Kahdeksan kysymystä monikulttuuriselle perheelle

Olen käynyt toisaalla tässä laajassa sosiaalisen median kentässä keskustelua siitä, millaisia kysymyksiä monikulttuurinen perhe kohtaa usein. Sen verta mehevä aihe ja kutkutti monen monikulttuurisen perheen edustajaa siinä määrin, että päätin kirjoittaa tännekin. Ne, jotka saavat näitä kysymyksiä, tietävät ilman selitystä mistä puhun. Ne, jotka nyt ihmettelevät, että mistä ihmeen kysymyksistä tuo puhuu, niin kerron. Ne on niitä kysymyksiä, joita saat välittömästi kun toiselle selviää, että olet naimisissa ulkomaalaistaustaisen kanssa. Kysymykset jossakin määrin huvittavat, jossakin määrin ärsyttävät. Tiedättekö, kun vastaa samoihin kysymyksiin jos kuinka monennetta kertaa ja toivoo vaan sisällään, että joku kysyisi joskus jotakin muuta ensi kertaa kohdatessa. Valaistakseni asiaa hieman enemmän, päätin tehdä listan niistä kysymyksistä, joita olemme kuulleet erittäin usein, toistan ERITTÄIN usein. Lähes poikkeuksetta kysymykset menevät myös samassa järjestyksessä. 

1. Mistä maasta miehesi on kotoisin?

2. Miten te tapasitte?

3. Kuinka kauan miehesi on ollut Suomessa?

4. Puhuuko miehesi Suomea?

5. Mitä hän tykkää Suomesta? / Miten hän on viihtynyt Suomessa?

6. Mitä kieltä teillä puhutaan kotona? / Mitä kieltä lapset puhuvat? (Tässä kohden kuulee usein ihastelua)

7. Syödäänkö teillä afrikkalaista ruokaa? 

8. Onko miehesi kristitty?

Mitäpä noita listaamaan, normaaleja kysymyksiä, sanoisi moni, eikös. Onhan ne. Ihan asiallisiapa vielä. Olen kiltisti niihin aina vastannut, joskus laajemmin, joskus lyhyesti. Se miksi nostan tämän aiheen esille ei ole se, että tässä oli jostakin maailmanlopun ongelmasta kyse, vaan siitä, että välillä väsyttää olla aina "se erilainen perhe". Se perhe, jonka asiat ikäänkuin kuuluvat kaikille. Vai onko kaikkien kohdalla ok kysyä ensimmäisellä tapaamisella, missä tapasit kumppanisi tai mitä ruokaa teillä kotona syödään. Toisaalta kyllä juu. On niitä henkilöitä, joiden kanssa heti ensikohtaamisella tuntuu, että voi jakaa paljonkin. Mutta on myös niitä hetkiä, kun ei haluaisi jakaa. Silloin minusta tuntuu etten saa pitää yksityisyyttäni, vaikka haluaisin. Vastaan pankkivirkailijalle tapaamisestamme mieheni kanssa ja "oooh, onpa hienoa"-ihasteluihin sanon, että juu niin on, vaikka sisälläni ajattelen, että tämä on ihan tavallista ja normaalia, me ollaan ihan niinku muutkin perheet. Itseäni tässä hämmentää usein se, että minä vastaan mieheeni liittyviin kysymyksiin paikassa, jossa olin valmistautunut vastaamaan johonkin ihan muuhun. 

Vaikka tekstistä voi saada kuvan, että täällä tämä valivalipiippi-rouva marmattaa lauantai-iltansa ratoksi, niin oikeasti minua hymyilyttää, kun tätä kirjoitan. Olen enimmäkseen kyllä erittäin iloinen, kun joku osoittaa aitoa kiinnostusta perhettämme kohtaan, aidon kiinnostuksen erottaa kyllä kohtuu helposti pelkästä puhtaasta uteliasuudesta. Jos nyt jotakin vinkkivitosen tynkää haluan tähän ujuttaa, niin mikäli et ole uuden tuttavasi kanssa valmis itse kertomaan kumppanistasi, älä kysy myöskään minulta, minäkään en ehkä ole.

Annan loppuun vielä kahdeksan kohdan listan siitä, mihin kysymyksiin tykkään vastata kelle tahansa, ihan heti ensikohtaamisella (keskustelun edetessä luontevan soljuvasti, kuten tämä teksti HAHAHA): 

1. Mikä sinun nimesi on?
2. Mistä sinä pidät?
3. Voinko olla avuksi?
4. Mistä olet saanut noin kauniit korvikset?
5. Haluaisitko olla minun ystävä?
6. Mikä saa sinut hymyilemään?
7. Onko kaikki hyvin?
8. Eikö olekin kaunis päivä? 

Ihanaa loppuviikonloppua kaikille. 

P.S. Pidän puutarhalla käymisestä. 

 

Auta

Olen viime aikoina vältellyt parhaani mukaan sosiaalisen median keskusteluja, mikäli en ole kohtuullisen varma hyvästä hengestä. Mikäli näen jonkun mielenkiintoisen linkin, luen sen usein, mutta kommenttiosiot jätän väliin. Samoin olen vähentänyt omaa osallisuuttani some-keskusteluihin osallistumisessa. En tee sitä siksi, että minusta vaikeneminen olisi aina se paras keino, teen sen siksi etten ylipäätänsä jaksa lukea sontaa. Pahoittelut, mutta otan oikeudekseni kutsua nyt joidenkin mielipiteitä (vai vain pahanolonpurkua ja pelkoa?) sonnaksi.

Paasaan usein auttamisesta ja yhteisöllisyydestä. Olen ryhtynyt sanoista tekoihin. Menimme mieheni ja ystäväni kanssa vapaaehtoiseksi vastaanottokeskukseen. Olimme käsinä, korvina ja sylinä.

Menimme keskukselle ensisijaisesti lajittelemaan lahjoitettua tavaraa ja vaatteita, ei kuitenkaan mennyt kauaa, kun ihmiset kerääntyivät luoksemme. Osa heistä tarttui tavaroihin ja alkoi etsimään itselleen sopivaa vaatetta jo viilentyneessä syysilmassa, samalla kun me koitimme pitää tilannetta niin sanotusti hallussa. Hetken päästä pitelin sylissäni pientä vauvaa ja melko pian minäkin pengoin loputtomista vaateläjistä vauvalle sopivaa lämmintä vaatetta. Vahva äidillinen suojeluvaistoni sai melkoisen vyöryn kehoni läpi.

Tiedän, että pieni osuutemme tuona päivänä ei ollut suuren suuri, mutta se oli jotain. Oma sydän sykähteli vahvemmin, kun vihdoin löysin vauvalle sopivan vanupuvun ja puin sen hänelle päälle. Toisen ylimääräisen hyvän sykäyksen se teki, kun löysimme pienelle pojalle sopivat kumisaappaat märkiin jalkoihin. 

Olen joskus todennut, että suurin ilo tulee ihmisen aidosta kohtaamisesta ja auttamisesta. Todistin sen jälleen todeksi.

"Tulemme toistekin!", sanoimme ennen lähtöä. Ja niin teemme. 

Unelmista

Olen nyt jokusen päivän lukenut melkoisen määrän kannanottoja, kolumneja, päivityksiä, blogeja, artikkeleita ja jakanut sanasen jos toisenkin aiheesta, minkä kaikki varmasti tietävät. Pää on hieman pyörällä. 

Tänään, tänään minä olen saanut suuren määrän uskoa ihmisyyteen ja hyvyyteen. 15 000 ihmistä oli paikalla ilmaisemassa, että monikulttuurisuus on hyvä asia. Pelkkä ajatus siitä, että viisitoistatuhatta ihmistä on rasismia vastaan, antaa minulle valtavan määrän voimaa ja valoa. Me emme ole yksin. Meitä on monta. Ja lopulta, olemme kaikki vain yksi iso me. 

Vaalit 2015

Kirjoitin ennakkoon tuumoksia tulevista vaaleista, joten ajattelin ympyrän sulkeutumisen kannalta, että sen voisi tehdä myös vaalien jälkeen. 

Rehellisesti sanottuna en oikein tiedä mitä sanoa. Olen hämmentynyt. Olen myös iloinen. Ja olen todellisen pettynyt ja peloissani. Tunne kerrallaan. 

Hämmentynyt. Olin vanhemmillani lapsen kanssa vaalivalvojaisissa ja lähdin ajelemaan kotiin ennuste siitä mielessä, että perussuomalaiset häviää 7 paikkaa, Vihreät voittaa (nämä kiinnosti minua eniten, siksi ne päällimmäisenä). Iloitsin asiasta. Sanoin isälleni, että tämä on merkki että ihmiset haluavat inhimillisempiä arvoja, maailma muuttuu paremmaksi. Kun ajelin kotia kohti, kaunis ilta-aurinko valaisi puita, radiossa kuului Haloo Helsingin sanat "Tartu kädestä käteen, laula sielusta sieluun. Kasta varpaat kylmään veteen, Hyppää täysillä joutsenlauluun." Minulle tuli kyynel silmänurkkaan, koin suurta onnea. Kotona halasin miestä ja puhkuin iloa. Mies lähtee töihin, minä nukutan lapsen. Palaan ruudun ääreen, en usko muuttunutta tulosta. En vaan voi. Miten tässä näin kävi? Mitä tapahtui? 

Pettynyt, jälleen kerran pettynyt, että ihmiset eivät välitä kaikista ihmisistä. Että ne välittää vaan "meistä" ja vielä kamalampaa on se, että he kokevat että minä olen se "me", mutta mieheni (ja lapseni?) on "he". Pelottaa, ei niinkään se mitä päätöksiä he tekevät, vaan enemmän se minkälaista ilmapiiria ja arvomaailmaa tänne luodaan. Olisko persujen mielestä parempi, että me emme olisi täällä? Saako heidän mielestään meillä mennä hyvin? Mitä tämä kaikki tarkoittaa? 

Koin myös iloa. Kaksi maahanmuuttajataustaista ehdokasta (toinen varmistuu keskiviikkona) pääsi läpi ensimmäistä kertaa. Hekin ovat suomalaisia (tahtoi persut niin tai ei). Pidän heidän molempien ajatuksistaan paljon. Iloitsin myös siitä, että Vihreät saivat selkeän voiton. Ja siitäkin iloitsin, että vaikka facebookissani on vain 185 ystävää, vilkkui seinät samoja tunteita, mitä itsellänikin on. En siis ole yksin. Et sinäkään! Yhdessä kaikki on mahdollista eikä mitään ole vielä menetetty. Hetkinen, kuulostan lähinnä huonolta vaalimainokselta. Stop. 

I DO

Odottaessani miestäni Suomeen (sillä ihan ensimmäisellä kerralla), luin kirjaa nimeltä Matkalla kotiin. Se kertoi tumma- ja valkoihoisen parin kielletystä rakkaustarinasta. Muistan silloin ajatelleen, että olemme me vaan kauaksi noista ajoista tulleet. Me saamme vapaasti seurustella. Me saimme myös mennä naimisiin. Näin ei ole kaikilla.

 

Suurin niistä on rakkaus. Ja se on minusta tärkeintä.