Rajat(on) rakkaus

Rajat on rakkautta, sanovat. Valtioiden rajoista puhuttaessa, en ole ihan varma. 

Ystäväni kanssa kävimme minikeskustelun rakkaudesta ja rajoista. Rakkaudesta rajattomaan matkustamiseen. Passillani on melkoisen rajattomat mahdollisuudet mennä minne vaan. Vaikka elän vahvasti mieheni kautta rajoitettuja mahdollisuuksia matkustaa, en silti voi koskaan asettua täysin sellaisen ihmisen nahkoihin, jolla esteitä ja portteja on elämässä huomattavasti enemmän kuin minulla, Suomen kansalaisella. Tulee melkein häpeä, minä onnekas kultalusikkalainen. Muistan mieheni olleen niin tuohduksissa ensimmäistä kertaa Suomeen tullessaan Amsterdamin kuulustelujen jälkeen, ettei hän muistanut soittaa minulle olevansa neljä tuntia myöhässä. "Minua kohdellaan, kuin olisin rikollinen", hän tuskaili.

En saanut eilen unta (sitä tapahtuu ehkä kerran kymmenessä vuodessa). Aloin leikkimään ajatusleikkiä sillä, että kaikilla maapallon ihmisillä olisi samanlaiset oikeudet matkustaa. Mitä sitten tapahtuisi? Tapahtuisiko mitään? Mikä siinä niin pelottaa? Mikä voi mennä pieleen? Tai mitä me voisimme saavuttaa? Jos rajat muuttuisivat kirkkaanpunaisista hempeän pastellisävyisiksi tai edes keltaisiksi. Niin tai mitä jos kaikilla olisi yhtä rajoitetut mahdollisuudet matkustaa kuin nyt esimerkiksi afrikkalaisilla? 

Rakkaus ei onneksi katso rajoja, niiden yli mennään. 

Viisumin hankinta part 2

Virittäydyin sopivaan asiointitunnelmaan, annoin lapselle nakerrettavaa, jotta pysyy hiljaisena. Näppäilin numerosarjan, joka alkaa 09-suuntanumerolla. 

Erittäin syvän brittiaksentin omaava mieshenkilö kysyy ensitöikseen

- Would you like to pay with credit or debitcard?

- Mitä?!?! Maksaako teidän neuvot? Ihan oikeasti. No kuulkaa, minä kirjoitan sähköpostin sitten (sanoin kyllä kaiken englanniksi). 

Kirjoitan sähköpostin. 

Luen viisumisivujen monimutkaisia ohjeita korostetun tarkalla silmällä. Menen myös Helsingin toimiston sivuille. Löydän jälleen uusia polkuja: Kun viisumihakemus on täytetty ja aika Helsinkiin varattu "You have to create an account to Teleperformance in Finland, otherwise you risk unnecessary delays". 

Soitan miehelle. 

- Miten ne britit on noin hankalia?

- En tiiä, no kuhan nyt saatais edes se viisumi. Ottakoot rahat ja toivotaan, että kunigatar saa sillä hyvän synttärikakun tai ystäviemme lapsi koulun pihalle keinun. Mä voin tehdä ton kirjautumisen. 

Kirjaudun Teleperformancen palveluun. Odotamme edelleen vastausta sähköpostikyselyymme. Lupasivat vastata vuorokauden sisällä. 

P.S. Loin vallan uuden tunnisteen UKviisumi, koska oletan, että tätä aihetta riittää. 
P.S.S. Olen edelleen melko tuohtuneessa mielentilassa, en uskalla ommella. 

Mutkikasta matkantekoa osa 267

Blogini alkutaipaleella kirjoitin ugandalaisen haasteista tulla Suomeen. Eipä se ugandalaisen menio Lontooseekaan ihan vaivatonta ole. 

Jos aiot matkata Lontooseen afrikkalaisen puolisosi kanssa (koskee myös joitakin muitakin maanosia, ei kuitenkaan läheskään kaikkia), ei kannata varata lentoja ja hyräillä iloisesti matkasuunnitelmia autuaan tietämättömänä viisumista. Aivan turha kuvitella, että oleskelulupa on avain koko Euroopppaan. 

Todellisuus viisumista aukesi eteemme brittiystävän vihjaisusta hankkia viisumi ajoissa. 

Kuinka kätevää, sen voi tehdä netissä. Tosin siis vain ne pitkät alkulitaniat täytetään netissä. Hakemuksen täytön jälkeen varataan aika ja  mennään Helsinkiin lippulappujen kanssa, Helsingistä paperit matkaa Ruotsiin päätöstä varten. 

Ennen hakemuksen täyttämistä varmistetaan viisumisivustolta, että kyllähän tässä turistiviisumia tarvitaan. Tehdään oikein huolellisesti. Tarkistetaan moneen kertaan kaikki kohdat ettei kaadu hassun hauskoihin virheisiin. Hakemus valmis lähetettäväksi "lähetä ja maksa". Maksa?? Mitä ihmettä, eihän meidän pitänyt maksaa. No hitto, halutaan matkalle, pakkohan se on maksaa. 196€ kirpaisi pikkuvarvasta myöden. 

Juttelen tuttavaperheen kanssa, jotka samaa viisumirumbaa tanssineet. "Joo ei se maksa!"

MITÄ IHMETTÄ, MITÄ TAPAHTUI?!

Vaikka oltiin kuinka tarkkoja, eipä tajuttu että ollaan perhe ja korostettakoon Euroopan kansalais-afrikkalais-perhe. Haettiin vain miehelle perusviisumia. Ja ero on juurikin sen 196€. EU-kansalaisen puolisona kun yhdessä matkustaa, se on ilmaista, mutta yksin mennessä maksaa. Eikös ole taas hieno yksityiskohta. 

Huomenna soitetaan viisumitoimistoon ja itketään sanallisia kyyneleitä toiveena yhteisymmärrys. Samalla tekisi mieli kysyä miksi tämän täytyy olla näin hankalaa? Miksi minä saan mennä melkein minne vaan, mutta mieheni ei? Miksi maailma on tällainen? Taidan kuitenkin pysytellä aiheessa viisumi ja koittaa olla asiallinen. Omasta mokastahan tässä on kyse. Ärsyttää myöntää. 

Ajatuksissani liplattelen hetken alla olevilla vesillä ja rauhoittelen kohtuuttomasti kiihtyneen mieleni. 

Sananlaskuhetki

Pidän kliseista ja teepussien aforismeista. Sananlaskuissakin piilee toisinaan totuuden siemeniä. 

Yhden sananlaskuhetken koin tänään: 

Menin naperon kanssa juna-asemalle vastaan ystävää ja hänen lastaan. Parkkeerasin auton ja halusin mennä laiturille asti halaamaan. Parkki oli maksullinen. Ei ollut kolikon kolikkoa. Nökötin auton vieressä viihdyttäen lasta ja etsien katseella ystävää. 

Vieressä vanhempi mies hakee puolestaan katsellaan jotakuta, näki minutkin. Hetken katseltuaan, hän astelee upouuden Audin luokse ja sanoo kuskille, että hänellä on ylimääräinen parkkilippu, jota hän ei tarvitse. Niin sitten lipuke liukuu silmieni ohi miehelle, joka istui kiiltävän käynnissä olevan autonsa ratin takana. Näyttää siltä, että lipuke ei tule käyttöön. 

Raha menee rahan luokse, tuumasi tämä nainen kuraisen perheautonsa luona. 

Ystävän ja tenavien kanssa oli mainio päivä. Käytettiin paljon oman elämän viisauksia, joista tekisi mieli tehdä oma teepussiaforismi-sarja ja myydä vaikka Liptonille, reiluuden nimissä.

Töis duunis

En ole koskaan ollut uraihminen enkä ole osannut arvostaa työpaikkojani tarpeeksi. Minulla on ollut hyvää tuuria (ja oletettavasti taitojakin), että olen valmistumisestani asti ollut aina töissä. Olen ollut enemmän ja vähemmän mielekkäissä työpaikoissa. Kokenut suuria onnistumisia omalla alallani ja isoja pettymyksiä toisaalla. Huomaan, että olen ollut kohtuuttoman onnekas, koska kohtaan vasta tässä iässä faktan, että työ ei ole itsestäänselvyys, työ josta pitää sitäkin vähemmän. 

Yksineläjänä tein, näin jälkikäteen ajatellen, melko huolettomiakin rohkeita ratkaisuja työrintamalla. En pohtinut fiksuutta tai rahaa siirroissani, vaan tein voimakkaasti ratkaisuja tunnepohjalta. Hyviä ratkaisuja kyllä kaikki. Yksi niistä vei minut matkalle Ugandaan. 

Työ on paljon muutakin kuin leipää pöydässä. Se tuo merkitystä, sisältöä, kuulumista johonkin, sosiaalisia kontakteja, haasteita sekä onnistumisen kokemuksia. Työ vaikuttaa myös arjen (ja juhlan) rytmiin. Vuorotyö rytmittää elämää hurjasti. Kykenet ennakoimaan elämääsi kolme viikkoa ennakkoon ja jännität meneekö juhlapyhät töissä vai vapaalla. Vapaita viikonloppuja etsiessä yhteiseksi ystävien kanssa kinkkisyys vuorojen kanssa korostuu. Lapsi vuorotyöläisen arjessa viekin haasteet jo aivan omille urille. 

Tiedän, että monessa ja taas monessa perheessä painitaan raha- ja työhuolien keskellä. Monikulttuurisissa perheissä huoli on usein vielä isompi. Maahanmuuttajan työnsaantimahdollisuudet ovat tutkitusti pienemmät ja polku mutkaisempi. Vaaditaan paljon tahtoa, työtä, toivoa ja tuuriakin. Ja vaaditaan suomenkieli. Vaikka kotimaassa olisi tehnyt jo minkämoisen uran, on taival aloitettava usein aivan alusta. Sieltä, missä itse oli lukioikäisenä kesätyöläisenä. Mikään ei ole kuitenkaan mahdotonta.

Tällä hetkellä me hengittelemme, toivomme ja kuulostelemme tuulia. Tuoko tuuli luoksemme jotakin vai puhaltaako se meitä eteenpäin polullamme johonkin suuntaan, se jää nähtäväksi. Täytyy vaan malttaa odotella sopivaa puhuria. 

Yksivuotisjuhlat

Olemme olleet vuoden kolmihenkinen perhe. Vuoden verran olen oppinut äitiyttä. Vuoden on tuo meidän, saanko sanoa, maailman suloisin lapsi. Juhlat vietettiin lähimmäisten kanssa. Valmisteluissa minä keskityin näperryksiin ja kakkukahveihin, M. ruokaan.

Ulko-oveen laitettiin numerokyltti, jotta vieraat (ja naapurit) varmasti tietää, missä on juhlat. Tervetuloa!

Kastekynttilä pääsi juhlaan mukaan ja valaisi päiväämme hetken. Popcprneja popsiessa kuvista tehty video vei meidät aikamatkalle kuluneeseen vuoteen. 

M. hoiti kunniakkaasti kunnon ugandalaishenkisen ruuan. Siinä vaiheessa kun ruoka oli valmista matkaamaan suuhun, unohdin kuvaamisen totaalisesti. Mutta mainittakoon sanat lammas, kana, maukas, maittava, runsas, korianteri, mahtava, papu, riisi, curry, peruna, vihannekset ja toistona varmuudeksi: runsas. 

Kakkupöytään päätyi vallan perinteinen kermavaahtokakku itse säveltäen, smoothiekakku (joka ei hyytynyt tarpeeksi), mokkapalat (pohjan ohje gluteenittomana täältä, kuorrutteen tein omista vanhoista ohjeista) sekä kookoskeksit. Kupit ovat lojuneet kaapinperukoilla noin 15 vuotta, rippi- ja yo-lahja kokoelmia, kultareunuskupit tekivät meistä kertaheitolla tosi aikuisia. Kakun äärellä laulettiin ja ihmeteltiin pientä, joka oli aika ihmeissään kaikesta. 

Ensimmäiset synttärijuhlat onnistuneesti takana. Juhlapäivän ihanista muistoista ja lahjoista on iloa vielä pitkään. Sankari nukkuu, vanhemmat on ylpeitä ja onnellisia. Me selvittiin ekasta vuodesta. Kaikki on just tänään, tässä ja nyt tosi hyvin. 

Kookoskeksit

Tänään tein ensimmäiset juhlaherkut, sitruunavivahteiset kookoskeksit. Tavoilleni uskollisena sovelsin päästä ja joitakin keksireseptejä silmäillen koko taikinan. Nyt tein jotakin itselleni uutta: mittasin 'summan mutikkani' ja kirjasin ne ylös. Kuinka ollakaan valmiiden keksien lisäksi olin kehittänyt oman kookoskeksireseptin. Koska mieheni sanoi maistaessaan, että nämä ovat parhaita joita olen koskaan tehnyt (koska eivät ole liian makeita), uskalsin julkaista reseptin täällä. Nämä käyvät erinomaisesti viljattomille ja maidottomille. 

Monet reseptikirjani reseptit alkavat jollakin naisen nimellä: Sannan kiisseli, Kertun piirakka, Sirkan onnistut aina leipä. Lähinnä todennäköisesti sen mukaan, keneltä resepti on saatu. Olkoon nämä siis 

Agaban kookoskeksit

n. 300g kookohiutaleita

1 dl perunajauhoja

1 tl leivinjauhetta

t tl vaniljasokeria

1 dl sokeria

yhden sitruunan raastettu kuori

2 kananmunaa

1 munan valkuainen

50g margariinia

Sekoita kuivat keskenään. Joukkoon munat ja rasva. 

Teelusikalla nokareiksi pellille (tai jos haluaa taputella näteiksi ympyröiksi, niin aineksiksi maltti).

Uuni 160 astetta, noin 12 minuuttia. 

Unohtunut salasana

Ompelukone on ollut pöydällä jo muutaman viikon ja pari erittäin mieluista projektia odottelee tekijää. Surinaa ei ole kuitenkaan kuulunut nyt hetkeen. Tammikuu on mennyt hujauksessa, jonnekin.

Mieleni valmistautuu kevääseen täydellä tohinalla. Sellainen sopivanlainen kutku mielessä, että ihan pian on kevät, ihan pian tapahtuu kivoja asioita. Koskaan ei tosin tiedä tapahtuuko oikeasti tosi kivoja asioita, vähän kivoja asioita vai ei ollenkaan kivoja. Mutta kevääseen kuuluu kivat asiat, joten haluan pidättäytyä siinä että kivasti käy. 

Pöytää koristaa tulppaanit ja jouluvalot on vihdoin matkalla kaappiin. Kotiin on raivattu tilaa. Lapsenvaatteista jo pieneksi jääneet lähtivät eteenpäin. Sähköpostikin sai siivouksen, nyt mahtuu hyvät postit tulemaan. Yllättävän moni postini otsikoista oli "Unohtunut salasanasi". 

Kävin läpi kulunutta vuotta yksivuotisjuhlien kynnyksellä. Onneksi olen taltioinut kirjoittaen ja kuvin hetkiä ja tarinoita. Voi mikä vuosi. Ensimmäisen kuusi kuukautta taisi olla aika, joka pyyhki jokaisen salasanan mielestäni. Sitten alkoi jo jonkinmoiset kyvyt palautua palauttelemaan salasanoja ja nyt pohdin jo niiden sopivanlaista arkistoimista.