaan kaikki kohdat ettei kaadu hassun hauskoihin virheisiin. Hakemus valmis lähetettäväksi "lähetä ja maksa". Maksa?? Mitä ihmettä, eihän meidän pitänyt maksaa. No hitto, halutaan matkalle, pakkohan se on maksaa. 196€ kirpaisi pikkuvarvasta myöden. 

Juttelen tuttavaperheen kanssa, jotka samaa viisumirumbaa tanssineet. "Joo ei se maksa!"

MITÄ IHMETTÄ, MITÄ TAPAHTUI?!

Vaikka oltiin kuinka tarkkoja, eipä tajuttu että ollaan perhe ja korostettakoon Euroopan kansalais-afrikkalais-perhe. Haettiin vain miehelle perusviisumia. Ja ero on juurikin sen 196€. EU-kansalaisen puolisona kun yhdessä matkustaa, se on ilmaista, mutta yksin mennessä maksaa. Eikös ole taas hieno yksityiskohta. 

Huomenna soitetaan viisumitoimistoon ja itketään sanallisia kyyneleitä toiveena yhteisymmärrys. Samalla tekisi mieli kysyä miksi tämän täytyy olla näin hankalaa? Miksi minä saan mennä melkein minne vaan, mutta mieheni ei? Miksi maailma on tällainen? Taidan kuitenkin pysytellä aiheessa viisumi ja koittaa olla asiallinen. Omasta mokastahan tässä on kyse. Ärsyttää myöntää. 

Ajatuksissani liplattelen hetken alla olevilla vesillä ja rauhoittelen kohtuuttomasti kiihtyneen mieleni. 

Yhteisöllisyys ja kaihomielinen kansa

Suomen ja Ugandan eroista puhuttaessa, nousee usein kärkipäähän sana yhteisöllisyys. Kyllähän tuo taitaa totta olla, että lähempänä päiväntasaajaa pitää yhteisö enemmän huolta toisistaan. Kun joku on hädässä, ei häntä jätetä yksin. Muistan seurustelumme alkuajoilta erään patjatapauksen (joka myös sai rakkaudentunteeni tiivistymään); 
Bodabodakuski kolkutti ovea ja tuli hakemaan olohuoneen lattialtamme patjan, joka toimi sohvan sijaistajana. Olin jo tekemässä sulholle kirjallista valitusta siitä, että meillä ei ollut nyt olohuoneessa yhtään pehmeää alustaa, mille rojahtaa, kunnes kuulin tarinan. Bodabodakuskilla ei ollut lapsilleen kuin kova lattia millä he nukkuivat, meillä oli makuuhuoneessa sänky. Hän tarvitsi patjaa enemmän, minkä vuoksi M. sen oli luvannut. 

Kaikessa kultareunuksessaan ja kauniissa tarinoissaan yhteisö on myös kehitysmaan ainut turva, kun valtio ei kanna huolta asukeistaan kuten hyvinvointivaltiossa. Hyvinvointivaltiossa on aina joku ottamassa kopin jos meinaa pudota. Se miten hyvin koppi onnistuu ja kuinka kauan siinä kestää, on oma pohdinnan aihe. Itse eräissäkin auttavissa tahoissa työskennelleenä, minulla olisi paljon sanottavaa mm. palveluiden kohdentamisesta, laadusta ja siitä miten ihmiset kohdataan. Jätän sosiaali- ja terveyspalveluiden kehittämisen nyt kuitenkin aivan muille tahoille, olenhan sentään äitiyslomalla.

Juttelimme eräänä päivänä M.:n kanssa murheen murtamasta tuttavastamme. Keskustelu lähti rönsyämään masennukseen ja mielen synkkyyksiin. M. ei voi ymmärtää miksi tämän maan ihmiset ovat niin paljon yksin/ kokevat olevansa yksinäisiä. Hän myös kertoi, että kotimaassaan itsemurhat ovat melko harvinaisia, mutta jos niitä tapahtuu, on syynä usein kykenemättömyys kantaa perheestä taloudellisesti huolta, ei yksinäisyys. 

Huumoripläjäyksenä kerrottakoon, että kuvittelimme M.:n tänne Suomeen yksinäiseksi ja surulliseksi. Hänen kuningassuunnitelma tilanteen ratkaisemiseksi oli mennä puhumaan poliisille tilanteestaan, jotka voisivat sitten hankkia hänelle ystäviä. Suomen poliisiin voi luottaa. 

Viime lauantaina olimme juhlistamassa Ugandan 52. itsenäisyyspäivää Helsingissä. Tapasimme monen juhlijan joukossa yhden blogini lukijoista perheineen. Hieno kohtaaminen. Iloisena pohdin kuinka mahtavia kontakteja tämä blogi on meille tuonut. Suomalais-afrikkalainen blogiyhteisö. Sunnuntaina ruokaosuuskunnan sadonkorjuu-juhlissa oli helppo tuntea kuuluvansa joukkoon. Lähdön hetkellä saimme kutsun syntymäpäiväjuhlille. Onnistuneen illan jälkeen kiittelimme kovasti kutsusta uusia mukavia tuttavuuksiamme, johon saimme vastauksen: "tämä osuuskunta on tällaista yhteisöllistä touhua". 

Viikonlopun jälkeen olin täynnä ihmisrakkautta (sen voi päätellä positiivisten adjektiivien määrästä yllä olevassa kappaleessa). Täällä tämä enemmän napapiiriä kuin päiväntasaajaa lähellä oleva kansa osaa olla yhteisöllinen, kun tekee myös itse ihan pienen askeleen kohti toista. 

Bodaboda at Seese Island

Mitä me olemme? Keitä te olette?

Olen käynyt viime päivinä eri yhteyksissä toinen toistaan mielenkiintoisempia keskusteluja siitä, millä termillä meitä pitäisi kutsua. Meillä viittaan nyt meidän perheeseen ja perheellä viittaan tällä kertaa suomalaiseen ydinperheeseen: minä, M. ja lapsemme. Monikulttuurisuus on termi, jota käytetään laajasti ja sen ymmärrettävyyden vuoksi olen käyttänyt sitä itsekin mm. täällä blogissa hakusanana. Kahdenkulttuurin perhe olisi kuitenkin paljon kuvaavampi, koska perheessämme on kaksi kulttuuria ugandalaisin ja suomalaisin piirtein, eikä mitenkään kovin monia kulttuureja. Toisaalta voinhan ajatella, että se niin kutsuttu 'kolmas' kulttuuri, jonka perhe luo edellä mainittujen pohjalta tekisi perheestämme jo monikulttuurisen. Afrikkalais-suomalainen, tai suomalais-afrikkalainen, monikulttuurinen perhe me taidamme olla. Useammin kutsun meitä kuitenkin ihan vain tuttavallisen yksinkertaisesti perheeksi. 

Suhteemme alkuaikoina koin tarpeelliseksi kertoa ihmisille, että mieheni on afrikkalainen, joskus mainitsin myös erikseen että hän on tumma. Nykyään puhun joko miehestäni tai käytän hänen nimeään. Jos keskustelu liikkuu luontevasti alueilla, mihin kulttuuritaustat liittyvät, kerron toki avoimesti ja mielelläni mieheni juurista. Samoin teemme lapsemme suhteen. Tapahtuipa kerran kahvilassa, että vanhempi herrasmies kysyi mistä noin suloisia lapsia saa, ennenkuin kerkisin avata suuni vastatakseni, saapui mieheni rinnalleni kassalta, herrasmies sai vastauksensa.

On kohtuullisen helppoa määritellä itsensä, mutta se haastavampi: keitä te olette? Aikaa ennen lasta bongailimme usein tummaihoisia kadulta ja toitottelimme toisillemme "hei tuolla menee tumma", useimmin kuitenkin "did you see her/him?", jolloin toinen jo usein tiesi mihin asiaan viitataan. Se miksi oli kiva bongailla tummaihoisia liittyi vahvasti mieheni kotoutumiseen, ikäänkuin osoituksena ettei hän ole ainut tummaihoinen tässä kaupungissa. Afrikkalaisilla/ tummaihoisilla on myös tapana tervehtiä toisiaan vaikkeivat he tuntisi toisiaan, minkä vuoksi myös oli mukava kiinnittää heihin erityishuomiota.

Kun saimme lapsen aloimme kiinnittää bongailutapaamme huomiota. Kysyimme toisiltamme ääneen miksi haluamme aina tuoda tummaihoisuuden esille. Ajatusleikkinä pohdimme kuinka luontevaa olisi todeta esim. "hei tuolla menee kiinalainen" tai "näitkö tuon pitkän miehen". Mieheni Suomen alkuaikoina tummaihoisista mainitseminen oli puhtaasti yhteenkuuluvaisuuden tunnetta (muistan kyllä itsekin ollessani Afrikassa, että välillä laskin kuinka monta valkoihoista näin päivän aikana vai näinkö yhtään). Lapsellemme emme halua antaa mallia siitä, että ihmisjoukosta pitää jotenkin poimia iholtaan tummemmat ja sitten hurrata onnistuneesta bingosta. Sovimme siis, että lopetamme tavan. Tämän jälkeen aloimme pohtia mitä vastaamme, jos tyttö kysyy miksi isä moikkaa jok'ikistä kaupungin tummaihoista. M. ehdotti, että kerromme heidän olevan afrikkalaisia ja se on heidän tapa. Kinkkiseksi asian tekee se, että suinkaan kaikki tummaihoiset eivät ole afrikkalaisia, joten tuo ei kelpaa vastaukseksi. Jos olisimme enemmän tervehtivässä maassa, ei tätä tarvitsisi pohtia. Toisaalta kai lienee ok sanoa, että on kiva tapa tervehtiä ihmisiä, jotka ottavat ystävällistä kontaktia. 

Saako ihonväristä ylipäätänsä mainita? Jos mainitsee, onko se jo erilaisuuden korostamista? Eikö erilaisuus ole juuri rikkaus, eikä meidän tule ummistaa silmiä siltä? Vai olemmeko koskaan yhdenvertaisia ja tasa-arvoisia, jos jaottelemme toisiamme ihonvärin mukaan? Kutsummeko lastamme tummaihoiseksi kuten teimme kadunkulkijoille? Voiko ketään sanoa varmuudella afrikkalaiseksi? Miten itse toivoisin tulevani kohdelluksi Afrikassa tummaihoisten keskuudessa?

Minun mielipide on, että ihonvärin saa huomata ja nähdä ja sitä saa ihastella (koska onhan se nyt vaan yksinkertainen totuus, että meidän lapsen iho on maailman kaunein). M. ei pidä siitä, että häntä kutsutaan mustaksi tai minua valkoiseksi. Hänen sanoin on vain ruskean eri sävyjä, siksi meidän perheessä käytetään sanoja tumma tai vaalea. Tiedän, että monet tummaihoiset käyttävät sanaa musta/ black ja niin mekin saattaisimme tehdä, jos M. ei olisi määritellyt asiaa toisin. Koska kyse on hänen ihonväristään, haluan kunnioittaa hänen toivettaan sanavalinnoissani. Huomattavaa on myös se, että M.:lle hänen afrikkalaiset/ ugandalaiset juuret ovat suuri ja erittäin merkittävä osa hänen identiteettiään, hän kutsuukin itseään enemmän kuin mielellään afrikkalaiseksi. Afrikassa ollessani kuulin jatkuvasti ihonväristäni, valkoinen iho kiehtoi monin tavoin.  Pyynnöstäni meidän perheessä ei käytetä ugandalaisille tyypillistä mzungu (=valkoihoinen) sanaa. Muistan edelleen sen riemun, kun opetin naapurin lapsille nimeni Ugandassa ja sen sen jälkeen eräs lapsista opetti muille "she is not mzungu, she is (nimeni)".

Jokaisella on oikeus määritellä itse itsensä ja käyttää omaan suuhun sekä mieleen sopivia ilmaisuja. Ajattelen itse niin, että tärkeintä on tunnistaa toisen sanojen takana olevat tarkoitusperät ja tunnelmat. Rakkaudella sanotut sanat harvoin loukkaavat, vaikka termit joskus ontuisivatkin. Korrektit sanat ja ilmaisut voivat olla piilomerkityksineen paljon satuttavampia kuin rakkaudella sanotut sanat, vaikka termit joskus haparoisivat.

Tärkeintä olisi muistaa, ettei ole olemassa "he" tai "ne", koska olemme kuitenkin kaikki yksi iso ME, väristä tai sanoista riippumatta.