Mekkoset

Raparperi oli vielä alkumetreillä matkalla luoksemme, kun meillä jo oli aavistus tytöstä. Ultrassa kätilö vahvisti tuumoksiamme sen verran, että uskalsin ostaa tämän kirjan:

Kirjan pienin kaava on 86cm, mikä oli pieni pettymys. Mutta onhan meillä monia mekkovuosia edessäpäin. Ottobre lehdestä 1/2012 löysin essumekon kaavan, jolla syntyi alla oleva (kierrätyskangas ja kantit Ugandan kankaalla).

Mekkotehdas-kirjasta tein Matleena-nimisen mekon Ugandasta tuoduilla kankailla. Hieman tosin epäonnistuneen pienennys-yrityksen mukaan.

Kädet syyhyää jo sen verran kovasti ompelemaan kesäksi mekkoja, että taidan kaivaa Berninan esille.

.. niin ja juu, tästä luovuuspuuskasta ja siitä, että kirjoitan tänne, voitte päätellä sen mikä on totta: meillä menee pikkupalleron kanssa jo paljon paremmin. Itkut ovat vähentyneet huomattavasti ja yölläkin saadaan unia jo kahden tunnin pätkissä. Kolmen tuollaisen onnistuneen yön jälkeen uskallan sen jo ääneen sanoa, enkä pelkää että yötaika särkyy. Voi miten ihana äitienpäivälahja, uni ja hymyt.

Makuupussi

Sain vihdoin purettua sisällä kytenyttä luovuusvimmaani. Pikku-ihme saa nukkua nykyään uniaan vaunuissa uudistetussa makuupussissa. Kangas on matkannut Ugandasta Suomeen jo jokunen vuosi sitten. Makuupussin ostin facebookin kirpputoriryhmästä (mistä riittäisi kokonainen toinen postaus, melko vaikeaa touhua nuo tuommoiset ryhmissä ostamiset..). Luin ohjeen pikaisesti täältä, ja tietenkin tekovaiheessa puolet ohjeesta oli jo unohtunut. Soveltaen muistista siis. En joutunut purkamaan työtä kuin kerran (eiku neljä), ensimmäisen kerran kun vetoketju oli hienosti ensin harsittu ja sitten ommeltu, mutta olikin väärinpäin, loput kun ei osunut tikit ihan kohilleen. En heittänyt työtä kuitenkaan kertaakaan lattialle, mistä olen melko ylpeä. Saumat on vinot ja kässänope antaisi arvosanaksi ehkä 7:n mutta minua ei haittaa. Olen iloinen, että sain jotain taas aikaiseksi.

 

 

 

Puro sanoi valivali

Olen valittanut viime aikoina paljon. Itkenyt ja kokenut olevani maailmankaikkeuden huono-onnisin ihminen, ei yhtään sen vähempää. Mieheni kilometrien päässä jaksoi kuunnella monen monta päivää samaa ruikutustani siitä, miten epäreilua on että hänen pitää olla siellä, kun meillä on niin rankkaa täällä. "Mä en jaksa enää".

 

Jaksan hämmästyä itsessäni sitä, miten hulluuden partaalle saan itseni ajettua tunteiden (ja väsymyksen) vallassa. Vaikka tunnen ja tiedän sydämessäni vallan mainiosti selviävän ja vaikka tiedän, että kaikki kääntyy hyvin, on minun kapinoitava. Kapinoin ja kitisen, itken ja marmatan. Miksi minä, minä, minä?! Miksi me?! Miksei me vaan voida elellä ihan tavallista arkea ilman huolia jostakin jatkuvasti.

 

Kun sitten mieheni totesi hieman jo kiihtyneenä, että valitukseni on häränkakkaa, havahduin. Tietenkin luonnolliseen tapaan ensin piti hieman kiihtyä. Sitten laannuttuani kysyin miten noin voi sanoa. "Olet paljon vahvempi, teeskentelet vain olevasi heikko". Naulan kantaan, on liian helppoa vajota enkestäenää-akselille. Se harvemmin johtaa minnekään. Kaikki vauvat itkee. Suurin osa vauvoista valvottaa. Meillä nyt vain on tällainen tilanne, että miehen täytyy olla toisaalla joitakin viikkoja/ kuukausia, koska siellä on paljon isompia murheita kuin itku.

 

Kirjoitin tänään ystävilleni ja sain puhuttua asioita neidin nukkuessa. Se helpotti. Kummasti. Samoin tämä teksti. Ajatus juoksee jotenkin hieman vähemmän kaoottisesti.

 

Todellisuudessa sitä varmasti jaksaisi aika paljon enemmänkin. Ihminen venyy uskomattomiin suorituksiin. Mutta uskallan vähän toivoa, että ei tarvitsi nyt ihan hirveästi paljon enempää venyä. Vaikka olisinkin vahvempi kuin tiedän, nyt kiittelen näistä mitä olen saanut, enempää en kaipaa.

 

Lohdullisinta on se, että kenenkään ei tarvitse selvitä yksin. Lohdullista on myös se, että rakkaus on suuri voima.

 

... ja aina voi laittaa tytön reppuun ja mennä metsään.