Siisti koti, onnellinen äiti ja lapset

Äitipalstojen yksi toistuvasti esille nouseva teema on kodin siisteys. Kuuluisia äitejä myöten kerrotaan miten on tärkeä oppia löysäämään pipoa, kodissa saa olla kaaos, jotta voi olla kivaa ja elämä on siten yhtä suurta huvikumpua. Näyttäisi siltä (myönnän nyt tekeväni räikeän yleistyksen), että kodin siivoaminen nähdään stressin tuottajana, mahdottomuutena lapsiperheessä, turhana ajankäyttönä ja ennen kaikkea pois ajasta, mikä pitäisi viettää lasten kanssa. Olen nähnyt useammassa keskustelussa kaavion, missä pyydetään valitsemaan seuraavista kolmesta kaksi: onnellinen äiti, onnellinen lapsi, siisti koti. Kaikki kolme ei ole kaavion syvimmän ideatimantin mukaan ole mahdollista.

Jotkut ystäväni ovat sanoneet, että meillä on aina siistiä. On myös kuultu (hieman vanhemmalta väeltä), että teillä on aina kaaos. Totuus on jotain tuolta väliltä. Kotimme on kutakuinkin aina sellaisessa kunnossa, että sinne on kiva kutsua vieraita, ihan yllättäenkin. En juuri koskaan joudu sanomaan ovella "sori meillä on ihan kauhea kaaos", vaikka se sitä voisi jonkun mielestä ollakin. Toisaalta en ymmärrä miksi kenenkään pitäisi sanoa koskaan kenellekään niin, jokainen saa olla kotonaan miten haluaa eikä sitä tarvitse pahoitella.

Ystävieni kanssa käytyjen keskustelujen perusteella olen todennut olevani vähemmistöä seuraavissa asioissa: Me petaamme joka aamu pedit. Ulos ei aamupäivällä lähdetä ennen kuin tiskit ovat tiskikoneessa ja keittiö siisti. Kun leikit on leikitty, lelut pistetään omille paikoilleen ja kyllä, jokaiselle lelulle on oma paikka. Yleensä ennen kuin aloitetaan jotakin uutta juttua, pyydän korjaamaan edelliset leikit pois. Kylästä emme myös poistu ennen kuin on autettu, edes jonkin verran, lelujen siivoamisessa. Siivoamisessa olemme tehneet työnjaon miehen kanssa, kuka tekee mitäkin. Lapsi on mukana touhuissa sen mitä ikänsä puitteissa osaa, useimmiten omien lelujen tai vaatteiden paikoilleen laitto. Viime aikoina häntä on alkanut kovasti kiinnostamaan imurointi. Pienin puolestaan pitää huolen, että joka askeleella voi palauttaa jonkin tavaran takaisin paikoilleen, erityismielenkiinnon kohteena keittiövälineet. 

Tämä minun siivouspaasaukseni saa koko homman kuulostamaan vähintäänkin siltä, että lapsemme itkevät yksinään huoneessaan, kun äiti jynssää hammasharjalla lattialistoja. Ei syytä huoleen, niin ei ole käynyt. Meillä on aika usein ihan kivaa, siitäkin huolimatta että emme elä jatkuvassa kaaoksessa. Kun lapset on pienestä pitäen opetettu pitämään huolta omista tavaroista ja siitä, että koti on sopivan siisti, ei asiasta ole tarvinut koskaan kohtuuttomasti vääntää. Ei se silti ihan pyytämättä suju, mutta yhteistyössä yleensä kivasti. Lelujen ja vaatteiden määrää on järkeistetty, jotta siivittovan määrä pysyisi kohtuullisena. Olemme myös ottaneet lapsi mukaan valitsemaan hänelle mieluisia leluja ja vaatteita, sillä miksi kukaan jättäisi lattialle lojumaan mitään, mikä on itselle tärkeä ja merkityksellinen!

Kiukkukirjoitus

Viittasin aiemmassa tekstissä syyllisyyteen. Yksikään joka hiemankaan minua tuntee, arvannee mihin minun kasvunpaikat ja syyllisyyden tunteet liittyvät. Minut saa kiukustumaan, tai ylipätänsä tuntemaan jos jonkinlaista tunnetta, kohtuullisen pikavauhtia. Nollasta sataan reagointi on parhaimmillaan tosi kiva juttu, innostuessani tai ilahtuessani tapahtuu asioita nopeasti, ihan hyviä asioita. Mutta sitten se hankalampi puoli, kiivastuminen. Sekin tapahtuu tosi nopeasti ja välillä aikalailla hallitsemattomasti.

Olen saanut lahjaksi kaksi lasta, joilla molemmilla on vahva näkemys siitä, miten asioiden tulee mennä ja vahva ilmaisukyky. Vuoden verran luulin, että tahtoa löytyy isossa mittakaavassa vain esikoiselta, mutta oi-voi, kertoimet ovat lisääntyneet. Huusholliimme täyttyy tahtoa ja tahdonilmaisua välillä niin sakeana massana, että tulee törmäys. Törmäyksessä alkaa kuulua suustani tarpeettoman kovaa ääntä ja typeränkuuloisia lauseita. Sanoja sentään kykenen valitsemaan jotenkin sopivan julkikelpoisiksi, mutta äänensävy ei ole kiva. Ja mitäpä siitä seuraa muuta kuin lukuisia anteeksipyyntöjä ja sovitteluja, "äiti yrittää nyt rauhoittua". Hetkellisesti kuvittelee olevansa koko maailman ainut äiti, joka välillä räyhää, kokee kaikki synkät syyllisyyden tunteet ja kieriskelee tunnontuskissaan. Sitten taas halataan, sylitellään, sanotaan mukavia sanoja ja ollaan kivasti. 

Olen harjoitellut jo hyvän tovin tätä kiivastumisen hallintaani ja jotakin olen jo vähän oppinut. Välillä tulee ylilyöntejä ja ääni kohoaa, mutta onneksi myös palaa takaisin lempeämpiin sfääreihin nopeammin kuin ennen. Seuraavaksi tavoittelen omaan räyhänkesyttämistyökalupakkiini vielä muutaman välineen lisää, niitä saa lähettää minulle kiitos. 

Lopuksi loru, jota olemme joskus lapsen kanssa yhdessä lukeneet: 

Kiukkuloru

Pois alta, olen kiukkuinen

kuin myrskytuuli hirmuinen

enkä välitä linnuista

en kukista

en kissoista

en suukoista

en leluista

en väreistä

en äidistä

Pois alta, olen kiukkuinen

ja puhisen ja pihisen!

Kun nurkassani murjotan

toivon äidin sanovan:

tule kulta tänne

niin minä lohdutan!

 

Pia Perkiö

 

 

Kiitän ja nautin

Elämästä pitää nauttia täysillä sanotaan. Olla kiitollinen ja huomata pienetkin ilot. Arvostaa asioita elämässä ja jättää huolet huomiseen. Elämän nauttimiskehoituksia on jääkaappimagneettirunoudesta aina niihin facebook-päivityksiin asti, joissa on jollakin tapaa huomattu elämän rajallisuus ja sitten muistutellaan kaikkia taas jotenkin nauttimaan elämästään enemmän. Elä kaikki päivät niinkuin viimeistä päivää. Kahden pienen lapsen äitinä noita nauttimiskehoituksia on kuullut enemmän kuin usein, ne kun ovat "niin pienen hetken pieniä, nauti nyt".  Herää kyllä kysymys, että eikö niistä lapsista tarvitse nauttia täysillä kun he ovat saavuttaneet iän, jossa ei olla enää pieniä.

Ymmärrän täysin, että jokainen havahtuu elämän arvokkuuteen aina jollakin tapaa syvemmin, kun sen äärelle on joutunut pysähtymään. Ei tarvita kuin pari sairaalassa vietettyä yötä oman lapsen kanssa, niin itsekin mietti tulevansa yli-ihmiseksi ja arvostavansa ja rakastavansa näitä lapsia sellaisilla superrakkausvoimilla että kaikki jäävuoretkin sulaa. Mutta niinhän se ei mene, ihan normaalia rakkautta se minunkin rakkaus on, vaikka syvissä tunnehetkissä luulin tajuavani jotakin tosi syvästi, enemmän. 

En ole ihan varma osaanko nauttia täysin oikealla tavalla kaikesta tästä kaikesta. Huomaan arvioivani omaa nautintoasteikkoani esimerkiksi lasten kiljuessa kurkku suorana, minun suunnitellessa lähinnä pakoa. Toistaiseksi nautintoasteikko on kuitenkin heittämällä plussan puolella, että ehkä olen ihan kelpo nauttija. Kiitollisena olo on myös hieman haastavaa. Muistan joskus surreeni lapseni sairaala-asioihin liittyviä asioita, kun minua kehotettiin olemaan kiitollinen että hän on hengissä. Hämmennyksen vallassa totesin, että nämä tunteet eivät syö toisiaan pois. Olen suuresti kiitollinen lukemattomista asioita elämässäni ja sydämeni laulaa kepeitä säveliä usein, mutta kyllä siellä välillä muitakin säveliä soi, ihan räminärokkia täysillä. Kiitollisuuteen ja elämästä nauttimiseen saanee kuuluua myös säröjä, ne ehkä tekevät kuitenkin kokonaisuudesta täydemmän.

Nautinnollista syksyistä viikonloppua kera kiitosten ja nautinnon! Toivokaamme valoa.

Hyvä syyllisyys

Jokaisella on ne omat heikot kohtansa, ne, joita märistään illan pimeinä tunteita, että miten minä nyt taas saatoin. Vuodatetaan kavereille, jotka lohduttaa ihanasti joko yliöverihuumoriviesteillä tai kertoen omat päivän mokansa. Kaikki mokaa. On inhimillistä olla erehtyväinen. Ei pidä rietua syyllisyydessä ja monen monta muuta lohdullista ajatusta niihin syyllisyydessä riutumisen hetkiin olen minäkin saanut. Sitten voi taas unohtaa tilanteen ja käydä nukkumaan. Herätä uuteen päivään ja tehdä samat virheet uudelleen, koska syyllistyä ei tarvitse. 

Kun kerta toisensa jälkeen sama ääni soi sisällä ja kertoo, että nyt ei ehkä taas mennyt ihan kovin mallikkaasta, voisiko hetkeksi pysähtyä. Syyllisyyden tunne voi myös kertoa tarpeesta kasvuun ja kehittymiseen. Se ei aina ole väärä tunne.Syyllisyyden tunne voi kolkutella meille auki niitä ovia, joita voisikin uskaltaa raottaa sen sijaan että läimäytää aina oven kiinni "minun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä". Entä jos ovi aukeaa ja pistää meidät pohtimaan miksi minä tunnen tästä asiasta syyllisyyttä. Entä jos se totuus onkin, että on toiminut sillä tavalla väärin, että voisi oikeasti toimia vähän paremminkin. 

Usein törmää teksteihin, joissa äitejä kehotetaan olemaan tuntematta syyllisyyttä esimerkiksi valmisruuasta tai siivoamattomuudesta. Entä jos se syyllisyys ei nousekaan mikroateriasta vaan siitä mitä ajattelee, sanoo tai tuntee. Entä jos oikeasti jaksaa tehdä ruokaa joka päivä, muttei vaan jaksa puhua lempeästi kanssaihmisilleen. Onko ihan ok oikaista pikareittiä. Kun ei jaksa selittää kauniisti ja ymmärrettävästi, voiko käyttää pikalausetta tehokkaan voimallisesti: "Pue nyt!". Käytönnön vinkkejä siihen, miten arjen saa pyörimään mahdollisimman kivuttomasti ruokineen, siivouksineen, aikatauluineen on paljon. Ei tarvitse siivota eikä oikeastaan ruokaakaan laittaa, se on hyväksyttävää koska äiti on väsynyt ja pitää olla läsnä lapsille, mikäli olen oikein ymmärtänyt. Mutta vuorovaikutuksessa oikotiet vievät harvoin helpommille vesille. Niissä lienee ihan hyvä tuntea välillä syyllisyyttä ja muistaa palata ohitustieltä taas sinne leppoisempien askelien polulle. 

Terveisiä elämästä

Hetki on kulunut, kun blogi on saanut minusta osansa. Hetken sitä myös pohti, että mitä ihmettä minä kerron. Mitä en kerro. Kerronko enää mitään. Laitanko käsitöitä ja kauniita luontokuvia (tai siis kauniista luonnosta kuvia). Sanonko, että hei ihanaa on syksy ja pidän sen väreistä. Kynttilöitä, villasukkia ja liipalaapa-musiikkia. Joulukin on kohta. 

Elämämme on risteyskohdissa. Arkemme muuttuu. Elämä etsii suuntaa ja maata. Me etsimme paikkaa ja muotoa, jossa olisi kaikkien hyvä olla. 

Suurimmat päätökset olen lähes aina tehnyt vahvasti tunteiden pohjalta, koska asiat vain ovat tuntuneet vahvasti siltä, että niin pitää tehdä. Johdatusta, sanoisin. Järkeäkin olen saattanut joskus vähän käyttää. Vaaka saisi ehkä olla toisinpäin. 

Nyt tuo aiemmin vahvasti toiminut kompassi, sydän, ei anna vahvoja signaaleja suunnista. Nuoli kieppuu voltteja, eikä asetu. Siispä odottelen. Ihan vaan olen, hengitän ja odottelen. Odottelun lomassa on ihan kiva nauttia niistä syyssysteemeistä. Ostin uudet saappaat, pysyy varpaat kuivana. Hypin lapseni kanssa lätäkössä ja meitä nauratti. 

"As long as you don't choose, everything remains possible."

Luonnos numero kolme

Olen kirjoittanut pari kirjoitusta. Toinen koskee rasismia, toinen sokeria. Molemmat tekstit oli lopulta niin kuivia, että annoin olla. Toisen tekstin tiivistän näin: älkää kukaan tulko enää missään ikinä sanomaan minulle, että "sä olet vaan niin herkillä tän aiheen suhteen" tai "sun kanssa ei voi keskustella" tai "nyt mä sitten saan sen leiman ottaan". MINULLA EI OLE LEIMASINTA! Sokerista sen verran, että se on loppu. Mies käyttää sitä teehen, paljon. Itse söin jäätelöä.

Minulla ei ole yhtään uutta valokuvaa, eikä käsityötä. Enkä ole ihan kauheasti sählännyt. 

Blogiparka rupsahtaa kasaan tämän työssäkäyvän äidin hyppysissä.

Tänään mietin oikein kovasti (noin puolikkaan pyörämatkan verran töistä kotiin), mitä tästä kaikesta voisi oikein kirjoittaa. Sanonpa kuulkaa vaan, että elämä, se on jännittävä paikka. Joskus voi tapahtua ihan huimia tai sitten ei yhtään mitään. Joskus se ei yhtään mitään, on kovin virkistävää.

Herätyskellollinen rytmi

Tiedättekö sen tunteen, kun on kauhea ikävä jotain ystävää, tekisi mieli soittaa, mutta sitten ei soitakaan kun on niin paljon kerrottavaa. On jotenkin kulunut liian pitkä aika edellisistä kuulumisista. Samainen tunne tulee välillä blogiin kirjoittamisen suhteen. 

Ollaan taas oltu jos jossakin suunnassa. Tien päällä, laineilla, saaressa, mökillä, mansikkapellolla, ystävillä. Niin ja hei olen ollut töissä. Pienin on ollut päiväkodissa. 

Tiesittekös, että puhelimessa ei tätä nykyä ole herätyskelloa, on vain "hälytys". Olin aika pettynyt. Olisin halunnut herästyskellon. Pitänee ostaa. Sille on käyttöä. Joitakin aikoja sitten kerroin, miten arkemme pyörii miten sattuu. Pyöreitä rytmejä ja venyviä aikatauluja harrastavalle perheelle kellollinen päiväkoti-/työelämä on ollut (mietin tosi kauan sopivaa adjektiivia, en keksinyt sopivaa) raamittavaa. Nyt on rytmi veren lisäksi kalenterissa ja kelloissa. 

Lapsi on ollut reipas. Äiti oli aluksi vähemmän reipas, mutta ansaitsee silti taputukset. 

Näköjään elämä jatkuu hoitovapaan jälkeenkin. 

Aika on melko vikkelä tätä nykyä. Menen virittämään kelloa hälytystä. 

Päiväkoti

Elokuussa koittaa työhön paluu ja päiväkotiarki. Olisin mielelläni jatkanut kotona lapsosen kanssa vielä hyvän tovin, mutta meillä on kuitenkin muitakin unelmia, kuin saada hoitaa lapsi kotona ja ne kaikki unelmat vaativat rahaa. Raha voitti siis tämän erän ja sekös minua hieman paljon kirpaisee. Hitsiläinen. Juujuu, muistan että Suomessa on parasta olla äiti, vai miten se nyt meni. Lapsi päiväkotiin! 

Mielipide keväällä: 

Kunnalliseen päiväkotiin, hakemus kaikista lähimpään, sitten seuraavaksi lähimpään.  

Varmuuden vuoksi katsottiin yksityiset vaihtoehdot, mikään niistä ei sykähdyttänyt niin paljon, että sen vuoksi haluaisi maantietellisiä haasteita aamuihin ja suurempia laskuja. 

Toukokuun tunnelmia: 

Postilaatikosta tippuu kirje, saatiin paikka ykkösvaihtoehdosta. Tämä on hienoa!

Tunnelmat kesäkuussa: 

Kävelemme innokkain askelin tutustumaan päiväkotiin. Samaan aikaan olen tehnyt yllättäen keikkoja entiseen työpaikkaan. Alkaa maistua jo syksyn arjelta. Alkaa tunnelma muuttua. Alkaa itkettää. Mä en halua, mä en halua, mä en halua. Mä haluan hoitaa lapseni itse. Mä en tykkää tosta päiväkodista. Miksi elokuu on jo ihan kohta? En oikeastaan edes tiedä käynkö vain erosurutyötä vai tuskailenko lapsen pärjäämistä, pelkäänkö ettei syliä ole siellä tarpeeksi, että lapseni ei saa huomiota, että hän luulee etten minä välitä. Arki on vain työtä ja väsyneitä iltoja. Surffaan netissä ja löydän jos jonkinsortin hienoja yksityisiä päiväkoteja, jotka kaikki kuulostavat paremmilta kuin "lapset rivissä potalla ja siitä riviin haalareihin"- hihna, miltä se minun silmiin tutustumisella näytti. Eikai siinä hihnassakaan mitään vikaa ole, jos lapsen kohtaa lämmöllä. Voisiko se oma suurin pelko ollakin se, että omasta lapsesta ei välitetä tarpeeksi, että hän hukkuu massaan eikä olekaan erityinen. On vain yksi hoidettavista eikä meidän mahtava tahtotyttö, joka haluaa olla sylissä kun harmittaa ja tykkää syödä ruisleipää ja karjuu kun ei mene asiat kuten haluaa, tanssii ja hurmaa, sanoo tiitä ja se muuten sitten tarkoittaa kiitos eikä lisää. 

"Tuleeko teille jotain kysyttävää mieleen?!

"No sellasta mä olen vähän miettinyt, että mitä jos lapsella on paha mieli, niin onko teillä silleen niinku että otatte syliin, ku tää meidän lapsi tarvii paljon syliä?", kysyn leuka melkein väpättäen. 

Tässä kohden päiväkodin täti laittoi varmaan vihkoonsa merkinnän "äiti tarvitsee paljon tukea päiväkodin aloituksessa". 

Annan itseni sopeutua päiväkotiajatukseen nyt rauhassa. Alan rakentamaan luottamusta päiväkodin hoitajiin, he varmasti haluavat että lapseni voi hyvin, he varmasti ottavat syliin jos itkettää. He ovat mukavia ja ammattilaisia. 

Onneksi siihen elokuuhun on kuitenkin vielä monta hyvää hetkeä matkaa. Sitäpaitsi, kaikkihan voi mennä ihan tosi hyvin. 

Arki pyörii miten sattuu

"Kesällä saa mennä rytmit sekaisin", lohdutti ystäväni minua, kun kerroin että meillä ei olla kovin kellontarkkoja juuri minkään suhteen ja kotikin tuntuu olevan huiskin haiskin. Olisin ehkä lohduttautunut lauseella, mikäli tilanne olisi kovasti erilainen talvella. 

Meidän perheen tuntuu olevan totaalisen mahdotonta saada säntillistä rytmiä aikaiseksi. Unirytmi heittelee eniten. Vaikka laitamme lapsemme nukkumaan joka ilta suurinpiirtein samaan aikaan (n. klo 20.30), nukahtaa hän illasta riippuen erittäin helposta keskivaikeasti. Yöt vaihtelee, samoin heräämisaika. Eilen lapsi heräsi klo 9.00, tänään 7.00. Sen mukaan tulee myös päiväunien tarve, mikä jo vaikuttaakin syömiseen. Saati, että palettiin lisää vierailuja, retkeilyä, leikkikavereita tai känkkäränkkää. Mukaville asioille emme osaa sanoa ei ja se muuttaakin usein koko päivän rytmiä. 

"Meillä mennään lapsen ehdoilla", olen kuullut usein sanottavan ja "rytmi ja rutiinit luovat turvallisuutta". Olen koettanut katsoa tarkalla silmällä, onko lapselle turvattoman oloinen tai sekaisin kuin kelloton seinä. Tiedän, että on lapsia joille pienetkin muutokset päivän rytmissä, voi tuottaa epämukavaa levottomuutta eikä lapsi selkeästi pidä muutoksista. Meidän onneksi pirpanamme on joustavaa sorttia aikataulujen kanssa, eikä ole osoittanut kärsineensä suurinpiirtein höylätyistä ajoista. Tarkoittaako lapsen ehdoilla meneminen siis sitä, että pitää tarkat aikataulut vai sitä, että tuntee ja kuulee omaa lastaan ja uskaltaa toimia omalla tavalla, vaikka koko naapuruston lapset lähtevätkin aina siinä vaiheessa lounaalle ja päiväunille, kun me vasta päästään ulos? Tänne asti ollaan selvitty. Elokuussa alkaa päiväkoti, joka tuo turvalliset rutiinit. Miten me ikinä kyetään heräämään ajoissa ylös?!?

Hyvät yöt ja illat kans

Viimeisen vuoden ja noin kolme kuukautta on perheemme nukkumisasiat olleet melkoista säätöä. Lapsen syntymän jälkeen ensimmäiset kymmenen kuukautta oli nukkumisen suhteen sanalla sanoen kamalaa. Sen jälkeen alkoi olla siedettävämpää askel askeleelta. Yöimetyksen lopetusta, omaan sänkyyn siirtymistä, silittelyä, tassuttelua, heräilyä, vieressä nukkumista, takaisin sänkyyn, sylissä nukahtamista, hyräilyä, sihinää, suhinaa, laulua, soittorasiaa, tuttia, ei tuttia, yövaloa, ei valoa, valoa tunnelin päässä. 

Juuri nyt makuuhuoneessa on hiljaista, vain ihana pieni tuhina. Vein lapsen iltarukousten ja öiden toivottelujen siivittämänä omaan sänkyyn. Hän jäi sinne ja nukahti. Siis kertaan: jäi sinne ja nukahti. Minä en ollut pitämässä kädestä kiinni, en hyssyttämässä, en suhisemassa, en laulamassa, en istumassa tuolilla sängyn vieressä. 

Tämä on ihanaa. Nukahtamisen helppous on IHANAA. Ah. Pieni nukkumatin askel maailmalle, mutta jättiläismäinen meidän perheelle. 

Yksin kotona 1

En herännyt yöllä kertaakaan. Heräsin aamulla, kun koin olevani siihen valmis (noin klo 8 eli normaalia myöhemmin). Aamukahvia nautin niin kauan, että kahvi oli jäähtynyt jo moneen kertaan. Kahvin kanssa otin pakkasesta palan kuivakakkua, ystävän tekemää. Kukaan ei kinunnut sitä minulta, söin hitaasti jokaisen murun. Puhelu DNA:n asiakaspalveluun kesti jonotuksen ja puhelun kanssa yhteensä tunnin, muttei sekään haitannut kun oli aikaa. Kävin suihkussa, ovi oli kiinni. Levitin kaikki kankaani lattialle ja tein suuria suunnitelmia. Leikkelin kankaita, pinosin, lajittelin. 

Nyt näppäilen tekstiä tietokoneellani (jossa on päivitetty virusturva) eikä kukaan yritä sammuttaa konetta toistuvasti. Vielä on hetki aikaa. Käyn pyykkituvassa. Jatkan kangasoperaatiotani. Ehkä imuroin, mutta vain ehkä. 

Pikkupirpana on vauhdittamassa mummolan arkea, kuinka hyvää se vanhemmille tekeekään! 

P.S. Kyllä yhdessä yössä kuitenkin jo ikävä kerkiää muodostumaan. 

Nettisurffailun pienemmät aallot

Noin viikko sitten ärsyynnyin itselleni, kun huomasin sanovani lapselleni "äiti nopeesti kattoo yhden jutun". Yksi juttu tarkoitti surffaamista netissä hakien tai lukien muka jotain todella tärkeää. Huomasin usein kehitteleväni itselleni haasteita, joita minulla ei edes ole, lukiessani kasvatuskeskusteluja tai ruokakeskusteluja. Iltaisin, lapsen ollessa nukkumassa netissä saattaa helposti hurahtaa tunti jos toinenkin ja sitten sitä ihmettelee kun talvivaatteet on vieläkin viemättä varastoon, pyykit viikkaamatta ja iltateet nauttimatta siinä paikallaolevassa seurassa. 

Rajoitin netin käyttöäni ärsytykseni myötä niin, että poistin puhelimesta facebookin ja bloggerin. Luen blogeja ja kirjoitan sitä vain koneella, samoin toimin facebookin suhteen. Lopetin seuraamasta ryhmiä, keskusteluja, blogeja, joista minulle tulee levoton tai huono mieli ja jotka vievät liikaa aikaa. Sen sijaan etsin tietoa, jota todella haluan täsmäiskuina. Mieluiten kuitenkin kysyn ystäviltäni tai perheeltä. 

Kun olen koneella, on minulla yleensä aina assistentti hakkaamassa näppäimiä, jollei hän ole päivä- tai yöunilla. Hän siis asettaa erinomaiset rajat käytölleni (mikäli haluan, että kone pysyy ehjänä).

Aikaa on vapautunut mukavasti muillekin asioille, kuten pupujen ja tipujen sijoittelulle. 

Sananlaskuhetki

Pidän kliseista ja teepussien aforismeista. Sananlaskuissakin piilee toisinaan totuuden siemeniä. 

Yhden sananlaskuhetken koin tänään: 

Menin naperon kanssa juna-asemalle vastaan ystävää ja hänen lastaan. Parkkeerasin auton ja halusin mennä laiturille asti halaamaan. Parkki oli maksullinen. Ei ollut kolikon kolikkoa. Nökötin auton vieressä viihdyttäen lasta ja etsien katseella ystävää. 

Vieressä vanhempi mies hakee puolestaan katsellaan jotakuta, näki minutkin. Hetken katseltuaan, hän astelee upouuden Audin luokse ja sanoo kuskille, että hänellä on ylimääräinen parkkilippu, jota hän ei tarvitse. Niin sitten lipuke liukuu silmieni ohi miehelle, joka istui kiiltävän käynnissä olevan autonsa ratin takana. Näyttää siltä, että lipuke ei tule käyttöön. 

Raha menee rahan luokse, tuumasi tämä nainen kuraisen perheautonsa luona. 

Ystävän ja tenavien kanssa oli mainio päivä. Käytettiin paljon oman elämän viisauksia, joista tekisi mieli tehdä oma teepussiaforismi-sarja ja myydä vaikka Liptonille, reiluuden nimissä.

Iltarukous

Yökylät mummolassa, niitä ihania lapsuusmuistoja. Sain aina tuoreita itsetehtyjä sämpylöitä voilla ja juustosiivulla. Pakkasarkussa oli aina kingis-puikkoja. Illalla mummo hieroi käsiini Erioil-rasvaa ja luki iltarukouksen. Rukous oli Levolle laske Luojani. Vaikka kyseiseen rukoukseen liittyy lämpimiä muistoja, halusin jonkun hieman iloisemman iltarukouksen oman lapsen unille saattamisen hetkiin. Mieluinen löytyi Kotien rukouskirjasta, jonka saimme kasteen yhteydessä papilta. Koska ensialkuun ei meinannut mitenkään sanoja muistaa, tein pienen iltarukoustaulun. Taulun kehystä pääsi koristamaan yksi ystävän tekemistä sydämistä neitoselle.   

Nykyään kun sanomme hyvää yötä, siitä useimmiten sellainen tulee. 

Aikapeli

Lapsen kanssa kahden ollessa ajalla pelaamisesta on tullut taitolaji. Joissakin asioissa täytyy olla vain yksinkertaisesti sukkela, toisissa nokkeluus on valttia. Tässä otteita yhden päivän aikapelistämme: 

Kello ei ole lähellekään kuutta, ei edes vielä puoli kuutta, kun neiti haluaa alkaa elämöimään. Mietin, otanko viereen, jolloin saan pelattua yleensä itselleni muutaman lisäunitunnin. Viime aikoina se on tuntunut kohtuuttoman hyvältä vaihtoehdolta, vaikka aina pelkäänkin, että nyt menee unikoulussa opitut taidot harakoille. 

Aamupuuron suhteen on oltava nopea, todella nopea. Jäähdyttäminen nopeutuu jääkaapista otetulla soseella tai näillä keleillä ikkunalle hetkeksi laittamalla. Oman aaukahvin saa juotua kohtuullisen rauhaisasti, jos antaa puuron jälkeen jotakin sellaista nakerrettavaa, jossa menee hetki. Maissinaksu menee noin viidessä sekunnissa eli niistä ei ajankäytöllisesti ole hyötyä, hupia kyllä. Riisikakku on melko hyvä, mandariini ja omena samoin. 

Uloslähtötilanne on isoilla pakkasilla kinkkinen. On mietittävä pukeeko itsensä ensin ja hikoaa itsensä kiukkuiseksi vai lapsen, jolloin kuuntelet hänen kitinää niin kauan, että saa itsensä puettua. Yleensä teen näitä kahta portaittain yhtäaikaa. Näissä asioissa nopeus on valttia. 

Ruokakaupassa jälleen vikkelyys palkitaan, koska muuten tenava herää uniltaan rattaissa, mikä ei ole toivottavaa kotimatkan kannalta. 

Kotiin kavuttiin jättimäkeä topparotsissa hioten pakkasesta huolimatta, kävi niin, että kaupassa tämä äiti ei ollut tarpeeksi vikkelä ja hyvän vauhdin antoi sopiva kannustaja rattaissa. Huh, kotona. Äkkiä ulkovaatteet pois. Suihku, voi se tekisi kutaa. Jos tekee ihan maailman pikaisimman suihkun, lapsi ei ehkä ole kerinnyt tuhoamaan mitään tai satuttamaan itseään millään keksinnöllään. Neitosen mielenkiinto luonnollisesti on kaikessa kielletyssä. Miten pelaan itselleni noin neljä minuuttia suihkua? Jotakin kiiltävää, ei missään tapauksessa lelu. Hahaa, CD. Yksi levy antoi minun käydä suihkussa, mutta ei kyllä toiminut enää seuraavalla kerralla. 

Kattiloiden äärellä apukokki roikkuu aina lahkeessa. "Ihan pieni hetki, äiti ottaa sut ihan kohta". "OO, kato mikä tässä on, onpa hieno kauha/ vispilä/ puuhaarukka/ taikinakulho/ rasia/ maustepurkki (hyvin kiinnioleva)." Kauha on yleensä tylsä, sillä voittaa vain noin minuutin. Kierteinen vispilä antaa jo jokusen minuutin. Tanssiva ja laulava äiti voi parhaimmillaan toimia pidempäänkin, mutta siihen tarvitaan sopivanlainen tunnelma. 

On myös toimintoja, joissa ei auta mitkään pelit. Kantorepun turvin saimme imuroiduttua kodin (ja jes kyllä, olen oppinut laittamaan lapsen selkään ihan omin avuin). Puhelut onnistuivat lenkillä tai lapsi sylissä keikkuen. Käsityöt ja tietokoneen käyttö on kutakuinkin mahdotonta. Todettakoon vielä, että siinä vaiheessa kun olin istunut lapsen kanssa vessassa, tiesin mitä "jatkuva läsnäolo" tarkoittaa. 

Päiväunet, tuo taivaan lahja kaikille äideille ja isille ja kaitsijoille. Silloin pelataan vain sitä peliä, että miten siitä eniten nauttii. 

Ekohippiluomuäiti

Sain vastikään kuulla olevani luomuäiti. Otin tittelin kunnialla vastaan. Mielikuvat luomuäidistä tuovat minulle pehmoisia ajatuksia, lempeitä ja järventuoksuisia. Ihan niin puhtoinen ei tämän luomuäidin omatunto kuitenkaan ole. Teen paljon valintoja myös itsekkäistä syistä tai ihan vain pakottavista syistä tai sitten vailla mitään pätevää syytä. 

Olen aikojen saatossa saanut kuulla olla myös ekohippi. Hippimäisyyttä on ehkä olla ajoittain kovinkin maailmaa syleilevä ja suoltaa rauhaa sekä rakkautta maailmaan (tässäkin epäonnistun tasaisin väliajoin), muutoin en allekirjoita hip-hip-hurraata. Todettakoon tähän julkilausumaan nyt kuitenkin vielä, väärinkäsityksiä välttääkseni, että ekohippi-lempinimen sain hyvältä ystävältä hyvällä huumorilla, kun kerta toisen jälkeen pauhasin rakkaudesta ja maailmanparannuksesta.
 

Luomu eli luonnonmukainen. Luonto on niin hieno asia, että pakkohan siitä on välittää ja yrittää suojella. Samalla uskon, että mahdollisimman luonnonmukainen tapa olla lapsen kanssa (mitä se sitten onkaan), on varmasti hyvä. Jotenkin liitän luonnonmukaiseen sanan maalaisjärki. Maalla - järkeä? Tiedostan myös, että ajatustenkulkuni ei ole aina loogista, eikä varsinkaan kovinkaan järkevää. 

Tein pienen kelauksen arjessamme ja koitin poimia niitä tekoja, jotka todennäköisesti liittyvät jotenkin siihen, miksi sain hienon arvonimen 'luomuäiti'. Listaus ei perustu mihinkään tieteelliseen tutkimukseen vaan omaan yhdennaisen otokseen.

• roskat matkaavat yhteensä kuuteen eri astiaan
• kierrätämme kaikki käyttökuntoiset vaatteet (viimeksi M. vei pieneksi jääneet vauvanvaatteet mukanaan Ugandaan orpokotiin)
• tenava nauttii itsetehtyä ruokaa 
• kuulumme ruokaosuuskuntaan ja haemme joka torstai puhdasta satoa ruokalautasellemme
• kannamme lastamme usein kantorepussa
• imetän, ja vieläpä lapsentahtisesti
• lääkkeitä käytetään harkitusti
• suurin osa kosmetiikasta ja pesuaineista on ekologisia
• me kestovaippaillemme kotona ollessamme
• suurin osa lastenvaatteista on kirpputorilta/ kierrätettyjä, uusia hankkiessamme suosimme kotimaisia tai eettisiä eurooppalaisia, teen myös itse lapselle vaatteita
• eineksille nou nou
• M. on erityisen hyvä sammuttelemaan valoja
• omissa käsitöissäni käytän paljon kierrätysmateriaaleja
• käymme mielummin luontoretkellä, kuin kulutamme aikaa kauppakeskuksissa   
• emme ota turhia muovipusseja kaupassa, vaan käytämme kestokasseja
• turhan tavaran ostaminen ei ole onnemme lähde
• bonuspisteen saa varmaan kun käy äiti-lapsi-joogassa 

Kuten sanottua, emme täytä ollenkaan niin montaa laatukriteeriä, ettäkö voisimme olla vuoden luomuperhe, sillä meillä mm. 

• on auto jolla myös ajetaan
• on lennetty ulkomaanmatkoja
• ostetaan lihaa/ broileria ja vielä pahempaa: paketissa
• perheen aikuisten vaatteet eivät ole läheskään yhtä eettisiä kuin lapsen
• kodissamme on turhaa krääsää, jota myös ajoittain tulee ostettua
• ruokaa pilaantuu aika ajoin ja joudumme heittämään sitä pois
• synnytys oli kaikkea muuta kuin luomu (tuhansin lääkkein varusteltu sektio)
• olen ihan pihalla mistään vihersmoothiesta tai superfoodeista

Tittelit sikseen, voitte kutsua ihan äidiksi vaan. En oikeasti pidä siitä, että äitejä laitetaan eri lokeroihin. Tämä minun nimitykseni lähti YLE:n vauvaviikon tiimoilta, jossa oli lyhyet sketsi-hahmot erilaisista äitihahmoista. Rehellisesti sanottuna nuo sketsit eivät kolahtaneet minuun lainkaan, mutta sai kuitenkin aikaan sen, että aloin kirjoittamaan aiheesta.

Omassa ystäväpiirissä kutakuinkin kaikki jakavat kanssasi ekohenkisiä aatoksia, minkä vuoksi kaikki yllämainitut tuntuivat jotensakin itsestään selvyyksiltä ja erittäin typerältä edes listata. Moneen toveriperheeseen verrattuna kulutuksemme ja tapamme olla on kaikkea muuta kuin luomu. Kun sitten tein kierroksen erilaisissa blogeissa tai kurkkasin salaa naapurin ostoskärryyn marketin jonossa, tajusin ettei mitään itsestään selvyyttä ole olemassakaan.

Olen ollut tilanteissa, missä minulle on perusteltu esimerkiksi kahvin ostoa (ei Reilun kaupan) tai halpavaatekaupassa käyntiä. Moisiin selityksiin olen aina todennut, että minulle ei tarvitse perustella tekojaan, en minä ole kenenkään omatunto, enkä sen kummempi kuin kukaan muukaan. Jokaisella on vapaus tehdä omassa elämässään itselle parhaiten sopivimmat valinnat ja jutut, sellaiset että on hyvä mieli ja olo eikä tekemisestä tule väkinäistä tai turhan hankalaa. Ihan vähän kun miettii, silloin tällöin, sekin on hyvä. Kaikki pienikin, vaikka vain ajatus, on parempi kuin ei mitään. 

Ja aina kun mahdollista: Mennään metsään! 

Kimpale lihaa ja kakkatilanne

Tapahtunutta tällä viikolla:

Kaurakokeilu päättyi yöhön, jona herätään tunnin välein vatsavaivoihin. Ei kauraa siis totesimme umpiväsyneinä aamulla. M. lähti kymmenen minuutin pika-aamulla liikenteeseen. Me tytöt käynnistettiin päivää hieman hitaammin. Kello yksi iltapäivällä ajattelin, että on ehkä hyvä poistua sisältä maailman kirjoihin. 

Kävelylenkki kaukokauppaan. Mitä tänään syötäisiin - hokema kiertää päässäni ympyrää saamatta otetta mistään. Matkalla neito suloisuus uinahtaa toivotuille unille. Päästyämme perhemarkettiin, mainokset herättävät hänet välittömästi. Kierrän markettia päämäärättömästi. Silmiini osuu TARJOUS, paisti-tarjous. Paisti. Makustelen sanaa. Toissapäivänä M. kysyi mitä kyseinen sana tarkoittaa. Minulle se tuo mieleen 50-luvun amerikkalaisen kotirouvan. Jostain syystä paistitarjous houkutteli minut tarttumaan kimpaleeseen lihaa, jota en ole koskaan ennen valmistanut. Kassajonossa pieni käy jo levottomaksi. Hihnalla on ainoastaan se paistikimpale. Kassa kertoo lukemaksi puolet enemmän kuin luulin. Jono perässäni alan peräämään tarjousta. "Se on kilohinta". "No katos vaan, niinpä olikin, ohhoh, ei se mitään" köhisen ja maksan nöyränä ostoksen. 

Kotimatkan mietin repseptiä ja valmistustapaa ja lisukkeita. Vitsi, tän on pakko onnistua.

Kotona lapsi (edelleen kitisevä) kainalossa alan lukemaan tuoteselostetta. Sisältää soijaa. Soija, se minkä poisjättäminen antoi meille vihdoin hyviä öitä (hyvä yö meillä tarkoittaa 22.30-6.30 välillä kaksi tai kolme heräämistä). 

Se siitä paistista. 

Kaivoin pakkasen syövereistä hätävarat. Herne-maissi-paprika, kanat, riisit ja kookomaito kattilaan ja tsirlimpsis vaan ruokaa, ole hyvä. Jopa sen saa vaikuttamaan astetta paremmalta, kun kattaa kivasti. 

Olin jokseenkin varma, että seuraava yö on parempi. Onhan sen nyt jo oltava. Yöllä käymme käden vääntöä kumman vuoro nousta tyynnytyspuuhiin, joita oli jokseenkin monta. Aamu ei ole koskaan kovin aurinkoinen huonon yön jälkeen. Meidän aamu oli suorastaan kakka, ihan sanalla sanoen. Yöpuvuttoman ja vaipattoman lapsen jättäminen lattialle hetkeksikään ilman valvovaa silmää oli SUURI virhe. Kohtuullisen sottaisen tilanteen jälkeen päätin kuitenkin saada kaksikkomme perhekerhoon, joka alkaa aivan liian aikaisin. Perillä huomaan, ettei hameeni puhtautta hohda. Sinällään se ei haittaa, koska tättähäärä heitti puklut päälleni ensimmäisen vartin sisällä. Mahtava fiilis. Kruununa hyvin alkaneelle päivälle, heitin kauraleseet keittiösiivouksen yhteydessä lattialle.

Tilanne on hallussa. Sain juotua kupin kahvia onnistuneiden päiväunien aikaan. Kirjoitin tämän kaiken blogiin. Pesukone lauleskelee ja leseet poistuneet lattialta. Ystävä lupasi viedä paistin mennessään. Tunnelma on arkisesti kohdillaan.

Raha vai rakkaus?

Olen tehnyt elämässäni muutaman melkoisen monta valintaa, jossa raha on jäänyt kakkoseksi ja tunne voittanut. Yksi suurimmista aikoinaan oli Afrikkaan lähtö. Silloin otin virkavapaan töistä, maksoin vapaaehtoisjärjestölle tuntuvan summan, ostin lennot ja lähdin. Vapaaehtoistyön kalleudesta voisinkin avautua monta sivullista tekstiä. Toisaalta toki ymmärrän, että järjestöt tarvitsevat varoja, mutta toisaalta koin suurta vääryyttä rahoittaa projektia niin tuntuvalla summalla, koska olin jo valmis tekemään ilmaiseksi töitä. Oli miten oli, en kadu hetkeäkään. Sain jotain paljon suurempaa tilalle, mitä ei voi rahassa mitata.

Olemme käyneet mieheni kanssa melko monta keskustelua lähitulevaisuudestamme. 

- Tedätkö, mulla on vaan nyt sellainen vahva tunne, että näin pitää tehdä. Kyllä me aina jotenkin selvitään. (Tässä kohden perustelen päätöstäni äidinrakkaudella, intuitiolla ja maailmaa syleilevillä kommenteille siitä, miten sydän kertoo miten pitää toimia kera muun runollisen).

-  You can't eat love! 

Niin, hitsi vie. Rakkaudella voi toki valmistaa ruokaa, mutta se ei ihan riitä täyttämään vatsaa. Elämiseen tarvitaan rahaa. En halua antaa rahalle sitä valtaa, että se käy ärsyttämään minua, mutta valitettavasti niin käy aika ajoin. Miksi sen pitää hallita niin paljon? 

Pohdin kirjoitanko siitä miten kahden maan suhde tulee kalliiksi lentoineen, kaukopuheluineen, viisumeineen kaikkineen (ei kannata, monikultturisten perheiden raha-asioista ei vain voi julkiseti puhua). Valitanko siitä, että sosiaali- ja terveysalan henkilöston kuuluisi mielestäni ansaita enemmän (itse olet ammattisi valinnut ja teet sitä sydämellä). Otanko kantaa siihen, miksi työtön saa enemmän rahaa kuin kotiäiti (Suomessa on etuoikeus ylipäätänsä jäädä kotiin eikä mennä töihin). Pohdintani keskellä radiossa kuului seuraava lause:  

"Ei se mammona ja materia, vaan ne ihmiset ketä siinä on." 

Oivallinen aatos++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++ (äskeisen merkinnän teki tyttäreni, lienee parasta päättää kirjoittaminen). 

 

P.S. On erinomaisen hienoa saada olla kotona lapsensa kanssa vielä useampi kuukausi, vaikka se ei olekaan taloudellisesti järkevää. Näin me päätettiin, rakkaudesta lapseen.

Mä en kyl sit ...

Aikaa ennen miestäni vannoin monia asioita. Olin erittäin vahvasti sitä mieltä, että minusta tulisi maailman paras vaimo ja hämmästelin vain sitä, missä se täydellinen mies viipyi.

"Sit ku mä olen parisuhteessa, niin mä en sit kyl ainakaan olis sellanen ja tällänen ja tollanen" - lista oli pitkä. Listan kärkipäässä oli olla sellainen vaimo, joka ei koskaan nipota eikä ärhentele.

 

Noh. Kerronpa nyt, että olen ihan hyvä vaimo juuri minun miehelleni, noin niinkuin keskimäärin, mutta lieviä ja loivia ali- ja ylilyöntejä tulee välillä tehtyä. Onneksi temperamenttien lisäksi tähän perheeseen on annettu hyvä annos huumoria ja anteeksiantoa.

 

Aikaa ennen vauvaa päätin olla tekemättä turhan montaa periaatetta minkään suhteen, koska tiesin, ettei niistä todennäköisesti mikään tulisi menemään kuten ajatteli. Näinhän siinä kävikin. Joitain ajatuksia minulla kuitenkin oli itseni suhteen.

 

"Mä en kyllä sitten sekoa siihen äitiyteen. Mä olen sellanen, joka pitää huolta itsestään ja on aina sellanen ihanan rakastava, huumorintajuinen, rennonletkeä äiti. Ja mä pidän kyllä huolta itsestäni ja parisuhteesta samoin ystävyyssuhteistani."
 

Letkeys on ollut välillä kaukana ja luukkupaidoissa ollut kolmen päivän puklut, kun ei ole enää muistanut mikä päivä on. Ensimmäiset kuukaudet kuljin mammatrikoissa, kun muut eivät vielä mahtuneet päälle. Stressitaso on ollut taivaissa neidin huutaessa vaivojaan, eikä syli ole aina ollut niin lempeä kuin toivoin.  Välillä olen kokenut olevani koko kulmakunnan räjähtänein tuulipukumamma, jonka ripsiväri on jumahtanut kiinni ja rintsikoissa aina maitoa. Ystävilleni olen tilittänyt hullun lailla kaikkea vauvajuttua ja äititunnelmia ja puhelut päättyy harmillisen usein "mun täytyy nyt mennä" -tokaisuun. Sitten puhelun jo päätyttyä mietin, että tajusinko edes kysyä mitä toiselle kuuluu. Neitosen vatsavaivojen tiimoilla olen pähkäillyt pääni puhki ja hiukset halki keinoa jos toista helpottamaan toisen oloa, välillä teki mieli vetää tukka päästä, ihan että saisi jotain muuta ajateltavaa. Tosi rennonletkeetä siis.

On alkanut uusi aika. Suurimmaksi osaksi aikaa tätä nykyä tunnelmat ovat jo melkoiset mainiot. Myin viisi imetyspaitaa kirpparilla. Imetän vielä, mutta onnistun siinä ilman imetyspaitojakin. Minulla on eri vaatteet kuin eilen, enkä haise maidolle. Lenkkipolulla askel kulki jo melko mukavasti.  Hypistelen kankaita jatkuvasti, enkä malta odottaa ompeluharrastuksen alkamista. Meillä nauretaan usein ja nukutaankin välillä. Tuntuu ihan superupeelta olla noin hienon tyypin äiti ja sitä tunnetta mä en kyllä osannut edes kuvitella aiemmin.

 

 

 

 

 

Ihan pian se on täällä

Kankaita hankittu, ompelukurssille ja vauva-joogan ilmoittauduttu, juoksukengät päässet jo pururadalle. Pää surisee suunnitelmia siitä, miten koti järjestetään uudelleen. Kodin uudelleenjärjestys sisältää jälleen "nyt hankkiudutaan tavarasta eroon"- suunnitelmia, mitkä kerta toisensa jälkeen tuhoutuu toivottomuuteensa, uuden tavaran saapuessa ovesta sisään säännöllisesti. Parvekkeen kukat nukkuu jo. Merkit on aivan selvät. Syksy, se on täällä pian.

Lukeudun niihin, jotka romantisoi syksyä. Maalailen kuvaa kynttiläilloista ja viltin alle kääriytymisestä. Kotona ollaan enemmän ja saa vihdoin jotain aikaan. Arki, se alkaa taas rullata. Koko maailma asettuu radalleen, kun lapset ei juoksentele rannoilla ja pihoilla päiviä pitkiä vaan käyvät koulua. Aikuiset asettuvat taas aikatauluihin ja perjantaisin on ruokakaupoissa ruuhkaa. Tietää mihin aikaan voi kellekin soittaa ja vastauksiakin saa toimistoista asioihin. Oma neuvolantäti on taas paikalla, huoh. Meidän arki on saanut myös rytmin. M. lähtee aamusella ja palaa neljän aikoihin. Minä olen kuin paraskin kotirouva, pesen pyykkiä ja teen vauvan soseita. Tänään käytin isovanhempien hoitoapua siihen, että sain puunata kotia rauhassa (luulen, että tämä syysintoilu lakkaa ennen kuin saapuu edes syyskuu ja ikävöin taas kesää, kun kaikki saa kirmata pitkin laitumia).

 

Vaikka kangaspino ja kirpeät syyssäät kutkuttavatkin mieltä, täytyy myöntää että ensimmäistä kertaa tuleva syksy ja talvi hieman myös kauhistuttaa. Tiedän, että valon ja auringon lapsi, mieheni, ei ole pimeän ajan suurin fani. Minun suuresti hehkuttama ja makustelema joulu tuskin riittää miehelle valopilkuksi pitkään auringottomaan jaksoon. Toisaalta, olenhan onneksi itse niin valoisa, ettei  sitä edes huomaa auringon puutetta, haha.

Eilen piti lapsellekin pistää jo myssy päähän. Vaatteiden pukemista naperolle en kyllä itsekään kylmenevissä päivissä ikävöi. Pitääkö käyttää jo sukkia muka?

 

Salaa saatan haaveilla, että saadaan pennosia säästettyä sen verta, että pimeitä kuukausia valostuttaisi matka aurinkoon. Haavearkku vain tuppaa olla melko täynnä kaikenmoisia muitakin toiveita.

Kesä antoi meille parvekkeelta vain yhden punertavan tomaatin, muutoin kesän sato oli mehukas ja mielekäs. Ihania muistoja pirpanan ensimmäisestä kesästä.