Hyvästit vatsavaivoille

Tämä on viimeinen kerta, kun käytän tunnisteena sanoja allergia, viljaton-maidoton, viljaton-maidoton-munaton-soijaton, refluksi, koliikki tai imetysdietti. Otsikko lupailee suuria (ja kuulostaa apteekin mainokselta), mutta todellisuus rehelisesti sanottuna on silti vielä hieman karkeampi. Niin tai näin, olen lopen uupunut vatvomaan vatsanväänteistä. Siksi sanon kaiken sanottavani nyt. 

Olen pyöritellyt tätä kirjoitusta jo useamman päivän näytöllä painamatta julkaise-nappulaa. Julkaiseminen tuntuu jotenkin hankalalta. Ehkä pelkään, että minua ei  ymmärretä ja selitän väärin. Vai onko niin, että minulla on kova tarve kirjoittaa kaikki yhteen pakettiin, mutta pääni ei ole vielä valmis tunkemaan kaikkea koettua yhteen liuskaan, varsinkaan kun emme ole selättäneet vieläkään itkun syitä. 

Kävimme muutama viikko sitten erikoissairaanhoidossa, mistä mainitsin aiemmin. Se oli hyvä käynti. Saimme vahvistusta omille alkuperäisajatuksille. Monien itkujen ja epätoivoisten vaiheiden kautta oma usko vaistoihin alkoi menettää otettaan. Kirjoitin jokin aika sitten tällaisen lauseen: "allergiat, tai yliherkkyydet, joiksi itse haluaisin niitä kutsua ...". Refluksista puhuttaessa lisäsin usein loppuun: "tai mikä lie" ja korostin, että se on lääkärin antama diagnoosi. Meillä ei ole missään vaiheessa ollut tarvetta diagnosoida tyttäremme oloja, mutta olemme olleet huolissamme mistä on kyse. Suurin huoli itsellä oli se, että jos taustalla onkin allergia, jolle olisi voinut tehdä helposti jotain, onkin jäänyt huomaamatta. Pohdin myös jatkuvasti aiheuttaako syömäni asiat kipuja ja vie seuraavankin yön unet. Imetyksen suhteen olen joutunut myös pohtimaan, saanko jatkaa sitä vielä vai aiheutanko vain lisää vaivoja lapselleni. Neitosen kasvukäyrien tiukempi syynäys on myös vauhdittanut tätä hullunmyllyä, missä olemme olleet. 

Meillä on nyt kuitenkin hyviä uutisia: pirpanalla ei ole allergioita, hänelle on vielä kehittymässä oleva kovin herkkä vatsa. Onneksemme emme lähteneet mittavasti lastamme lääkitsemään myöskän refluksin vuoksi (kuten yksi lääkäri neuvoi), koska koimme ettei lääke ole oikea vastaus. Viimeisimmän lääkärin kanta oli, että refluksia diagnosoidaan ja lääkitään aivan liikaa (tiedän, että jotkut voivat olla aivan eri mieltä). Imetystä saa jatkaa hyvillä mielin, sen lopettamisen ei nähty mitään syytä. Meidän maailmaan nuo lääkärin lääkkeettömät ja diagnoosittomat sanat sopivat paremmin kuin hyvin.

Riesanamme on ollut/on siis pulautuspulmaa, koliikki ja herkänsorttinen vatsa. Yhdistelmään lisäyksenä huonot unenlahjat ja vahva temperamentti (joka on nyt virallisesti lääkärin lausuma). Rehellisesti sanottuva ajoittain tämä on ollut melko paska kombo, muttei vaarallinen.

Ohjeeksi saimme aloittaa imetysdietin purkaminen pienin askelin, tytön vatsan sietorajan mukaan. Koska hyvät unet ovat edelleenkin tässä perheessä harvinaista superherkkua, ei altistuksiin löydy aina energiaa ja motivaatiota. Viimeisimmät päivät ovat olleet ruokavalion purkamisen epäonnista yritystä.

Viime aikoina olen katsonut taaksepäin ja käynyt läpi menneiden kuukausien tunnelmia ja tapahtuneita. Lueskelin läpi vanhoja tekstejä, onneksi osa niistä tuntuu jo etäisiltä. Olen myös pohtinut toimimmeko oikein, teimmekö jotain väärin. Ylireagoimmeko tai alireagoimmeko? Toimisimmeko samoin jos nyt saisimme tehdä asiat uudelleen? Vastasin itselleni, että me tekisimme varmasti juuri näin. Olen salaa onnellinen siitä, että monien ohjeiden ristitulessa olemme uskaltaneet toimia omien vaistojen varassa. Joitain syrjähyppyjä valitsemaltamme polulta tuli tehtyä, kun usko omiin kykyihin ontui. Välillä myös väsymyspaniikki puhui vahvaa kieltä, mutta pääosin askel on kulkenut vahvasti samaan suuntaan. Pitkinä loputtomilta tuntuvina hetkinä sitä kerkesi miettimään jokaisen mahdollisen kiven ja kannon, kävyn ja männynneulasen. Ehkä kuitenkin se kaikkein tehokkain keino on vanha kunnon aika, joka jaksaa aina tehdä tehtävänsä.

Nyt ne voitokkaat ja ylitsepursuavat viimesanat näihin aiheisiin. Kahdeksan kuukauden kynnyksellä voimme huutaa HURRAA! Tähän asti on selvitty ja selvitään vastakin. Perhe on kasassa. Ajatuskin on kutakuinkin kasassa, ainakin joskus. Kukaan ei ole menettänyt järkeään eikä menettänyt mitään muutakaan. Lapsikin vaikuttaa olevan ihan kelpo tapaus. Me ollaan voiton puolella, pakkohan meidän on olla. Ollaan me.

Arrivederci vatsavaivat
                    ... tai ainakin niistä kirjoittaminen!

Kimpale lihaa ja kakkatilanne

Tapahtunutta tällä viikolla:

Kaurakokeilu päättyi yöhön, jona herätään tunnin välein vatsavaivoihin. Ei kauraa siis totesimme umpiväsyneinä aamulla. M. lähti kymmenen minuutin pika-aamulla liikenteeseen. Me tytöt käynnistettiin päivää hieman hitaammin. Kello yksi iltapäivällä ajattelin, että on ehkä hyvä poistua sisältä maailman kirjoihin. 

Kävelylenkki kaukokauppaan. Mitä tänään syötäisiin - hokema kiertää päässäni ympyrää saamatta otetta mistään. Matkalla neito suloisuus uinahtaa toivotuille unille. Päästyämme perhemarkettiin, mainokset herättävät hänet välittömästi. Kierrän markettia päämäärättömästi. Silmiini osuu TARJOUS, paisti-tarjous. Paisti. Makustelen sanaa. Toissapäivänä M. kysyi mitä kyseinen sana tarkoittaa. Minulle se tuo mieleen 50-luvun amerikkalaisen kotirouvan. Jostain syystä paistitarjous houkutteli minut tarttumaan kimpaleeseen lihaa, jota en ole koskaan ennen valmistanut. Kassajonossa pieni käy jo levottomaksi. Hihnalla on ainoastaan se paistikimpale. Kassa kertoo lukemaksi puolet enemmän kuin luulin. Jono perässäni alan peräämään tarjousta. "Se on kilohinta". "No katos vaan, niinpä olikin, ohhoh, ei se mitään" köhisen ja maksan nöyränä ostoksen. 

Kotimatkan mietin repseptiä ja valmistustapaa ja lisukkeita. Vitsi, tän on pakko onnistua.

Kotona lapsi (edelleen kitisevä) kainalossa alan lukemaan tuoteselostetta. Sisältää soijaa. Soija, se minkä poisjättäminen antoi meille vihdoin hyviä öitä (hyvä yö meillä tarkoittaa 22.30-6.30 välillä kaksi tai kolme heräämistä). 

Se siitä paistista. 

Kaivoin pakkasen syövereistä hätävarat. Herne-maissi-paprika, kanat, riisit ja kookomaito kattilaan ja tsirlimpsis vaan ruokaa, ole hyvä. Jopa sen saa vaikuttamaan astetta paremmalta, kun kattaa kivasti. 

Olin jokseenkin varma, että seuraava yö on parempi. Onhan sen nyt jo oltava. Yöllä käymme käden vääntöä kumman vuoro nousta tyynnytyspuuhiin, joita oli jokseenkin monta. Aamu ei ole koskaan kovin aurinkoinen huonon yön jälkeen. Meidän aamu oli suorastaan kakka, ihan sanalla sanoen. Yöpuvuttoman ja vaipattoman lapsen jättäminen lattialle hetkeksikään ilman valvovaa silmää oli SUURI virhe. Kohtuullisen sottaisen tilanteen jälkeen päätin kuitenkin saada kaksikkomme perhekerhoon, joka alkaa aivan liian aikaisin. Perillä huomaan, ettei hameeni puhtautta hohda. Sinällään se ei haittaa, koska tättähäärä heitti puklut päälleni ensimmäisen vartin sisällä. Mahtava fiilis. Kruununa hyvin alkaneelle päivälle, heitin kauraleseet keittiösiivouksen yhteydessä lattialle.

Tilanne on hallussa. Sain juotua kupin kahvia onnistuneiden päiväunien aikaan. Kirjoitin tämän kaiken blogiin. Pesukone lauleskelee ja leseet poistuneet lattialta. Ystävä lupasi viedä paistin mennessään. Tunnelma on arkisesti kohdillaan.

Rusinoita osa 2

Jatkan samoilla höyryillä kertomaan meidän rusina-tilanteesta. 

Konsultaatiopyyntö on käsitelty ja vastauskin tullut. Kasvukäyrien vuoksi meidät sinne kutsuivat, ei kiireellisenä koska "muutoin ei huolta ole ollut". Neuvolan lääkäriltä jäänyt mainitsematta muutama seikka... Toden totta, muutama. Edellisen kokonaisuuden minulle selvensi puhelussa eilen terveydenhoitaja.

Tänään tuli sitten ihan kirjallista dokumenttia postilaatikosta. Ei-kiireellinen lähete oli neuvolan lisätietojen vuoksi muuttunut kiireelliseksi. Onneksi ei tarvitse odottaa kauaa ja saadaan rattaat pyörimään.

Tuntui hetkellisesti tosi kurjalle nähdä oman lapsen nimi lastenosaston kutsussa. Missään paniikin vallassa täällä ei kuitenkaan olla. Osastonlääkärin, hoitajan ja laboratorion ajat tuntui vaan kaikki niin jotenkin siltä, että meillä on jokin kovasti pahasti mutkalla. Ja onhan Raparperin mahassa nyt kerrassaan joku pahasti pielessä, kun se ei meinaa rauhoittua millään ja kiusaa pientä poloa. Ihan noin vertailuksi kuvittelin itselleni toistuvat vatsakivut ummetuksineen ja ripuleineen noin puoleksi vuodeksi. Kuvailun tiimoilla aloin itkeä ja totesin M:lle, että kyllä meillä vaan on urhea pikkuneiti. 

 

Rusinat riittää

En ole hetkeen mölissyt pirpanan vatsa-asioista. Syitä on kaksi. Ensiksikin ajattelen, että kenenkään suolen-/vatsantoiminta ei liene olevan kovin kiinnostaa luettavaa, toisekseen siksi, että koko tilanne on vähintäänkin monimuotoinen ja pitkä selitettävä.

 

Päätin nyt kuitenkin kertoa valittuja paloja tästä meidän vatsaväänteiden maailmasta. Ihan alkuun haluan kuitenkin korostaa, että elomme on jo PALJON helpompaa, kuin muutama kuukausi sitten. Mutta edelleenkään neitosen vatsavaivat eivät ole täysin hellittäneet, on päiviä ja etenkin öitä, kun itketään ja kipristellään kovin (vaipan sisältöä en lähde kuvaamaan, vaikka se onkin iso osa ongelmavyyhtiä). Neuvolan lääkärin kanssa ollaan nyt käyty pitkiä keskusteluja, samoin terveydenhoitajan. Kaikki mahdolliset on pohdittu ja mietitty. On lääkekantaa ja ruokavaliokantaa ja sitä ja tätä ja tota. Kaiken kukkuraksi 6kk neuvolassa kasvukäyrät antoivat lisämaustetta huoliasteikolle.

 

Kirjoitin joskus aiemmin pohdintoja lapsivakuutuksesta. Huolimatta maailmanpelastajaluonteestani, otimme sellaisen. Ja nyt olemme sitä pari kertaa käyttäneet. Yksityisen lääkärin ohje oli mennä erikoissairaanhoitoon ja lupasi tehdä lähetteen, mikäli neuvola ei sitä tee. Neuvola teki konsultaatiopyynnön. Neuvolan mielestä konsultaatio riittää. Tai siis ei varmaan koko neuvolan vaan heidän lääkärin.

 

Äh, yritin pitää tämän postauksen lyhyenä ja rönsyän jo nyt.

 

Lyhyesti: Odotamme lausuntoa sairaalasta. Neuvolan lääkärin mukaan lapsella on koliikki ja refluksi, jonka pohjalla ruoka-aineallergioita. Tällä hetkellä minä en syö/juo viljatuotteita, maitotuotteita, lohta, kaalia, voimakkaita mausteita ja hännän huippuna parhaillaan kananmunaton sekä soijaton-kokeilu. Ruoka-aineallergiat pitää vain todeta yksi kerrallaan kokeilemalla ja sitten arvioimalla oliko muutosta. Nyt varmoja on maito, vilja ja lohi, jotka aiheuttavat selvät reaktiot.

 

 

"Mitä sä sit voit syödä?"

"Ei kai se nyt niin tarkkaa ole?"

"Mä kyllä sekoisin!"

 

No kieltämättä olen toisinaan kokenut sekoamista muistuttavia olotiloja, mutta en ruokavalioni vuoksi, vaan lapsen kipujen. Kun oma lapsi itkee kipua, ei tarvita kovin paljon motivointia olla itse syömättä jotakin, mikä kivun mahdollisesti aiheuttaa. Ruokarutiinit ovat alkaneet jo sujua ja kaupasta on löytynyt paljon asioita, mitä voin syödä. Kylään mennessä en kuitenkaan jaksa edes yrittää selittää mitä voisin syödä, joten totean että kuppi teetä ja pari rusinaa riittää. Luksusta on, kun ihmiset on huomioineet ja nähneet vaivaa saadakseen minulle jotakin suuhun, siitä tulee hyvä mieli, erityisesti koska en todellakaan sellaista kohtelua odota (kiitos vaan eilisten tattarimuffinssien tekijälle). Toistaiseksi missään ei ole tarvinut tyytyä pelkkiin rusinoihin (paitsi kahviloissa joskus).

 

Jokainen kipuitkuton päivä ja yö antaa kovasti paljon voimia olla se seuraavakin päivä ilman sitä tätä tai tota ja miettiä vielä kerran: "oliko se sittenkin tämä tai tuo". Toisekseen en kovasti valita, tämä on minulle vain väliaikaista ja mikä parasta, imetys jatkuu, mistä voisin antaa erityiskiitokset neuvolan ja mieheni tuelle.

 

Eniten nyt toivotaan sitä, että kasvukäyrät ovat spesialistienkin mielestä ihan hyvät ja viimeisetkin vatsanväänteet saataisiin loppumaan. Toki myös toivon, että siedättämällä ajan kanssa allergiat, tai yliherkkyydet joiksi itse haluaisin niitä kutsua, saataisiin pois päiväjärjestyksestä.