Nettisurffailun pienemmät aallot

Noin viikko sitten ärsyynnyin itselleni, kun huomasin sanovani lapselleni "äiti nopeesti kattoo yhden jutun". Yksi juttu tarkoitti surffaamista netissä hakien tai lukien muka jotain todella tärkeää. Huomasin usein kehitteleväni itselleni haasteita, joita minulla ei edes ole, lukiessani kasvatuskeskusteluja tai ruokakeskusteluja. Iltaisin, lapsen ollessa nukkumassa netissä saattaa helposti hurahtaa tunti jos toinenkin ja sitten sitä ihmettelee kun talvivaatteet on vieläkin viemättä varastoon, pyykit viikkaamatta ja iltateet nauttimatta siinä paikallaolevassa seurassa. 

Rajoitin netin käyttöäni ärsytykseni myötä niin, että poistin puhelimesta facebookin ja bloggerin. Luen blogeja ja kirjoitan sitä vain koneella, samoin toimin facebookin suhteen. Lopetin seuraamasta ryhmiä, keskusteluja, blogeja, joista minulle tulee levoton tai huono mieli ja jotka vievät liikaa aikaa. Sen sijaan etsin tietoa, jota todella haluan täsmäiskuina. Mieluiten kuitenkin kysyn ystäviltäni tai perheeltä. 

Kun olen koneella, on minulla yleensä aina assistentti hakkaamassa näppäimiä, jollei hän ole päivä- tai yöunilla. Hän siis asettaa erinomaiset rajat käytölleni (mikäli haluan, että kone pysyy ehjänä).

Aikaa on vapautunut mukavasti muillekin asioille, kuten pupujen ja tipujen sijoittelulle. 

Saako maahanmuuttajalla mennä hyvin?

Meidän monikulttuuristen perheiden blogeissa tuntuu olevan tiettyjä aiheita, joita harvemmin nostetaan esille. Yhden niistä, rahan, otti Lotta blogissaan taannoin esille. Rahaan liittyen ei ole osunut silmiin, että kukaan olisi koskaan kovin avaavasti kirjoittanut Kelan etuuksista tai työnhausta. Jos Kelan-etuuksista puhuisi, antaisi ikään kuin itsensä alttarille: "kyllä me ollaan just niitä maahanmuttajia, jotka ottaa kuule just SUN verorahoja". Jos taas kertoo, että maahanmuuttaja on töissä, vie hän juuri SINUN työpaikkasi. Mikään ei ole hyvä. Ei työtön eikä työllinen maahanmuuttaja. Mutta ahkera pitää olla ja kiitollinen, nöyrä ja hyväntuulinen. 

Tuotan ehkä pettymyksen, koska aloituksesta huolimatta, en aio minäkään noista aiheista tuon enempää kirjoittaa. Sen sijaan kirjoitan rasismin kohtaamisesta, niin tai oikeammin kohtaamattomuudesta. 

Sana monikulttuurisuus tai maahanmuuttaja tuo hyvin nopeasti mieleen ajatuksen rasismista. Se on ikäänkuin fakta, jota jokainen joutuu kohtaamaan. Pelkäsin sitä isoa mörköä nimeltä Rasismi kuin hullu puuroa (eikös tällainen sanonta ole oikeasti olemassa?) ennen kuin mieheni saapui maahan. Olin jotenkin ihan varma, että sitä tapahtuu välittömästi ja oikeastaan ainut mitä voimme tehdä, on valmistautua. Niinpä ensimmäiselle yhteiselle Citymarket-reissullemme lähdin viisi senttiä normaalia pidempänä: "Antaa tulla vaan, mä en pelkää teitä!". Miestäni nauratti tosi paljon: "Hei kato, vieläkään ei ole tapahtunut mitään ollaan vieläkin hengissä". Sittemmin perhemarketissa käymisestä on tullut arkea enkä edes huomaa, katsotaanko meitä vai ei. 

Lukiessa erilaisia medioita voi saada nopeasti kuvan, että Suomi on julmetun rasistinen maa. Palauttelin juuri mieleeni Umayyh Abu-Hannahin Suomi-kritiikkiä ja maastamuuttoa. Tilastoja ja tekstejä kahlatessa sitä kysyy voiko täällä elää onnellinen monikulttuurinen perhe? Voiko täällä missään muotoa kasvattaa lasta ilman, että altistaa hänet tuhansille kamalille kokemuksille? 

Nyt kerron uutisen: Me emme ole kohdanneet kertaakaan rasismia! 

Muistan kuinka ennen mieheni tänne tuloa, otin epätoivoissani ja peloissani yhteyttä ystävääni, jonka mies on Afrikasta. Halusin tietää, voiko täällä selvitä mitenkään. Heillä on kolme lasta ja yhteistä eloa takana kohta kymmenen vuotta. Kun hän rauhallisesti sanoi, että he ovat kohdanneet rasismia kerran, olin aivan varma että hän valehtelee. Kerran? Sekin yöaikaan baarin jälkeen, jolloin riskit ovat kenellä tahansa suuremmat. 

Ystäväpiiriimme kuuluu muitakin monikulttuurisia perheitä, joilla ei rasistisia kokemuksia ole. Kuuluu myös niitä, joilla on, enkä tekstilläni missään tapauksessa halua väheksyä sitä mitä oikeasti tapahtuu. Suomessa ON rasismia. Yksikin yksittäinen tapaus on väärin ja haavoittavaa. Kenenkään ei kuuluisi koskaan, eikä missään tilanteessa kokea rasismia.

Tuntuu ikäänkuin luvattomalta myöntää, ettemme ole kohdanneet rasismia (käytän muotoa me, koska mieheeni tai lapseeni kohdistunut rasismi tuntuisi varmasti suoralta iskulta sydämeen). Olemmeko jotenkin erityisen onnekkaita? Onko se vain ajan kysymys milloin meillekin tapahtuu jotakin? Ei kai tämä, että kirjoitan tästä, ole huono asia? 

Vai voisiko olla mahdollista, että kaikki meneekin ihan hyvin eikä tarvitse pelätä? 

Kun äidit kukkamaljakosta puhui

Jotkut teistä ehkä kerkesivät lukemaan minun ja lapseni ruisleipätilanteesta sekä kukkaruukusta olohuoneen pöydällämme. Kävi niin, että postauksen jälkeen kävin aiheesta keskustelua kahden eri ihmisen kanssa. Sopivalla keskusteluvirityksellä sain kehitettyä itselleni mehevän ajatuksen, että olen toiminut äitinä totaalisen väärin. Tai vaikka olisinkin omasta mielestä toiminut oikein, kukaan ei varmasti ymmärrä minun näkökantaani siitä, miksi kukkamaljakko voi olla pöydällä, vaikka se kerran kaatuisikin. Varmuuden maksimoimiseksi poistin koko tekstin, etten nyt ainakaan niin pöllö sentään ole, että julkisesti myönnän toimineeni väärin. 

"Aika nopeesti poistit sun blogitekstin :)" luki viestissä, jonka sain. 

Tapahtuu keskustelua ja tapahtuu lisää jutustelua. Alkaa jo naurattaa.

- Me nyt puhutaan kukkamaljakosta.

- Niin joo, aika pieni asia.

- Eikä sillä oikeasti ole mitään väliä. 

- No ei niin. 

Voihan helskura. Voikohan sitä tekstiä enää palauttaa. No ei voi, sillä minähän kiivastuksissani poistin sen. Delete on joskus huono vaihtoehto, jos on tunteen kuohussa. 

Taisin olla herkillä kuin kukat maljakossa. 

Äitiys on herkkä asia. Sanoisin jopa, erityisherkkä. 

Passi palasi

Postilaatikosta tupsahti maailmanmatkaaja, passi. Oli käynyt näköjään Saksassakin. 

Toi meille tuliaisiksi viisumin. 

Hymyilyttää! 

Tämä päivä toi muitakin mainioita uutisia, niitä toivottuja myötätuulia työrintamalla! 

Hyvän mielen viikonloppua kaikille! 

Passi matkustaa

Saimme sähköpostia. Passi tiedotuksen mukaan matkustaa papereiden kanssa. Oli postissa koodikin, jolla pääsi seuraamaan missä passi menee. 

Uskokaa tai älkää: M.:n passi on Lontoossa. Jotain siis perheestämme ainakin pääsi sinne asti. Mielikuvissani näin Amelie-elokuvamaisen postikortin, jossa passi komeilee Big Benin luona ja lähettelee terveisiä meille sieltä (elokuvassa siis puutarhatonttu matkustaa aina eri puolille maailmaa ja lähettää sieltä kortin isännälleen, todellisuudessa lentoemännän matkassa). 

Määränpäänä passilla näytti olevan Lahti eli oletamme sen saapuvan vielä takaisin kotiin. Toivottavasti sillä mukavalla tarralla varustettuna. 

Onneksi ohran kasvua ei tarvi odottaa yhtä kauan kuin viisumia. 

Alviina-mekko ja arvonta

Ompelin mekkotehtaan Alviina-kaavalla pirpanalle uuden mekon kevääksi. Kangas on Kultarannikon kulkijan tuoma Ghanasta. Koska kaavat ovat isoja, otin saumavarat pois. Enpä ollut kovin viisas ottaessani ne myös kaula-aukosta. Mekkohan tippui olkapäiltä samantien alas. Hätäpäissäni tein kaksi laskosta nappikoristeella etukappaleeseen ja ihan näppärä siitä sitten tulikin. 

Kuvaustilanne ei sen sijaan ollut kovinkaan näppärää (jälleen kerran), koska lapsi haluaa olla aina mielummin ottamassa kuvia kuin olla kuvattavana. Onneksi sain voitettua kymmenen sekuntia puolelleni linssinsuojuksella. 

Meidän neitosella on laatikollinen pullollaan mekkoja. Koska pidän niiden ompelusta paljon, ajattelin että voisin ilahduttaa jotakuta toista pikkuneitoa tekemällä arvontaan mekon. Kaavaksi valikoin aiemmin tekemäni Mekkotehtaan Orelman ja koko 86/92 tai 98/104cm. Kangas on vielä arvoitus. Jos siis kestät kotiompelijan kädenjälkeä, yllätyskankaan ja omaat tuon kokoisen tytön kotona tai lähipiirissä, osallistu arvontaan kertomalla mikä on ihaninta tytössä, jolle mekon haluaisit antaa. Arvonnan suoritan 1.4. ja mekko saapuu voittajalle toukokuun saapuessa. 

Viisumiasiointi Helsingissä

Viime viikolla kävimme näyttämässä lapsellemme ratikoita ja ihmisvilinää sekä viemässä nivaskan papereita viisumikeskukseen. Päätin kirjoittaa tämänkin askeleen melkoisen tarkasti, jos vaikka joku joskus harkitsee tällaiseen viisumihauskuuteen ryhtymistä. Lisäksi haluan tehdä näkyväksi minkälaista afrikkalaisen matkustaminen on viikon lomamatkalle Lontooseen. 

Helsingin toimistoon viedyt paperit: 

- maistraatin englanninkielinen virkatodistus

- tiliotteet viimeisiltä kuudelta kuukaudelta (onneksi pankin sivut olivat englanniksi)

- palkkatodistus (piti pyytää työnantajaa erikseen tekemään englanniksi)

- tuore passikuva

- todistukset lapsen ja minun passeista (tämä ei ole välttämätön, mutta veimme)

- tulostettu hakemus (15 sivua)

- tulostettu ajanvaraus viisumitoimistoon

- passi

Ohjeistuksessa sanottiin, että kaikki lisäinformaatio tai hakemusta tukevat paperit voi liittää hakemukseen. Me emme jaksaneet edes ajatella mitään ekstraa (paitsi passikopiot). 

Menimme paikalle hyvissä ajoin. Respan nätit tytöt käskivät tulla takaisin tasan klo 12 ja odottamaan ulkona. Kadulla odottamisesta tuli melko vähäpätöinen ja pieni olo. Lisäksemme kadulla odotti noin viisi muuta hakijaa, joista yhdellä oli mukana perheenjäsen (tulkkina). Vakavailmeinen pukuun sonnustautunut britti kutsui meidät sisälle, jolloin kaikki lähtivät marssimaan kiltisti jonossa portaita toimistoon. Me sähläsimme onnistuneesti rattaiden kanssa, jolloin ryhmä oli jo hävinnyt kerrokseen x. Hissin infotaulusssa ei näkynyt virastosta mitään tietoa, itselle iski nanosekunnin panikointi. Alakerran respan tytöt (anteeksi naiset) soitti toimistoon, josta virkailija saapui avaamaan meille oven. 

Odotushuoneesta tuli mieleen elokuva, mutten tiedä mikä. Koruton, hiljainen, jopa vähän kiusallinen. 

"Next one please."

Olimme viimeiset. 

Virkamies otti paperit, pisti ne nippuun ja käski odottamaan sormenjälkien ottamista. Kysyi kuinka vanha kuva on. Syynäsi miestä, kuvaa ja passikuvaa. Ei kysynyt mitään muuta. Ei hymyillyt, ei vaikka pirpana teki temppuja ja minä yritin olla mukava. 

Sormenjäljet otti toinen pukumies. 

"You can go now."

Nyt odotamme. 

Tilille oli ilmestynyt väärän viisumin rahat takaisin. Hyvä. Tosin kun miinustaa puhelut, virkatodistukset, matkan Helsinkiin ja luottotilin kulut, ollaan tässä silti miinuksen puolella. Mutta oletan, että itse matkalla kaikki kääntyy vahvasti plussan puolelle! 

Tähän voit kuvitella kuningattaren kuvan vilkuttamassa. 

Unelmille aurinkoa

Teini-ikäisenä halusin pelastaa maailman. Nykyään vain puhun siitä usein. Ehkä jotain joskus teenkin. 

"Ei mun unelmat mitään kovin kummosia ole. Sellai vähän isompi koti, työpaikat ja tavallista perhe-elämää." sanoin taannoin yrittäen kuulostaa perisuomalaisen vaatimattomalta. Ikäänkuin toivoessaan jotakin ihan simppeliä ja pientä, on suuremmat mahdollisuudet tavoittaa haaveensa. Eikä siinä simppelissäkään mitään vikaa ole, päinvastoin. Pienet asiat ovat tulleet suuremmiksi, onnellisuus on yksinkertaistunut, se asuu esimerkiksi pienen pienissä askelissa (ensimmäiset neljä saavuttanut pieni tyttö tänään) tai ystävän kanssa syödystä lounaasta. Se on ruusukimppu pöydällä ja naurua kippuramahaisesti. 

Viime viikolla näin erään lyhyen pätkän tv:ssa, joka muistutti minua siitä, mistä olen aimmin unelmoinut. Suhteemme alkuaikoina haaveilimme yhdessä, paljon, isosti. Minne hävisi kotiäidin unelmat, kun yksi niistä suurimmista, perhe, oli saavutettu? Jonnekin pulautusten ja unettomien öiden rajamaastoon. Lelukoppaan vai pyykkivuoren alle?

"Dream big!" sanoo mieheni usein. 

Herättelen suuria unelmia nauttimaan kanssani kevään auringosta. Tunnen samaa kutkuttavaa iloa, kuin silloin nuorempana. Nuorena toimi nopeasti, nyt unelmoi hitaasti. Kaikella on aikansa. 

Pienet ilot, suuret unelmat. 

Kirjasta Tuulenratsastaja, Heli Pukki

Viisumitaipaleen seuraava ruutu

Viisumiprosessimme on saanut nytkähdyksen eteenpäin.

Viime viikolla menin itseäni kiusatakseni jälleen kirjautumaan UKvisa-palveluun ja päätin, että kokeilen vielä sadannen kerran tuota rahan-takaisin-hakemisen-nappulaa painaa. Selitekenttään kirjoitin kutakuinkin näin: "Haimme väärää viisumia. Sanoitte puhelimessa, että saamme rahat takaisin" huokuen kyllästymistä koko hommaan.

"Olemme vastaanottaneet hakemuksenne."

Sinne se sitten meni, klik. Kesti jokunen päivä ja saimme sähköpostin, missä todettiin että rahat palautetaan tilille. Hip ja hei, hurraa päälle. 

Olen kyllä edelleen suolaisen katkera niiden "info"puheluiden hinnasta, etenkin kun niistä ei ollut mitään hyötyä. Ja vähän siitäkin täällä poljen jalkaa, että vaaditusta maistraatin paperista veloitetaan 8€, kotiinkuljetettuna 5,50€ lisää. Postikuluja ei oteta jos hakee paperin. Lupasimme kipittää hakemaan paperin, mutta ne sitten kuitenkin laittoivat postiin. Ihan periaatteellinen viiden ja puolen euron ärsytys. 

Tänään tulostettiin papereita, kopioitiin asiakirjoja, hakemus, ajanvaraus. Huomenna pankkiin hakemaan tilitietoja kuudelta kuukaudelta ja toivotaan, että he tekevät sen englanniksi jottei tarvi käännyttämään lähteä. Työnantajallekin piti soittaa, josko voisi palkkalaskelmasta tehdä englanninkielisen koonnin, se kuulema maksaa. Yllättävää. 

Tulostin meni tukkoon (kerroin vain huumorilisäyksenä). 

Ensi viikolla mennään pääkaupunkiin viemään säkillinen papereita viisumitoimistoon ja toivotetaan niille hyvää matkaa Ruotsiin. 

Mustavalkoiset ystävämme

- Ei nyt oikeastaan noinkaan. 

- Niin tai siis en mä tota tarkoittanut. 

- Nyt mä en ymmärtänyt. 

Yhtälailla kun tiedät varmasti tunteen, millaista on yrittää saada toinen ymmärtämään mitä tarkoitat, tiedät myös varmasti mitä on, kun toinen ymmärtää. Se hieno yhteinen jaettu tarina tai kokemus.

- Just noin, ihan tismalleen samaa mieltä.

- No nimenomaan. Aivan. 

- Sulle on ihana puhua, kun sä ymmärrät. 

Monikulttuurisessa perheessä tulee eteen tilanteita ja asioita, joiden jakaminen nimenomaan toisen monikulttuurisen perheen kanssa on yhtä virkistävää ja ilahduttavaa kuin kevään ensi leskenlehdet. 

Meidän sosiaalinen verkostomme on alkanut olla, ystäväni sanoin, melko musta-valkoista. Olemme saaneet useita afrikkalais-suomalaisia perheitä ystäviksemme. Ystäväperheiden afrikkalaiset ovat eripuolilta länsi- ja itä-Afrikasta, mutta yhtäläisyyksiä löytyy niin paljon, että voisi äkkiseltään kuvitella samaksi maaksi. Olen usein saanut itsesi kiinni siitä, että sanon mieheni olevan Afrikasta Ugandan sijaan. Itseäni en kutsu koskaan Eurooppalaiseksi vaan suomalaiseksi. Uskallan kuitenkin oman kokemukseni perusteella väittää, että afrikkalaisista löytyy enemmän yhtäläisyyksiä kuin eurooppalaisista, noin hyvin räikeästi yleistäen. Ennenkuin tuomitset minut siitä, että laitan koko Afrikan ja sen ihmiset samaan pakettiin, avaan hieman tarkoitustani. 

M. toteaa usein, että "you know us africans, we have common bond", viitaten yhteyteen, joka heillä on. Kadulla kulkiessa afrikkalaiset tervehtivät toisiaan. He eivät kysy oletko Ugandasta, Afrikka riittää. M. myös usein itse kutsuu itseään afrikkalaiseksi eikä ugandalaiseksi, niin ylpeä kuin kotimaastaan onkin. Minun on vaikea kuvitella, että kykenisin moiseen yhteyteen äkkiseltään kadulla esimerkiksi italialaisen tai ruotsalaisen kanssa. 

Ihmisiä yhdistäväksi tekijäksi ei luonnollisesti riitä se, että on monikulttuurinen perhe, mutta jonkinmoista löyhähköä tai tiukempa sidettä lienee aina ilmoilla. Vaan voi tätä lykästyksen määrää, että meitä on siunattu niin mahtavilla ihmisillä, monesta maailman kolkasta, yhteisiä lauluja laulaen. 

Kateudesta ja kaipauksesta

Muistan vielä sen tunteen hyvin, kun pelkäsi ettei löydä ketään vierelleen kulkemaan tai vielä enemmän sitä, ettei koskaan saa lasta. Muistan ne sunnuntai-illat, kun kuuntelin melankolista musiikkia ja kaipasin. Kaipasin toista ihmistä ja lasta. Kaipaus rutisti sydäntä kasaan ja pelotti, vietänkö kaikki elämäni pyhäillat yksin. Yksinäisyys pelotti. Joskus se pelottaa vieläkin. 

Viime viikolla perhekerhossa käytiin keskustelua kateudesta. Voi muistan miten minä kadehdinkaan perheitä ja samaan aikaan olin kuitenkin tosi onnellinen heidän puolestaan. Kateus ja kaipaus kulki käsikädessä. Kaipauksen kanssa opin elämään ihan sopuisasti, muttei se koskaan täysin poistunut, ei kunnes kateudesta syntyi voima. 

Oli vuosi 2012, kesäfestareilla kuuntelin erään uuden tuttavuuden maailmanvalloituksia. Ärsytti moinen, mitä se mulle tulee lesoilemaan. Kunnes syttyi lamppu, minähän kadehdin. Lamppu alkoi hehkumaan, kun tajusin että minulla on täysin samat mahdollisuudet lähteä maailmalle, tarvittiin vain rohkeus. Ystävä (se samainen kesätuttavuus) tuuppasi eteenpäin ja niin sitä mentiin. 

Afrikkaan lähtiessä kaipaus perheestä jäi taka-alalle, elämä oli huimaa ja onnellista. Niin ja kuinkas sitten kävikään. 

Kaipaan minä vieläkin, kaipaan sitä että elämä olisi vakaampaa. Tulevaisuuden näkymät hieman selkeämmät. Kaipaan rauhaa, sellaista suurempaa sisäistä rauhaa. 

Kateus kummittelee, kun kuuntelee muiden perheiden elämän helppoudesta (ymmärtämättä lainkaan mitä kaikkea perhe on käynyt läpi tai käy parhaillaan). Kadehdin myös niitä, jotka tilanteessa kuin tilanteessa kykenevät olemaan rauhallisia ja positiivisia. 

Kaipaus ja kateus eivät enää lyhistä tai ota valtaansa. Ne käyvät kylässä, istuvat hetken ja saattavat jopa hieman kirpaista. Parhaimmillaan ne antavat taas energiaa kulkea kohti sitä, mistä haaveilee. 

Ommeltu kirjekuori leikisti

Korttien ja kirjeiden lähettäminen on mukavaa. Ja niiden saaminen. Ystävän lapset saavat lähettää niitä nyt leikeissään. Tein huopakankaasta kirjekuoret ja puuvillakankaasta postimerkin. Pinterestin kuvassa kiinnittimenä toimi tarranauha, mutta itse pistin napit. Saavathapan pikkukädet harjoitella nappien kiinittämistä samalla. 

Koska sinä viimeksi sait kortin postissa?

Takkuisen viisumitaipaleen välitieto

Sain viestin, jossa luki: Miten viisumimiasiat? Ei mitään, vastasin, ja lisäsin HUOH. 

Olemme yrittäneet saada menetettyjä viisumirahoja takaisin ja vaihtaa viisumityyppi oikeanlaiseksi. UK:n viisumisivustolla on palvelu, jossa voit lähettää viestin ja kysyä neuvoa. Olemma lähettäneet nyt viisi postia, joista yhteen olemme saaneet vastauksen. Sähköpostin ohjeen mukaan saimme peruttua ensimmäisen hakemuksen ja sille varatun Helsingin toimistoajan. 

Vaan kuinka ollakaan, peruin väärässä järjestyksessä. Ensin pitää hakea maksu takaisin ja sitten perua aika, kas kun sitä ei mainittu missään. Järjestelmä ei anna minun hakea rahoja takaisin. 

Koska posteihin ei tullut vastausta, päätin että soitan maksulliseen palveluun. Ystävällinen nuori nainen neuvoi minua ja valoi uskoa, että saamme rahat takaisin. Hän lähetti sähköpostin ja listan kysymyksiä, mihin meidän pitää vastata, muttei osoitetta minne vastaukset osoittaa (eikä hänen osoitteeseensa voinut lähettää postia). 

Jälleen uusi posti heidän palveluun. Eikä taaskaan mitään vastausta kolmeen päivään, vaikka lupaavat päivässä vastata. 

Lupasin miehelleni, että voin tehdä hänelle uuden hakemuksen, kun minulta ne luonnistuu muka jotenkin jouhevammin. Täyttämiseen meni viisi tuntia yhdellä lounastauolla ja tuhannella lapsen aiheuttamalla tauolla. Etsin papereita mistä löytyy päivämäärät, koska olemme tavanneet, milloin tuli ensimmäinen viisumi Suomeen, miksi ei tullut ihan ensimmäisellä kerralla. Vakuutusnumeroa, passinnumeroa, matkasuunnitelmia, tarkat tiedot raha-asioista, tuloista, menoista. Kun sitten kysyttiin, koska olet viimeksi nähnyt tämän EU-kansalaisen ja onko liittonne järjestetty, meinasin alkaa kirkumaan. 

Kysyttiin myös reference numberia, eikä siihen kukaan osannut minulle vastata mikä se on. 

Päätin soittaa uudelleen. Luettelen pankkikortin numeroita ja päästään vihdoin asiaan. Mieshenkilö vastaa useampaan kysymykseen "I dont have the answer, I will send you an e-mail". Tullaan pisteeseen, että itken virkailijalle sanoen, että soitin teille saadakseni apua, mutta teistä ei ole nyt mitään apua. 

Odotan edelleen sähköpostia, jonka tuo mies lupasi minulle lähettää. 

Torstaina päätimme unohtaa viisumin hetkeksi. Perjantaina odotettiin hyviä uutisia työrintamalle, mutta saatiin sellaisia puolihyviä, ei mitään varmaa. 

Vierailimme ystävillämme. Saatiin siitä paljon voimaa, iloa ja energiaa. Ihmiset on hieno keksintö. Ystävyys saa sydämen hymyämään. 

Saatiin myös parkkisakko, ei tahallinen vaan inhimillinen erehdys sakko 60€. 

Kävin juuri katsomassa paljonko viisumipuhelut maksoivat. 31,25€ ja 24,52€. 

Alla oleva kuva kertoo olotilastani ja tilistä.