Kahdeksan kysymystä monikulttuuriselle perheelle

Olen käynyt toisaalla tässä laajassa sosiaalisen median kentässä keskustelua siitä, millaisia kysymyksiä monikulttuurinen perhe kohtaa usein. Sen verta mehevä aihe ja kutkutti monen monikulttuurisen perheen edustajaa siinä määrin, että päätin kirjoittaa tännekin. Ne, jotka saavat näitä kysymyksiä, tietävät ilman selitystä mistä puhun. Ne, jotka nyt ihmettelevät, että mistä ihmeen kysymyksistä tuo puhuu, niin kerron. Ne on niitä kysymyksiä, joita saat välittömästi kun toiselle selviää, että olet naimisissa ulkomaalaistaustaisen kanssa. Kysymykset jossakin määrin huvittavat, jossakin määrin ärsyttävät. Tiedättekö, kun vastaa samoihin kysymyksiin jos kuinka monennetta kertaa ja toivoo vaan sisällään, että joku kysyisi joskus jotakin muuta ensi kertaa kohdatessa. Valaistakseni asiaa hieman enemmän, päätin tehdä listan niistä kysymyksistä, joita olemme kuulleet erittäin usein, toistan ERITTÄIN usein. Lähes poikkeuksetta kysymykset menevät myös samassa järjestyksessä. 

1. Mistä maasta miehesi on kotoisin?

2. Miten te tapasitte?

3. Kuinka kauan miehesi on ollut Suomessa?

4. Puhuuko miehesi Suomea?

5. Mitä hän tykkää Suomesta? / Miten hän on viihtynyt Suomessa?

6. Mitä kieltä teillä puhutaan kotona? / Mitä kieltä lapset puhuvat? (Tässä kohden kuulee usein ihastelua)

7. Syödäänkö teillä afrikkalaista ruokaa? 

8. Onko miehesi kristitty?

Mitäpä noita listaamaan, normaaleja kysymyksiä, sanoisi moni, eikös. Onhan ne. Ihan asiallisiapa vielä. Olen kiltisti niihin aina vastannut, joskus laajemmin, joskus lyhyesti. Se miksi nostan tämän aiheen esille ei ole se, että tässä oli jostakin maailmanlopun ongelmasta kyse, vaan siitä, että välillä väsyttää olla aina "se erilainen perhe". Se perhe, jonka asiat ikäänkuin kuuluvat kaikille. Vai onko kaikkien kohdalla ok kysyä ensimmäisellä tapaamisella, missä tapasit kumppanisi tai mitä ruokaa teillä kotona syödään. Toisaalta kyllä juu. On niitä henkilöitä, joiden kanssa heti ensikohtaamisella tuntuu, että voi jakaa paljonkin. Mutta on myös niitä hetkiä, kun ei haluaisi jakaa. Silloin minusta tuntuu etten saa pitää yksityisyyttäni, vaikka haluaisin. Vastaan pankkivirkailijalle tapaamisestamme mieheni kanssa ja "oooh, onpa hienoa"-ihasteluihin sanon, että juu niin on, vaikka sisälläni ajattelen, että tämä on ihan tavallista ja normaalia, me ollaan ihan niinku muutkin perheet. Itseäni tässä hämmentää usein se, että minä vastaan mieheeni liittyviin kysymyksiin paikassa, jossa olin valmistautunut vastaamaan johonkin ihan muuhun. 

Vaikka tekstistä voi saada kuvan, että täällä tämä valivalipiippi-rouva marmattaa lauantai-iltansa ratoksi, niin oikeasti minua hymyilyttää, kun tätä kirjoitan. Olen enimmäkseen kyllä erittäin iloinen, kun joku osoittaa aitoa kiinnostusta perhettämme kohtaan, aidon kiinnostuksen erottaa kyllä kohtuu helposti pelkästä puhtaasta uteliasuudesta. Jos nyt jotakin vinkkivitosen tynkää haluan tähän ujuttaa, niin mikäli et ole uuden tuttavasi kanssa valmis itse kertomaan kumppanistasi, älä kysy myöskään minulta, minäkään en ehkä ole.

Annan loppuun vielä kahdeksan kohdan listan siitä, mihin kysymyksiin tykkään vastata kelle tahansa, ihan heti ensikohtaamisella (keskustelun edetessä luontevan soljuvasti, kuten tämä teksti HAHAHA): 

1. Mikä sinun nimesi on?
2. Mistä sinä pidät?
3. Voinko olla avuksi?
4. Mistä olet saanut noin kauniit korvikset?
5. Haluaisitko olla minun ystävä?
6. Mikä saa sinut hymyilemään?
7. Onko kaikki hyvin?
8. Eikö olekin kaunis päivä? 

Ihanaa loppuviikonloppua kaikille. 

P.S. Pidän puutarhalla käymisestä. 

 

Terveisiä elämästä

Hetki on kulunut, kun blogi on saanut minusta osansa. Hetken sitä myös pohti, että mitä ihmettä minä kerron. Mitä en kerro. Kerronko enää mitään. Laitanko käsitöitä ja kauniita luontokuvia (tai siis kauniista luonnosta kuvia). Sanonko, että hei ihanaa on syksy ja pidän sen väreistä. Kynttilöitä, villasukkia ja liipalaapa-musiikkia. Joulukin on kohta. 

Elämämme on risteyskohdissa. Arkemme muuttuu. Elämä etsii suuntaa ja maata. Me etsimme paikkaa ja muotoa, jossa olisi kaikkien hyvä olla. 

Suurimmat päätökset olen lähes aina tehnyt vahvasti tunteiden pohjalta, koska asiat vain ovat tuntuneet vahvasti siltä, että niin pitää tehdä. Johdatusta, sanoisin. Järkeäkin olen saattanut joskus vähän käyttää. Vaaka saisi ehkä olla toisinpäin. 

Nyt tuo aiemmin vahvasti toiminut kompassi, sydän, ei anna vahvoja signaaleja suunnista. Nuoli kieppuu voltteja, eikä asetu. Siispä odottelen. Ihan vaan olen, hengitän ja odottelen. Odottelun lomassa on ihan kiva nauttia niistä syyssysteemeistä. Ostin uudet saappaat, pysyy varpaat kuivana. Hypin lapseni kanssa lätäkössä ja meitä nauratti. 

"As long as you don't choose, everything remains possible."

Auta

Olen viime aikoina vältellyt parhaani mukaan sosiaalisen median keskusteluja, mikäli en ole kohtuullisen varma hyvästä hengestä. Mikäli näen jonkun mielenkiintoisen linkin, luen sen usein, mutta kommenttiosiot jätän väliin. Samoin olen vähentänyt omaa osallisuuttani some-keskusteluihin osallistumisessa. En tee sitä siksi, että minusta vaikeneminen olisi aina se paras keino, teen sen siksi etten ylipäätänsä jaksa lukea sontaa. Pahoittelut, mutta otan oikeudekseni kutsua nyt joidenkin mielipiteitä (vai vain pahanolonpurkua ja pelkoa?) sonnaksi.

Paasaan usein auttamisesta ja yhteisöllisyydestä. Olen ryhtynyt sanoista tekoihin. Menimme mieheni ja ystäväni kanssa vapaaehtoiseksi vastaanottokeskukseen. Olimme käsinä, korvina ja sylinä.

Menimme keskukselle ensisijaisesti lajittelemaan lahjoitettua tavaraa ja vaatteita, ei kuitenkaan mennyt kauaa, kun ihmiset kerääntyivät luoksemme. Osa heistä tarttui tavaroihin ja alkoi etsimään itselleen sopivaa vaatetta jo viilentyneessä syysilmassa, samalla kun me koitimme pitää tilannetta niin sanotusti hallussa. Hetken päästä pitelin sylissäni pientä vauvaa ja melko pian minäkin pengoin loputtomista vaateläjistä vauvalle sopivaa lämmintä vaatetta. Vahva äidillinen suojeluvaistoni sai melkoisen vyöryn kehoni läpi.

Tiedän, että pieni osuutemme tuona päivänä ei ollut suuren suuri, mutta se oli jotain. Oma sydän sykähteli vahvemmin, kun vihdoin löysin vauvalle sopivan vanupuvun ja puin sen hänelle päälle. Toisen ylimääräisen hyvän sykäyksen se teki, kun löysimme pienelle pojalle sopivat kumisaappaat märkiin jalkoihin. 

Olen joskus todennut, että suurin ilo tulee ihmisen aidosta kohtaamisesta ja auttamisesta. Todistin sen jälleen todeksi.

"Tulemme toistekin!", sanoimme ennen lähtöä. Ja niin teemme. 

Luonnos numero kolme

Olen kirjoittanut pari kirjoitusta. Toinen koskee rasismia, toinen sokeria. Molemmat tekstit oli lopulta niin kuivia, että annoin olla. Toisen tekstin tiivistän näin: älkää kukaan tulko enää missään ikinä sanomaan minulle, että "sä olet vaan niin herkillä tän aiheen suhteen" tai "sun kanssa ei voi keskustella" tai "nyt mä sitten saan sen leiman ottaan". MINULLA EI OLE LEIMASINTA! Sokerista sen verran, että se on loppu. Mies käyttää sitä teehen, paljon. Itse söin jäätelöä.

Minulla ei ole yhtään uutta valokuvaa, eikä käsityötä. Enkä ole ihan kauheasti sählännyt. 

Blogiparka rupsahtaa kasaan tämän työssäkäyvän äidin hyppysissä.

Tänään mietin oikein kovasti (noin puolikkaan pyörämatkan verran töistä kotiin), mitä tästä kaikesta voisi oikein kirjoittaa. Sanonpa kuulkaa vaan, että elämä, se on jännittävä paikka. Joskus voi tapahtua ihan huimia tai sitten ei yhtään mitään. Joskus se ei yhtään mitään, on kovin virkistävää.

Unelmista

Olen nyt jokusen päivän lukenut melkoisen määrän kannanottoja, kolumneja, päivityksiä, blogeja, artikkeleita ja jakanut sanasen jos toisenkin aiheesta, minkä kaikki varmasti tietävät. Pää on hieman pyörällä. 

Tänään, tänään minä olen saanut suuren määrän uskoa ihmisyyteen ja hyvyyteen. 15 000 ihmistä oli paikalla ilmaisemassa, että monikulttuurisuus on hyvä asia. Pelkkä ajatus siitä, että viisitoistatuhatta ihmistä on rasismia vastaan, antaa minulle valtavan määrän voimaa ja valoa. Me emme ole yksin. Meitä on monta. Ja lopulta, olemme kaikki vain yksi iso me. 

Ikä on joku luku

Syntymäpäivistä innostuminen kuuluu minulle kuin nakki makkaralle. Ugandassa puolestaan ikänumeroilla ei ole kovin suurta merkitystä. En kuullut kenenkään juhlivan pyöreitä lukuja tai kekkeröivän isosti lapsensa syntymäpäiviä. Syntymäpäivien juhlinta on vasta rantautumassa maahan. Ihmisten ikä saattoi olla aina jotain sinnepäin, kun sitä kysyin. Toisena hetkenä pari vuotta enemmän, toisena vähemmän. 

Ikätiedottomuuden syy ei ole niinkin keveä ja hilpeä, että ihmisiä ei vain kiinnosta oma ikä. Se olisi kyllä kiehtova tapa ajatella maailmaa, ilman ikää. Suuri syy ugandalaisten ikäasioissa on se seikka, että toimivaa väestörekisterijärjestelmää ei ole kauaa ollut. Aina 80-luvulle kaikki tiedot kirjattiin paperille. Paperille voi käydä kaikenlaista. Muistettakoon, että myös mieheni on syntynyt, kun maassa oli vielä sota. 

Uskoakseni vietimme erään ugandalaisen synttäreitä kuitenkin ihan oikeana päivänä ja ikäkin on kohtuullisen jämpti. 

Vaalit 2015

En ilmeisesti ole ainut, joka on hieman hukassa sen suhteen ketä äänestää. En pidä minkäänlaisena vaihtoehtona sitä ettei äänestäisi lainkaan. Se on minun mielestäni yksi hienoimpia asioita, joita meillä Suomessa on, vapaus äänestää. Voimme myös luottaa siihen, että äänestystulos lasketaan oikein, eikä tuloksia muuteta, kuten mieheni kotimaassa. 

Kävimme pääsiäispäivällisellä keskustelua siitä, mitkä asiat vaikuttavat äänestämiseen, mitä asioita pitää tärkeänä. Äänestätkö puoluetta vai ehdokasta? Olen vaikean valinnan edessä. 

Valtaosa ihmisistä tuntuu jakavan samoja toiveita: että sosiaali- ja terveydenhuolto saadaan toimimaan paremmin ja palvelemaan kaikkia sekä työllisyyden lisääntymistä. Sitten tulee ne aiheet, joissa väki jakaantuu: Nato ja maahaanmuuttopolitiikka sekä ympäristöpolitiikka ja kansainvälinen vastuu. 

Mitä minä toivon? Ihan alkuun sanon mitä minä EN MISSÄÄN TAPAUKSESSA TOIVO: En halua, että "Suomen on irrottauduttava siitä 25 vuotta jatkuneesta ajatuksesta, että maahanmuutto ja monikulttuurisuus sinänsä olisivat tarpeellisia tai tavoiteltavia asioita." En myöskään toivo, että  "Suomen kansalaisuus ei saa olla itsestäänselvyys, vaan se tulee nähdä palkintona jo tapahtuneesta kotoutumisesta. .... Suomen passi ei saa olla pelkkä matkustamista helpottava dokumentti, vaan kansalaisuuden pitää ilmentää henkilön sitoutumista uuteen kotimaahansa." Edellä olevat lainaukset ovat perussuomalaisten maahanmuuttopoliittisesta ohjelmasta. 

Minä toivon, että talouskasvun ja työllisyyden lisäksi puhuttaisiin Suomen arvomaailmasta. Puhuttaisiin siitä, että hyvinvointia mitataan muillakin mittareilla kuin rahalla ja tilastoilla. Se mitä teemme maapallolle ja toisillemme pitäisi olla puheissa enemmän. Myönnän, että olen idealisti enkä perusta juuri mitään pelkällä rahalla laskemiseen, vaikka ymmärrän että sekin on välttämätöntä. Mutta jos näinä taloudellisesti vaikeampina aikoina unohdetaan, että me olemme silti vielä yksi maailman rikkaimmista maista emmekä me voi tuijottaa vain omaa napaamme, saatamme löytää itsemme arvotyhjiöstä. 

No ketä minä sitten äänestän? Kuka niistä arvoista puhuu? Niin ja minkälaisista arvoista? 

Yksi lause jäi Vihreiden puheenjohtajalta mieleen: Meille tärkeää on ihmisarvot ja vihreät arvot! Heidän maahanmuuttopolitiikassaan sanotaan mm. näin: "Maahanmuuttopolitiikan ohjenuoraksi on otettava inhimillisyys ja ratkaisukeskeisyys, jossa avoimesti ratkotaan kotoutumiseen ja sopeutumiseen liittyviä ongelmia. Maahanmuuttajat eivät ole yhtenäinen ryhmä, vaan jokaisella maahanmuuttajalla on oma tarinansa." He myös toteavat, että "Vihreät ei pidä ihmisten liikkumista rajojen yli uhkana vaan pikemminkin luontevana osana tämän päivän maailmaa. Suomen väestön etninen, kulttuurinen, kielellinen ja uskonnollinen kirjo toki kasvaa, mutta Vihreille ihmisten erilaisuus, yksilöllisyys ja yhdenvertaisuus ovat aina olleet tärkeitä lähtökohtia." 

Yritin tähän loppuun kirjoittaa jonkun hyvän aasinsillan pääsiäiskirkon saarnaan, mutta yritykseni ontui. Liittymättä vaaleihin mitenkään (tai sittenkin kovin paljonkin) pappi muistutti, että ihminen on melko hukassa jos hän kykenee ratkaisemaan kaiken järjellä. Ehkä näissä vaaleissakin ihminen saa käyttää sydäntään eikä pelkkiä tilastoja. 

Saako maahanmuuttajalla mennä hyvin?

Meidän monikulttuuristen perheiden blogeissa tuntuu olevan tiettyjä aiheita, joita harvemmin nostetaan esille. Yhden niistä, rahan, otti Lotta blogissaan taannoin esille. Rahaan liittyen ei ole osunut silmiin, että kukaan olisi koskaan kovin avaavasti kirjoittanut Kelan etuuksista tai työnhausta. Jos Kelan-etuuksista puhuisi, antaisi ikään kuin itsensä alttarille: "kyllä me ollaan just niitä maahanmuttajia, jotka ottaa kuule just SUN verorahoja". Jos taas kertoo, että maahanmuuttaja on töissä, vie hän juuri SINUN työpaikkasi. Mikään ei ole hyvä. Ei työtön eikä työllinen maahanmuuttaja. Mutta ahkera pitää olla ja kiitollinen, nöyrä ja hyväntuulinen. 

Tuotan ehkä pettymyksen, koska aloituksesta huolimatta, en aio minäkään noista aiheista tuon enempää kirjoittaa. Sen sijaan kirjoitan rasismin kohtaamisesta, niin tai oikeammin kohtaamattomuudesta. 

Sana monikulttuurisuus tai maahanmuuttaja tuo hyvin nopeasti mieleen ajatuksen rasismista. Se on ikäänkuin fakta, jota jokainen joutuu kohtaamaan. Pelkäsin sitä isoa mörköä nimeltä Rasismi kuin hullu puuroa (eikös tällainen sanonta ole oikeasti olemassa?) ennen kuin mieheni saapui maahan. Olin jotenkin ihan varma, että sitä tapahtuu välittömästi ja oikeastaan ainut mitä voimme tehdä, on valmistautua. Niinpä ensimmäiselle yhteiselle Citymarket-reissullemme lähdin viisi senttiä normaalia pidempänä: "Antaa tulla vaan, mä en pelkää teitä!". Miestäni nauratti tosi paljon: "Hei kato, vieläkään ei ole tapahtunut mitään ollaan vieläkin hengissä". Sittemmin perhemarketissa käymisestä on tullut arkea enkä edes huomaa, katsotaanko meitä vai ei. 

Lukiessa erilaisia medioita voi saada nopeasti kuvan, että Suomi on julmetun rasistinen maa. Palauttelin juuri mieleeni Umayyh Abu-Hannahin Suomi-kritiikkiä ja maastamuuttoa. Tilastoja ja tekstejä kahlatessa sitä kysyy voiko täällä elää onnellinen monikulttuurinen perhe? Voiko täällä missään muotoa kasvattaa lasta ilman, että altistaa hänet tuhansille kamalille kokemuksille? 

Nyt kerron uutisen: Me emme ole kohdanneet kertaakaan rasismia! 

Muistan kuinka ennen mieheni tänne tuloa, otin epätoivoissani ja peloissani yhteyttä ystävääni, jonka mies on Afrikasta. Halusin tietää, voiko täällä selvitä mitenkään. Heillä on kolme lasta ja yhteistä eloa takana kohta kymmenen vuotta. Kun hän rauhallisesti sanoi, että he ovat kohdanneet rasismia kerran, olin aivan varma että hän valehtelee. Kerran? Sekin yöaikaan baarin jälkeen, jolloin riskit ovat kenellä tahansa suuremmat. 

Ystäväpiiriimme kuuluu muitakin monikulttuurisia perheitä, joilla ei rasistisia kokemuksia ole. Kuuluu myös niitä, joilla on, enkä tekstilläni missään tapauksessa halua väheksyä sitä mitä oikeasti tapahtuu. Suomessa ON rasismia. Yksikin yksittäinen tapaus on väärin ja haavoittavaa. Kenenkään ei kuuluisi koskaan, eikä missään tilanteessa kokea rasismia.

Tuntuu ikäänkuin luvattomalta myöntää, ettemme ole kohdanneet rasismia (käytän muotoa me, koska mieheeni tai lapseeni kohdistunut rasismi tuntuisi varmasti suoralta iskulta sydämeen). Olemmeko jotenkin erityisen onnekkaita? Onko se vain ajan kysymys milloin meillekin tapahtuu jotakin? Ei kai tämä, että kirjoitan tästä, ole huono asia? 

Vai voisiko olla mahdollista, että kaikki meneekin ihan hyvin eikä tarvitse pelätä? 

Mustavalkoiset ystävämme

- Ei nyt oikeastaan noinkaan. 

- Niin tai siis en mä tota tarkoittanut. 

- Nyt mä en ymmärtänyt. 

Yhtälailla kun tiedät varmasti tunteen, millaista on yrittää saada toinen ymmärtämään mitä tarkoitat, tiedät myös varmasti mitä on, kun toinen ymmärtää. Se hieno yhteinen jaettu tarina tai kokemus.

- Just noin, ihan tismalleen samaa mieltä.

- No nimenomaan. Aivan. 

- Sulle on ihana puhua, kun sä ymmärrät. 

Monikulttuurisessa perheessä tulee eteen tilanteita ja asioita, joiden jakaminen nimenomaan toisen monikulttuurisen perheen kanssa on yhtä virkistävää ja ilahduttavaa kuin kevään ensi leskenlehdet. 

Meidän sosiaalinen verkostomme on alkanut olla, ystäväni sanoin, melko musta-valkoista. Olemme saaneet useita afrikkalais-suomalaisia perheitä ystäviksemme. Ystäväperheiden afrikkalaiset ovat eripuolilta länsi- ja itä-Afrikasta, mutta yhtäläisyyksiä löytyy niin paljon, että voisi äkkiseltään kuvitella samaksi maaksi. Olen usein saanut itsesi kiinni siitä, että sanon mieheni olevan Afrikasta Ugandan sijaan. Itseäni en kutsu koskaan Eurooppalaiseksi vaan suomalaiseksi. Uskallan kuitenkin oman kokemukseni perusteella väittää, että afrikkalaisista löytyy enemmän yhtäläisyyksiä kuin eurooppalaisista, noin hyvin räikeästi yleistäen. Ennenkuin tuomitset minut siitä, että laitan koko Afrikan ja sen ihmiset samaan pakettiin, avaan hieman tarkoitustani. 

M. toteaa usein, että "you know us africans, we have common bond", viitaten yhteyteen, joka heillä on. Kadulla kulkiessa afrikkalaiset tervehtivät toisiaan. He eivät kysy oletko Ugandasta, Afrikka riittää. M. myös usein itse kutsuu itseään afrikkalaiseksi eikä ugandalaiseksi, niin ylpeä kuin kotimaastaan onkin. Minun on vaikea kuvitella, että kykenisin moiseen yhteyteen äkkiseltään kadulla esimerkiksi italialaisen tai ruotsalaisen kanssa. 

Ihmisiä yhdistäväksi tekijäksi ei luonnollisesti riitä se, että on monikulttuurinen perhe, mutta jonkinmoista löyhähköä tai tiukempa sidettä lienee aina ilmoilla. Vaan voi tätä lykästyksen määrää, että meitä on siunattu niin mahtavilla ihmisillä, monesta maailman kolkasta, yhteisiä lauluja laulaen. 

Töis duunis

En ole koskaan ollut uraihminen enkä ole osannut arvostaa työpaikkojani tarpeeksi. Minulla on ollut hyvää tuuria (ja oletettavasti taitojakin), että olen valmistumisestani asti ollut aina töissä. Olen ollut enemmän ja vähemmän mielekkäissä työpaikoissa. Kokenut suuria onnistumisia omalla alallani ja isoja pettymyksiä toisaalla. Huomaan, että olen ollut kohtuuttoman onnekas, koska kohtaan vasta tässä iässä faktan, että työ ei ole itsestäänselvyys, työ josta pitää sitäkin vähemmän. 

Yksineläjänä tein, näin jälkikäteen ajatellen, melko huolettomiakin rohkeita ratkaisuja työrintamalla. En pohtinut fiksuutta tai rahaa siirroissani, vaan tein voimakkaasti ratkaisuja tunnepohjalta. Hyviä ratkaisuja kyllä kaikki. Yksi niistä vei minut matkalle Ugandaan. 

Työ on paljon muutakin kuin leipää pöydässä. Se tuo merkitystä, sisältöä, kuulumista johonkin, sosiaalisia kontakteja, haasteita sekä onnistumisen kokemuksia. Työ vaikuttaa myös arjen (ja juhlan) rytmiin. Vuorotyö rytmittää elämää hurjasti. Kykenet ennakoimaan elämääsi kolme viikkoa ennakkoon ja jännität meneekö juhlapyhät töissä vai vapaalla. Vapaita viikonloppuja etsiessä yhteiseksi ystävien kanssa kinkkisyys vuorojen kanssa korostuu. Lapsi vuorotyöläisen arjessa viekin haasteet jo aivan omille urille. 

Tiedän, että monessa ja taas monessa perheessä painitaan raha- ja työhuolien keskellä. Monikulttuurisissa perheissä huoli on usein vielä isompi. Maahanmuuttajan työnsaantimahdollisuudet ovat tutkitusti pienemmät ja polku mutkaisempi. Vaaditaan paljon tahtoa, työtä, toivoa ja tuuriakin. Ja vaaditaan suomenkieli. Vaikka kotimaassa olisi tehnyt jo minkämoisen uran, on taival aloitettava usein aivan alusta. Sieltä, missä itse oli lukioikäisenä kesätyöläisenä. Mikään ei ole kuitenkaan mahdotonta.

Tällä hetkellä me hengittelemme, toivomme ja kuulostelemme tuulia. Tuoko tuuli luoksemme jotakin vai puhaltaako se meitä eteenpäin polullamme johonkin suuntaan, se jää nähtäväksi. Täytyy vaan malttaa odotella sopivaa puhuria. 

Tyhjiä latteuksia

Olen elänyt monikulttuurisessa suhteessa vasta joitakin vuosia. Meillä on yksi lapsi, emmekä ole hänenkään kanssaan viettäneet yhteistä taivalta vielä vuottakaan. Onko minulla vielä mitään sanottavaa monikulttuurisuudesta? Meidän monikulttuuriset perhetuttumme omaavat kaikki pidemmän historian näiden asioiden äärellä, joten turvaudunkin usein kysymään neuvoa heiltä. Olen saanut tukkavinkit, ruokaohjeet, kielineuvot, kotoutumisen keinot ja monia muitakin tarpeellisia apuja. 

Kun kirjoitan blogiin jotain kulttuurihavaintoja, tuntuu minusta aina vähän yläasteelaiselta. Sellainen samanlainen fiilis, kun ekan kerran alkoi vaahtoamaan turkistarhauksesta ja sittemmin tajusi, ettei tuo kyseinen havahtuminen ole muille uutta, toiset ovat jopa kerinneet jalostamaan ajatustaan hieman pidemmälle tai ottaneet laaja-alaisesti selvää asioista omaa elämäänsä kauempaa. Joskus kiirehdin tulevaisuuteen ja toivon, että minäkin voisin sanoa painokkaat sanat "kymmenen vuoden kokemuksella sanoisin" tai kuudentena avioliittovuonna tajusimme tuon ja tämän" ja "kolmannen lapsen kanssa me" (painotan, ettemme tosiaankaan tiedä tuleeko koskaan toista, saatika kolmatta lasta). 

Ennen kuin asioista tulee arkipäivää ja itsestäänselvyyksiä, ne koetaan ensimmäisen kerran. Joskus havainnot voivat olla vain surkeita latteuksia. Toisaalta kuluneet kliseet ovat monesti niin ihanan oikeassa, eikä niiden toistamisessa liene mitään vaaraa olevan. Vaikka välillä naurattaa omat ajatukset ja tunteet taaksepäin katsellessa, on ensimuistoissa silti jotakin herkkää ja arvokasta. Muistan vieläkin, kuinka jännitin M.:n Suomeen tuloa. Muistan myös ensimmäisen kerran kun menimme perhemarkettiin ostoksille tai kun kävelimme jäällä. Sekin on vielä tuoreessa muistissa, kun M. ei malttanut olla kokeilematta mitä liikalöylyt tarkoittaa. Onneksi edessämme on monta ensiasiaa. Erityisesti Raparperin kanssa.

Vaikka minulla usein on pikkusiskomainen olo muihin monikulttuurisiin perheisiin nähden, olen onneksi saanut antaakin. Olo on ollut vähintäänkin iloinen, kun kokemuksistamme on ollut apua jollekin toiselle, kun voi tukea ja kannustaa niitä toisia, joiden tunteisiin on erittäin helppo samaistua, koska muistot ovat vielä erittäin tuoreita.

P.S. Olen odottanut nyt viikon, että saisimme nepparit hakattua tekemiini paitoihin kiinni, mutta EN LÖYDÄ sitä pientä putkea, millä ne kiinnitetään mistään. Vaikka haluaisinkin kovasti luottaa siihen etsimisfilosofiaani, josta joku aika sitten kirjoitin, alan pian menettämään uskoani ja on ehkä pakko löytää jokin toinen kiinnityskeino.

Yhteisöllisyys ja kaihomielinen kansa

Suomen ja Ugandan eroista puhuttaessa, nousee usein kärkipäähän sana yhteisöllisyys. Kyllähän tuo taitaa totta olla, että lähempänä päiväntasaajaa pitää yhteisö enemmän huolta toisistaan. Kun joku on hädässä, ei häntä jätetä yksin. Muistan seurustelumme alkuajoilta erään patjatapauksen (joka myös sai rakkaudentunteeni tiivistymään); 
Bodabodakuski kolkutti ovea ja tuli hakemaan olohuoneen lattialtamme patjan, joka toimi sohvan sijaistajana. Olin jo tekemässä sulholle kirjallista valitusta siitä, että meillä ei ollut nyt olohuoneessa yhtään pehmeää alustaa, mille rojahtaa, kunnes kuulin tarinan. Bodabodakuskilla ei ollut lapsilleen kuin kova lattia millä he nukkuivat, meillä oli makuuhuoneessa sänky. Hän tarvitsi patjaa enemmän, minkä vuoksi M. sen oli luvannut. 

Kaikessa kultareunuksessaan ja kauniissa tarinoissaan yhteisö on myös kehitysmaan ainut turva, kun valtio ei kanna huolta asukeistaan kuten hyvinvointivaltiossa. Hyvinvointivaltiossa on aina joku ottamassa kopin jos meinaa pudota. Se miten hyvin koppi onnistuu ja kuinka kauan siinä kestää, on oma pohdinnan aihe. Itse eräissäkin auttavissa tahoissa työskennelleenä, minulla olisi paljon sanottavaa mm. palveluiden kohdentamisesta, laadusta ja siitä miten ihmiset kohdataan. Jätän sosiaali- ja terveyspalveluiden kehittämisen nyt kuitenkin aivan muille tahoille, olenhan sentään äitiyslomalla.

Juttelimme eräänä päivänä M.:n kanssa murheen murtamasta tuttavastamme. Keskustelu lähti rönsyämään masennukseen ja mielen synkkyyksiin. M. ei voi ymmärtää miksi tämän maan ihmiset ovat niin paljon yksin/ kokevat olevansa yksinäisiä. Hän myös kertoi, että kotimaassaan itsemurhat ovat melko harvinaisia, mutta jos niitä tapahtuu, on syynä usein kykenemättömyys kantaa perheestä taloudellisesti huolta, ei yksinäisyys. 

Huumoripläjäyksenä kerrottakoon, että kuvittelimme M.:n tänne Suomeen yksinäiseksi ja surulliseksi. Hänen kuningassuunnitelma tilanteen ratkaisemiseksi oli mennä puhumaan poliisille tilanteestaan, jotka voisivat sitten hankkia hänelle ystäviä. Suomen poliisiin voi luottaa. 

Viime lauantaina olimme juhlistamassa Ugandan 52. itsenäisyyspäivää Helsingissä. Tapasimme monen juhlijan joukossa yhden blogini lukijoista perheineen. Hieno kohtaaminen. Iloisena pohdin kuinka mahtavia kontakteja tämä blogi on meille tuonut. Suomalais-afrikkalainen blogiyhteisö. Sunnuntaina ruokaosuuskunnan sadonkorjuu-juhlissa oli helppo tuntea kuuluvansa joukkoon. Lähdön hetkellä saimme kutsun syntymäpäiväjuhlille. Onnistuneen illan jälkeen kiittelimme kovasti kutsusta uusia mukavia tuttavuuksiamme, johon saimme vastauksen: "tämä osuuskunta on tällaista yhteisöllistä touhua". 

Viikonlopun jälkeen olin täynnä ihmisrakkautta (sen voi päätellä positiivisten adjektiivien määrästä yllä olevassa kappaleessa). Täällä tämä enemmän napapiiriä kuin päiväntasaajaa lähellä oleva kansa osaa olla yhteisöllinen, kun tekee myös itse ihan pienen askeleen kohti toista. 

Bodaboda at Seese Island

Mitä me olemme? Keitä te olette?

Olen käynyt viime päivinä eri yhteyksissä toinen toistaan mielenkiintoisempia keskusteluja siitä, millä termillä meitä pitäisi kutsua. Meillä viittaan nyt meidän perheeseen ja perheellä viittaan tällä kertaa suomalaiseen ydinperheeseen: minä, M. ja lapsemme. Monikulttuurisuus on termi, jota käytetään laajasti ja sen ymmärrettävyyden vuoksi olen käyttänyt sitä itsekin mm. täällä blogissa hakusanana. Kahdenkulttuurin perhe olisi kuitenkin paljon kuvaavampi, koska perheessämme on kaksi kulttuuria ugandalaisin ja suomalaisin piirtein, eikä mitenkään kovin monia kulttuureja. Toisaalta voinhan ajatella, että se niin kutsuttu 'kolmas' kulttuuri, jonka perhe luo edellä mainittujen pohjalta tekisi perheestämme jo monikulttuurisen. Afrikkalais-suomalainen, tai suomalais-afrikkalainen, monikulttuurinen perhe me taidamme olla. Useammin kutsun meitä kuitenkin ihan vain tuttavallisen yksinkertaisesti perheeksi. 

Suhteemme alkuaikoina koin tarpeelliseksi kertoa ihmisille, että mieheni on afrikkalainen, joskus mainitsin myös erikseen että hän on tumma. Nykyään puhun joko miehestäni tai käytän hänen nimeään. Jos keskustelu liikkuu luontevasti alueilla, mihin kulttuuritaustat liittyvät, kerron toki avoimesti ja mielelläni mieheni juurista. Samoin teemme lapsemme suhteen. Tapahtuipa kerran kahvilassa, että vanhempi herrasmies kysyi mistä noin suloisia lapsia saa, ennenkuin kerkisin avata suuni vastatakseni, saapui mieheni rinnalleni kassalta, herrasmies sai vastauksensa.

On kohtuullisen helppoa määritellä itsensä, mutta se haastavampi: keitä te olette? Aikaa ennen lasta bongailimme usein tummaihoisia kadulta ja toitottelimme toisillemme "hei tuolla menee tumma", useimmin kuitenkin "did you see her/him?", jolloin toinen jo usein tiesi mihin asiaan viitataan. Se miksi oli kiva bongailla tummaihoisia liittyi vahvasti mieheni kotoutumiseen, ikäänkuin osoituksena ettei hän ole ainut tummaihoinen tässä kaupungissa. Afrikkalaisilla/ tummaihoisilla on myös tapana tervehtiä toisiaan vaikkeivat he tuntisi toisiaan, minkä vuoksi myös oli mukava kiinnittää heihin erityishuomiota.

Kun saimme lapsen aloimme kiinnittää bongailutapaamme huomiota. Kysyimme toisiltamme ääneen miksi haluamme aina tuoda tummaihoisuuden esille. Ajatusleikkinä pohdimme kuinka luontevaa olisi todeta esim. "hei tuolla menee kiinalainen" tai "näitkö tuon pitkän miehen". Mieheni Suomen alkuaikoina tummaihoisista mainitseminen oli puhtaasti yhteenkuuluvaisuuden tunnetta (muistan kyllä itsekin ollessani Afrikassa, että välillä laskin kuinka monta valkoihoista näin päivän aikana vai näinkö yhtään). Lapsellemme emme halua antaa mallia siitä, että ihmisjoukosta pitää jotenkin poimia iholtaan tummemmat ja sitten hurrata onnistuneesta bingosta. Sovimme siis, että lopetamme tavan. Tämän jälkeen aloimme pohtia mitä vastaamme, jos tyttö kysyy miksi isä moikkaa jok'ikistä kaupungin tummaihoista. M. ehdotti, että kerromme heidän olevan afrikkalaisia ja se on heidän tapa. Kinkkiseksi asian tekee se, että suinkaan kaikki tummaihoiset eivät ole afrikkalaisia, joten tuo ei kelpaa vastaukseksi. Jos olisimme enemmän tervehtivässä maassa, ei tätä tarvitsisi pohtia. Toisaalta kai lienee ok sanoa, että on kiva tapa tervehtiä ihmisiä, jotka ottavat ystävällistä kontaktia. 

Saako ihonväristä ylipäätänsä mainita? Jos mainitsee, onko se jo erilaisuuden korostamista? Eikö erilaisuus ole juuri rikkaus, eikä meidän tule ummistaa silmiä siltä? Vai olemmeko koskaan yhdenvertaisia ja tasa-arvoisia, jos jaottelemme toisiamme ihonvärin mukaan? Kutsummeko lastamme tummaihoiseksi kuten teimme kadunkulkijoille? Voiko ketään sanoa varmuudella afrikkalaiseksi? Miten itse toivoisin tulevani kohdelluksi Afrikassa tummaihoisten keskuudessa?

Minun mielipide on, että ihonvärin saa huomata ja nähdä ja sitä saa ihastella (koska onhan se nyt vaan yksinkertainen totuus, että meidän lapsen iho on maailman kaunein). M. ei pidä siitä, että häntä kutsutaan mustaksi tai minua valkoiseksi. Hänen sanoin on vain ruskean eri sävyjä, siksi meidän perheessä käytetään sanoja tumma tai vaalea. Tiedän, että monet tummaihoiset käyttävät sanaa musta/ black ja niin mekin saattaisimme tehdä, jos M. ei olisi määritellyt asiaa toisin. Koska kyse on hänen ihonväristään, haluan kunnioittaa hänen toivettaan sanavalinnoissani. Huomattavaa on myös se, että M.:lle hänen afrikkalaiset/ ugandalaiset juuret ovat suuri ja erittäin merkittävä osa hänen identiteettiään, hän kutsuukin itseään enemmän kuin mielellään afrikkalaiseksi. Afrikassa ollessani kuulin jatkuvasti ihonväristäni, valkoinen iho kiehtoi monin tavoin.  Pyynnöstäni meidän perheessä ei käytetä ugandalaisille tyypillistä mzungu (=valkoihoinen) sanaa. Muistan edelleen sen riemun, kun opetin naapurin lapsille nimeni Ugandassa ja sen sen jälkeen eräs lapsista opetti muille "she is not mzungu, she is (nimeni)".

Jokaisella on oikeus määritellä itse itsensä ja käyttää omaan suuhun sekä mieleen sopivia ilmaisuja. Ajattelen itse niin, että tärkeintä on tunnistaa toisen sanojen takana olevat tarkoitusperät ja tunnelmat. Rakkaudella sanotut sanat harvoin loukkaavat, vaikka termit joskus ontuisivatkin. Korrektit sanat ja ilmaisut voivat olla piilomerkityksineen paljon satuttavampia kuin rakkaudella sanotut sanat, vaikka termit joskus haparoisivat.

Tärkeintä olisi muistaa, ettei ole olemassa "he" tai "ne", koska olemme kuitenkin kaikki yksi iso ME, väristä tai sanoista riippumatta. 

Viisi pipoa

Viikonloppuna saimme taas viettää aikaa toisten afrikkalais-suomalaisten perheiden kanssa pääkaupunkiseudulla. Emme ole, ainakaan vielä, tutustuneet kovin moneen monikulttuuriseen/kaksikulttuuriseen perheeseen omalla paikkakunnallamme (mikäli joku tuntee Lahdessa afrikkalais-suomalaisia perheitä, saa vinkata meille). On kyllä mahtavaa, että kuitenkin kontakteja pienen matkan päässä löytyy. Tapaamiset ovat meille kuin pala Afrikkaa, iloa, ääntä, jakamista, musiikkia, hyvää ruokaa ja paljon turinoita. Ihania valloittavia tytön tylleröitä viikonlopussa oli yhteensä kuusi, aikuisia liuta. 

Tuliasiksi tein tytöille pipot. Tekeminen oli helpompaa kuin takkutukan suoristaminen. Tein pipot jämälankoja käyttäen. Värin vaihtuessa neuloin vain pätkän verran kahta lankaa päällekäin, muuta päättelyä ei tarvita. Silmukkamäärän kehitin päästä (pienimmät 68, isoimmat 78). Mikäli joku kaipaa lisäohjeistusta, annan mielelläni.

Hyviä piposäitä kaikille! Ja iloisia värejä. 

 

 

Raha vai rakkaus?

Olen tehnyt elämässäni muutaman melkoisen monta valintaa, jossa raha on jäänyt kakkoseksi ja tunne voittanut. Yksi suurimmista aikoinaan oli Afrikkaan lähtö. Silloin otin virkavapaan töistä, maksoin vapaaehtoisjärjestölle tuntuvan summan, ostin lennot ja lähdin. Vapaaehtoistyön kalleudesta voisinkin avautua monta sivullista tekstiä. Toisaalta toki ymmärrän, että järjestöt tarvitsevat varoja, mutta toisaalta koin suurta vääryyttä rahoittaa projektia niin tuntuvalla summalla, koska olin jo valmis tekemään ilmaiseksi töitä. Oli miten oli, en kadu hetkeäkään. Sain jotain paljon suurempaa tilalle, mitä ei voi rahassa mitata.

Olemme käyneet mieheni kanssa melko monta keskustelua lähitulevaisuudestamme. 

- Tedätkö, mulla on vaan nyt sellainen vahva tunne, että näin pitää tehdä. Kyllä me aina jotenkin selvitään. (Tässä kohden perustelen päätöstäni äidinrakkaudella, intuitiolla ja maailmaa syleilevillä kommenteille siitä, miten sydän kertoo miten pitää toimia kera muun runollisen).

-  You can't eat love! 

Niin, hitsi vie. Rakkaudella voi toki valmistaa ruokaa, mutta se ei ihan riitä täyttämään vatsaa. Elämiseen tarvitaan rahaa. En halua antaa rahalle sitä valtaa, että se käy ärsyttämään minua, mutta valitettavasti niin käy aika ajoin. Miksi sen pitää hallita niin paljon? 

Pohdin kirjoitanko siitä miten kahden maan suhde tulee kalliiksi lentoineen, kaukopuheluineen, viisumeineen kaikkineen (ei kannata, monikultturisten perheiden raha-asioista ei vain voi julkiseti puhua). Valitanko siitä, että sosiaali- ja terveysalan henkilöston kuuluisi mielestäni ansaita enemmän (itse olet ammattisi valinnut ja teet sitä sydämellä). Otanko kantaa siihen, miksi työtön saa enemmän rahaa kuin kotiäiti (Suomessa on etuoikeus ylipäätänsä jäädä kotiin eikä mennä töihin). Pohdintani keskellä radiossa kuului seuraava lause:  

"Ei se mammona ja materia, vaan ne ihmiset ketä siinä on." 

Oivallinen aatos++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++ (äskeisen merkinnän teki tyttäreni, lienee parasta päättää kirjoittaminen). 

 

P.S. On erinomaisen hienoa saada olla kotona lapsensa kanssa vielä useampi kuukausi, vaikka se ei olekaan taloudellisesti järkevää. Näin me päätettiin, rakkaudesta lapseen.

Afrikka kotonamme

Olen pyöritellyt mielessäni jo pitkään kirjoittavani siitä miten afrikkalaisuus näkyy meidän kotona. Aihe ei ole ihan simppeli. Harva asia on kovin selkeästi afrikkalaista/ ugandalaista, persoonat tuovat asioita, eivät mantereet. Toisaalta on pöhelöä väittää etteikö afrikkalaisuus näkyisi mitenkään, se olisi oikeastaan kamalaa, silloin toinen olisi hukannut kulttuurinsa matkan varrella. Mikä on persoonan tuomaa, mikä Ugandan tuomaa ja mikä jotakin tuolta väliltä, sitä on vaikea sanoa. 

Oli miten oli, uskallan väittää joidenkin asioiden olevan kovin afrikkalaisia. Ilman M:n ugandalaisia juuria ei arjessamme olisi niin paljon iloa, väriä, ruokarukouksia, fanaattista jalkapallon katsomista, sunnuntaikirkkoa, vaatteiden silitystä ja musiikin kutakuinkin jatkuvaa kuuntelua. Hän on myös lisännyt mausteiden käyttöä perheessämme, samoin papujen ja pähkinöiden. Hän tuo päiviimme tanssia ja toisista välittämistä yli perisuomalaisten normien. Jos joku on aivan tosi varmasti Ugandasta, se on luganda eli Ugandan kieli, jota tuskin joka suomalaisperheessä kuullaan. Enkä usko, että kenenkään toisen ovessa koreilee samanmoinen sukunimi.

Tein kotonani turistikierroksen yrittäen bongata kaikki Afrikasta tuodut esineet. Vaatteita, kenkiä tai koruja en lähtenyt kuvaamaan enkä kankaita tai niistä tehtyjä asioita. Kankaista tehdyt käsityöt löydät täältä (mekot), täältä (vauvan makuupussi), täältä (pinnasängyn reunapehmuste) ja täältä (puikkosäilytin). 

Perinteiset hedelmällisyysnuket.

Mortteli.

Nämä linnut lentää myös Ugandan kodissa.
Täällä makuuhuoneen ikkunalle ne lensi hoitopöydän yltä.

M.:n ystävän galleriasta tarttui tauluja mukaan, joista tässä kaksi. Toinen lahja ystäviltä.

Minun suosikkikori kaikista meidän koreista. Tosin aina täynnä roinaa. 

Sulakekaapin ovea koristaa erityislasten-/nuorten koulua
tukenut magneettiprojekti,
jota ystäväni kanssa luotsasimme.
Pullonkorkeista tehdyt korkit tuottivat tuhannen euroa.
Jotain saatiin siis aikaan siellä ollessa,

Käsintehdyn rasian kannoin mukanani Zanzibarilta.

Ruokapöydällämme oleva hedelmäkori oli M.:n tuliainen kesällä.

Seinä, jota ei näy

"Koliikki loppu kuin seinään, kun lapsi täytti kolme kuukautta" - lausahdukseen tukeuduin kuin hukkuva oljen korteen meidän pikkuisen ensimmäiset kolme kuukautta. Kolme tuli täyteen, missä se seinä on! No, ehkä sitten kun neljä tulee täyteen... Siihen on kaksi päivää. Uskallan epäillä, että lauantaina elämämme olisi pelkkää hymyä. Voihan se olla, että koliikkiseinä on läpäisty, mutta refluksi-seinä on vielä jossain kulman takana.

 

Kun lapsi on suuritarpeinen, itkee päivittäin paljon ja nukkuu yöt huonosti, on vaikea kertoa mitä kaikkea se itsessä aiheuttaa. Monta tunnetta, ajatusta, huolta ja stressiä. Jatkuva valmiustila ja valppaus, itkeekö tuo pienoinen taas pian. Mitä tuo rakas pieni nyt itkee, kuinka kauan, miten saisi rauhoitettua. On reppua, kantoliinaa, on jumppapalloa, on tissi, on perhepeti.  Mutta onko siinä tarpeeksi? Onko jaksamista, jaksanko olla rauhoittava ja rakastava taas tänään? Miten yö menee? Mistä kaikki johtuu? Teenkö jotain väärin? Söinkö jotain väärää? Imetänkö oikein? Pitääkö minun nyt vain lopettaa imetys? Olenko turhan tunteikas? Mitään ei voi ennakoida, mitään ei voi suunnitella. Kun luulet, että kohta syöt, huomaatkin, että se pienempi haluaa syödä. Kun ajattelet nukkuvasi, kuulet tutun inahduksen. Päivät ja yöt vaihtelee suuresti. Huonoimmillaan tuntuu, kuin koko maailma romahtaisi, eikä seuraavaa päivää tule ikinä. Väsyneenä ajatukset ei meinaa pysyä kasassa ja miettii vain miten selvitä seuraavaan päivään.

On lääkäriä, terveydenhoitajaa, toista lääkäriä, vyöhyketerapeuttia, akupunktionistia (ei taida olla oikea sana). Lääkettä, ei lääkettä. Lääketieteen näkemys, eri lääkäreiden näkemys. Vaihtoehtoisten näkemyksiä. Ympärillä olevien ajatuksia, omia ajatuksia, miehen näkemyksiä. Oma ajatus vaihtuu hetkittäin. "Se menee ajan kanssa", mutta mitä jos se ei menekään.

Tämän kaiken keskellä se lähin ja tärkein, oma mies ja isä, on kotimaassaan edelleen ratkomassa suuria haasteita siellä. Kaksi maata, kahden maan ongelmat yhtä aikaa. Puntarointi mikä on missäkin nyt tärkeintä. Miten me selvitään? Miten kaikki kääntyisi parhain päin? Tuhat kysymystä ja kummastelua ihmisiltä, joihin emme osaa vastata, kun emme tiedä itsekään. Parisuhde on kaukona aina koetuksella, mutta erityisesti nyt kun molemmissa maissa vaikeaa. Lapsen kanssa ei vielä voi matkustaa. M. ei voi jättää asioita siellä kesken. Me vaan päätettiin selvitä. Olemme tehneet toisillemme sen lupauksen. Muille meidän ei tarvitse luvata mitään.

Olen pyytänyt paljon apua isovanhemmilta ja ystäviltä. Ja Luojalle kiitos, sitä myös saanut. Niin paljon, etten osaa ikinä kiittää tarpeeksi. Sitten sitä pohtii, pyydänkö liikaa? Eikö minun pitäisi äitinä jaksaa? Minähän mieheni kanssa lapsen halusin, meidänhän pitäisi selvitä ilman apuakin. Valitanko turhaan, olenko vain jotenkin heikko? Onhan sitä ihmiset paljon vaikeammistakin asioista selvinnyt. Ehkä  vain dramatisoin liikaa, nyt taas päätän vaan ajatella positiivisesti ja olla reipas. Viikko sitten sain ikään kuin luvan surra tätä kaikkea, kun ystäväni samanikäisen vauvan kanssa seurasi päivän elämäämme ja kysyi miten ihmeessä voin jaksaa, itkin. Itkin tosi paljon. Itkin oikeastaan koko viikon. Joka päivä.

 

Mutta aina tulee uusi aamu (vaikka yö olisikin fiasko), pirpana hymyilee leveintä hymyään, jokeltelee ja on valmiimpi uuteen päivään kuin nouseva aurinko. Huomaan, että selvittiin taas. Jos tuo pikkuinen suloinen tyllerö jaksaa hymyillä ja jokellella kipujensa ja vaivojensa keskellä, niin jaksan sitten minäkin. Ja kyllä me joka päivä hymyilläänkin. Yleensä samaan aikaan.

 

Aina jostain tulee taas se toivon kipinä, että tulee vielä niitäkin päiviä ja öitä, kun elämä ei ole vain selviämistä. Kun saamme olla jälleen perheenä yhdessä. Kun meidän ei ole enää kipuja. Kun me kaikki voimme nukkua. Kun sydämessä on enemmän onnea ja kuin huolia.

 

 

Ei pelkkää iloa

Kun aloitin blogini, kehittelin siitä sellaista hyvän mielen blogia "miksi muka aina pitää marmattaa". Elämässäni on paljon hyviä ja vielä parempia asioita, joista halusin kertoa myös muille, josko ne tuottaisivat pilkahduksen iloa eri suuntiin. Hyvän mielen uutiset tai - sanomalehti on ollut haaveeni jo pitkään.

 

No kuten kaikki tietää, elämä ei ole pelkkää hunajaa ja niittykukkia. Viimeinen vuosi on sisältänyt elämäni hienoimpia päiviä, mutta oi, kyllä niitä toisenkinlaisia. Pikkuneidin koliikki (ja mahdollinen refluksi) on tuonut harmia ja voimattomuutta. Energiat ovat olleet monesti aika nollissa ja on ollut hankala löytää hetkeä kirjoittaa ylipäätänsä yhtään mitään. "Muista nukkua" on ohje, jonka olen saanut valehtelematta kaksi miljoona kertaa (okei, liioittelin). Mutta kun tahtotyttö nukkuu niitä parveke-päiväuniaan, joka on vuorokauden ainut rauhaisa hetki, ei aina malta nukkua.

 

Juuri nyt, tällä hetkellä, lapsonen nukkuu. Veimme M.:n bussiasemalle, joka vie hänet lentokentälle. Tajusin miten paljon noita kahta rakastankaan. Itkin. Tulin tytön kanssa kotiin. Itkin vähän lisää. Juttelimme puhelimessa, kokosin itseni, koska M. sai minut nauramaan edellisen illan kakka-episodille (säästän teidät siltä, mutta kyllä, tilanne oli erittäin koominen). Nyt kun kirjoitan tätä, itku meinaa väkisin puskea läpi, mutta pakotan itseni hymyilemään, sillä meillä on kaikki ihan hyvin. On vähän raskasta, mutta me selviämme. Ja mikä parasta, ympärillämme on hieno joukko ihmisiä auttamassa.

 

Aamu alkaa appelsiini-auringolla.

Parveke sai kevään.



Perunanarsissi on ihana kukka, heti kun vain aukeaa.

Kissa-herra on taas ilonamme joitakin viikkoja.

 

Kiltisti jonossa

Olen kirjoittanut odottamisesta aiemminkin. Kirjoitan siitä taas.

 

Olimme mieheni kanssa jokin aika sitten kirjakaupassa. Jonoa alkoi muodostumaan, kassaneidin palvellessa asiakasta kirjahyllyn luona. Kukaan ei kommunikoinut keskenään, moni tutkaili puhelimiaan tai ostoksiaan. M. kysyi miksemme me tee mitään. Olin hieman äimänä.

"Miten niin tee mitään?"

"Kaikki vain seisoo jonossa ja hymyilee kiltisti. Kukaan ei huuda myyjää ja pidä meteliä. Ugandassa myyjä olisi haettu tai huudettu pikana paikalle."

"Tallaisia me ollaan."

 

Tänään ajoimme perheautollamme mummolasta kotiin. Edessäni ajoi taajama-alueella auto kohtuuttoman hitaasti. M. kehotti väläyttämään pitkiä valoja tai menemään ohi. En suostunut kumpaankaan. Peräämme kertyi joitakin autoja. M. puisteli päätänsä "suomalaiset vaan menee sen ensimmäisen perässä kiltisti ja odottaa niin kuin siellä kirjakaupassa". Minua hieman huvitti.

 

Kirjakaupan jonossa selvisin. Samoin autoletkassa. Kumpikaan ei kestänyt oikeasti kovinkaan pitkään. Mutta se mistä en tiedä taas miten selvitä, on M.:n välttämätön matka Ugandaan viikon päästä. Tänne me tytöt jäädään ikävöimään, kun M. hoitaa asioita, jotka on pakko hoitaa.

 

Sen lisäksi, että odotamme isää takaisin, odotamme myös että pikkuneidin vatsanväänteet alkaisivat vihdoin hieman helpottaa ja yöt (sekä päivät ja illat) olemaan enemmän unisia kuin itkuisia. Odotamme myös ensilehtiä puissa, Porvoon retkeä, hetkeä ompelulle, uusia metsäretkiä, ystävien näkemistä, ensimmäistä äitienpäivää, parvekekukkien istuttamista, auringon paisteen iloa ja monta hymyn hetkeä.

Treffit järkätty, jää kantaa

Niitä ensimmäisiä asioita pääsemme kokemaan paljon tulevina hetkinä, viikkoina, kuukausina, vuosina. Aina ensi rääkäisystä ensihymyyn, ensikosketuksesta ensimmäiseen "äiti sä oot tyhmä" - kommenttiin.

Aikuinenkin voi kokea monia ensikokemuksia. Etenkin monikulttuurisessa suhteessa (tai no miksei muutenkin tietty). M.:n ensimmäinen talvi on riemastuttanut meidän lisäksi hieman ympärillä olevia ihmisiäkin. Eilen ohjelmassa oli luistelua. Tilanne oli vähintäänkin huvittava, mutta oikein mielekäs. Innostuminen asioista ja sinnikkyys kuuluvat mieheni ominaisuuksiin ja niiden kanssa oppii ja kokee monenmoista. Minä siinä mukana ja voisin sanoa, että siitä minä pidän oikein kovastikin.

 

Tänään oltiin, arvatkaa missä, no kyllä, jälleen äitiyspolilla. Eilen totesin, että tämä on varmaan näitä rutiinikäyntejä samoilla fraaseilla, ei hirveästi edes innosta mennä. Aamusella (meidän aamut ulottuu klo 11 asti tätä nykyä, ei kauaa) rynnimme kiireessä bussipysäkille, olimmehan kieltäytyneet kauniisti kyydistä jota meille tarjottiin, jotta M. oppii bussireitin sairaalaan. Kuinka ollakaan pennin hyrrää ei ollut taskussa ja M.:n bussikortti kotona. "Tulen perästä seuraavalla bussilla, löydän kyllä sut", selvä juu.

 

Sairaalassa lääkärin ensimmäinen kommentti: "Miehesi ei sitten tullutkaan?".

"Se tulee ihan hetkenä minä hyvänsä, vähän oli säätöä meidän aamussa."

 

Makaan sydänkäyrässä. Annan jo rutiiniksi tulleen pissanäytteen. Keskustelen lääkärin kanssa perätilasynnytyksestä ja oloni tuntuu selkeältä. Käyn makuulle hoitopöydälle ultraa varten. Joka välissä mietin missä ihmeessä mieheni on.

 

"Mitataanpa tuo pää vielä uudelleen."

"Juu kyllä nyt näyttää siltä, että pää on suhteessa vartaloon kehittyneempi ja melko iso, se ei välttämättä mahdu lantiosta, tässä kohden melkein suosittelisin sitä sektiota."

 

En miettinyt hetkeäkään. Yksikin pieni epäilys, että alatiesynnytys ei olisi paras ratkaisu vauvan kannalta, teki päätöksestä selvän. Yht'äkkiä huomasin olevani sektio-infossa. Bonusuutisena sain tietää, että koska olen ollut Ugandassa sairaalahoidossa (moottoripyöräonnettomuus), huolimatta siitä, että MRSA-näytteet olivat negatiiviset, on sairaalan ohjeistus pitää minut eristyshuoneessa. Yksityishuone siis. Mikäpä siinä.

Välissä kerkisin soittaa tulevalle isälle. Hän oli oikeassa bussissa, mutta totaalisen väärässä suunnassa, noin 20km:n päässä. Rauhallisempi luonne olisi sanonut puhelimessa "no voi harmi, en ehkä ohjeistanut tarpeeksi hyvin, suakin varmaan harmittaa ettet päässyt paikalle". En kuitenkaan ole tarpeeksi seesteinen kyetäkseni moiseen. Tuli oltua huono vaimo.

 

Treffit vauvan kanssa siis kalenterissa. Kyseisenä päivänä lienee järkevintä ottaa vastaan tarjottu autokyyti ja mennä käsikädessä osastolle.

Seuraavan kerran kuulette minusta, kun ensitreffit on koettu.