Hyvä kesä tiskaamalla

Merkit olivat olleet jo pitkään aika selvät. Totuus oli nyt kohdattava silmästä silmään. 
"Se on hajonnut!", totesimme katsellessamme astianpesukonettamme. Pääni sisällä rullaa pohdintaa koneen korjaamisesta, rikkimenneiden laitteiden kohtalosta, eettisestä kuluttamisesta ja ihan noin kevyesti maapallon tilasta. Päädyimme kuitenkin kodinkonekauppaan. 

Kun myyjä oli taidokkaasti jututtanut meitä hetken, nauranut kanssamme ja saanut meidät jotenkin haltioitumaan tarjouksestaan, kuiskasimme jo toisillemme "otetaan tää samantien". Jostain etäisestä järjenhivenen valssista tanssi kuitenkin pieni lause päässäni: mieti edes hetki. 

"Mitä jos mietimme yön yli?" Tunsin suurta vasuullisen aikuisuuden huumaa, kyetessäni sanomaan jotakin tuollaista. Mies oli samaa mieltä, huomenna päätetään. 

Tuli huominen eli eilinen ja tuli kesäsuunnitelmat. Suomen kartta vei meidät mennessään ja pistimme rasteja pitkin poikin karttaa. Käydään tuolla ja tuolla ja sielläkin vielä. Matkailu, vaikkakin telttailemalla ja kyläilemällä toteutuu, kuihduttaa rahakukkaron sisältöä tehokkaasti. 

"Tiskataanko käsin?"
"Joo, ostetaan sitten syksymmällä."
"Nii ja eihän me olla juuri edes kesällä kotona."
"Mä käyn ostamassa tiskiainetta, se on loppu?" 

Pyöräilin lähimarkettiin, ihan vain ostaakseni käsitiskiainetta. Kovasti hymyilyttää kesä ja suunnitelmat, eikä harmita rikkinäinen kone yhtään. 

Sanoja rakkaudesta

Ystäväni, leivosfiilistelijätoverini istui kanssani iltaa ja kävimme keskusteluja rakkaudesta sekä äitiydestä (inspiraationa Lotan kirjoitus). 

"Onko sun mielestä äidin rakkaus jotenkin erilaista?"

"Ei!" vastasin spontaanisti. 

Kysyjä totesi (iloisena) minun olevan ensimmäinen joka niin vastaa, mikä kirvoitti pohtimaan asiaa tarkemmin. Onko minun rakkaus lapseeni jotenkin vaillinaista, koska en koe sen olevan muita rakkauksia suurempaa? Onko asia niin? Mitä se äidin rakkaus on? 

Kuvailin, että rakkauteni lapseen tulee suurina läikähdyksinä sydämessä. Kun jo lasta katsoessa tuntuu jotenkin, että koko sydän pakahtuu. On halu suojella. Haluaa toiselle vain kaikkea hyvää. Kun häneen sattuu, minuun sattuu. Kun tulee niin kova ikävä erossa ollessa, että meinaa itkettää. Kun olet itkenyt, olet nauranut, olet raivonut, tuntenut myös epätoivoa. Olet tuntenut pelkoa menettämisestä. Vähintäänkin tuota kaikkea rakkaus minulle on. Nuo kaikki tunnistan sekä suhteessa lapseeni, että mieheeni. 

Äidin rakkaus on loputon, sanotaan. Äiti ei koskaan hylkää, se kestää. Onko äidinrakkauden erityisyys juuri sen kestävyys ja venyvyys? Vai johtuuko kaikki sittenkin vastuusta. Rakkaudellisesta vastuusta. Äidin "tehtävä" on rakastaa ja huolehtia, olla olemassa lasta varten. Lisättäköön tähän, jottei teksti saa väärää kaikua: pidän tästä äitihommasta valtavasti ja tunnen suurta rakkautta lastani kohtaan. 

Yhdessä ystäväni kanssa illan tunteina pohdimme myös, mikä tekee äitiydestä jotenkin niin erityistä. Monet kertovat, että äitiyden huippuhetkiä on ne, kun tajuaa olevansa juuri se ainoa, ainoa ihana äiti, jota lapsi pyytettä rakastaa. Kukapa ei haluaisi olla rakastettu? Vai tekeekö äitiydestä upean se, että pääsee kasvattamaan lastaan omien arvojen ja ajatusten pohjalta, ikään kuin muokkaamaan lasta toivottuun suuntaan, jotta siitä kasvaisi sellainen aikuinen, joka omissa ajatuksissa siintää hyvästä ihmisestä. Tuo viimeinen ajatus on kyllä kamala. Ketään ei saisi muokata, mutta sitä on aika mahdoton välttääkään, halusimme tai emme. Kasvatetaan siis lasta aikuiseksi ja voimme tehdä sen oikein, koska hirveän moni tekee sen jotenkin tosi väärin. Sillä "minä en ainakaan oman lapseni kohdalla ... plaab, plaab, plaab." 

Äitiys on huimaa ja ainutkertaista sen tuoman vastuun vuoksi. Pienen pieni ihminen tarvitsee aikuista enemmän kuin aikuinen koskaan tarvitsee toista aikuista (ellei sairaus, vamma niin tee) ja juuri se tekee minusta äitiyden todella valtavaksi. 

(Läppäri tippui sylistä, mieheni kommentoi että sanat taitavat olla aika painavia). 

Aikuisten välisessä suhteessa tapahtuu luonnollisesti paljon asioita, mitä ei suhteessa lapseen tapahtu, niin fyysisellä kuin psyykkiselläkin tasolla. Siinä määrin rakkaus on erilaista. Mutta mikä oikeastaan on juuri sitä rakkautta, mikä vastuuta, mikä äitiyttä, mikä tunnetta, mikä järkeä? Onko olemassa erikseen äidin rakkautta vai onko vain rakkautta?  

En tiedä pysyitkö ajatusteni juoksussa yhtään mukana. Omasta mielestäni oivalsin jotain tärkeää tunteistani, mutta voi olla että huomenna oivallan että pitääkin oivaltaa jotakin lisää. 

Mikä tämän kaiken jaarittelun ja sanojen pyörityksen sekä loputtomien kysymysmerkkien lopputulema nyt sitten minun näkökulmasta on? Se että vaikkei ole lasta, voi kokea suuria rakkaudentunteita, jotka eivät välttämättä poikkea lasta kohtaan tuntemasta rakkaudesta. Rakkaus on aina suuri asia, toivon että jokaikinen maapallon asukas saa sellaista kokea. 

Lapsen itku, se josta ei ota mitään selvää

Muistan jo vauva-ajan alkuajoilta, miten sitä kuuli, että pian oppii mitä mikäkin lapsen itku tarkoittaa. Pian? On kulunut vuosi ja kolme kuukautta, eikä homma ihan hallussa ole vieläkään. 

Olimme Maailma Kylässä-festareilla (erinomainen päivä) ja bussimatka takaisin kesti 1,5 tuntia. Bussi oli viimeistä penkkiä myöten täynnä. Sylissä oleva lapsi alkaa kiemurrella ja itkeä. Itku ei ota laantuakseen ja äänen käyttö lisääntyy. Kovaäänisesti itkevä lapsi saa joka solun heräämään ja joutaa pohtimaan kerran jos toisenkin MIKÄ SULLA ON HÄTÄNÄ!? Selkä kaarella. Hiki valuu. Kaikki kikat käytetään. Vierustovereille selitän jotain korvatulehduksesta. Kaivetaan jo tissi (se minkä piti unohtua Lontooseen, no äh joo hassu mielikuva, imetys siis) esiin. Tunti ja viisitoista minuuttia se kesti, se itku. Kotikaupungin kyltin kohdalla vihdoin saapui hiljaisuus.

Neljän päivän ajan olimme jo todenneet molemmat, että lapsi ei ole kunnossa (tämän kyllä uskon olevan totta, enkä meidän ihan seonneen). Tuon äänekkään bussimatkan jälkeen saimme viimeisen kimmokkeen suunnata päivystykseen. "On todella hyvä asia, että lapsella on temperamenttia ja hän ilmaisee itseään voimakkaasti. Paljon, paljon parempi, kuin sellainen lapsi joka ei ilmaise", sanoi lääkäri meille, kun istuimme ehkä vähän noloina lääkärin todettua lapsen olevan kunnossa. "Korkeintaan kurkku vähän punoittaa", hän jatkoi. Ei voi olla totta!  

Kotihississä lapsi hymyilee peilikuvalleen (vai nauraa meille?). Olemme kutakuinkin sanattomia mieheni kanssa. 

Voin nyt ihan avoimesti kertoa, että minä en todellakaan tiedä mitä lapseni milloinkin itkee. Toivon, etten ole ainoa. Tai jos olen, kertokaa nyt ihmeessä mistä sellaisen lapsen itkuäänikirja-sarjan voi ostaa, missä kerrotaan mitä mikäkin itku tarkoittaa. 

Seuraavana päivänä toteamme, että olimme oikeassa, lääkäri ei. Ei tenava ihan kunnossa ollut. Lapsella on vatsapöpö. 

Kyllä me sittenkin jotain tajutaan. 

Vähäitkuista viikkoa kaikille!

Perhematka Lontoossa

Koko perheen ulkomaan lomamatka numero yksi on nyt takanapäin. Viikkoon mahtuu melkoinen määrä hetkiä. Matkalla aika katoaa. Kotiin palatessa tuntuu, kuin olisi ollut viikon sijaan kuukauden poissa. 

Matkustaminen lapsen  koko perheen kera ei olekaan ihan niin simppeliä kuin kuvittelin. Olen matkustanut melko paljon perheettömänä ja osaamiseni on siis karttunut rinkkaa selässä kantaen. Nyt selässä matkasi lapsi ja vierellä mies. Yhtälön täydensi ystäväperhe samanikäisellä tenavalla varustettuna. Kaksi vuoden ja risat iässä olevaa lasta pyörittävät kyllä päiväohjelmaa ja tilanteita jos jonkinmoisille kärrynpyörille. Lennot, ne joita eniten pelättiin, sujuivat puolestaan erittäin mallikkaasti. Myös viisumin kanssa matkaaminen oli helppoa, ei ylimääräistä säätöä kentällä. 

Järjestelmäkamerani jätin suosiolla kotiin, koska sen verran osasin aavistaa, että kuuden hengen kokoonpanolla ei pysähdellä asettamaan kameran valotuksia oikeisiin asetuksiin. Vanhan pokkarikameran räpsyjä katsellessani vähän kuitenkin kirpaisi, että kuvat eivät väreillään loista. Värikkäitä muistoja meillä on onneksi sitäkin enemmän. 

Matkakertomuksen kirjoittaminen (ja jos rehellinen olen, myös lukeminen) on minusta aina jotenkin vähän vaivalloista. Matkakokemusta on vaikea pukea sanoiksi. Olen käynyt Lontoossa ennenkin, joten perusnähtävyydet sivuttiin pirpanan kanssa vain ohikulkemalla. Mies sen sijaan teki bussikierroksen ja sai siten näppärästi koko setin yhdellä kierroksella. 

Ystävien/ paikallisten luona asuminen on aina totaalisen erilaista verraten perusturisti-hotellilomaan. Molemmissa on puolensa. Perheen luona pääsee näkemään paikallista arkea aidommin ja tietenkin viettämään aikaa kaukoystävien kanssa. Hotellissa puolestaan loman tuntu vahvistuu. 

Mikä Lontoossa ilahdutti?

Nauraminen ystävien kanssa, taidemuseo, puistossa leikkiminen, Brixton, kiireetön oleminen, yhdessä kokeminen, uudet maut, kukkivat puutarhat, reilun kaupan valikoima, miehen leveä hymy jalkapallostadionkierroksen jälkeen, englannin kieli, kaksitasobussit, monikulttuurisuus, aurinko, vehreys, monet mahdollisuudet, katuvilinän katselu, näin muutamia mainitakseni. 

Hyvän matkakohteen merkki on se, että ennen kuin loma päättyy, miettii jo seuraavaa kertaa samaan paikkaan. Lontoo tulee näkemään meidät vielä. 

Äidin päivän prinsessadraama-hetki

Päätin aikaisemmin päivällä etten kirjoita äitienpäivästä yhtään mitään, koska se on niin paska. Mielipiteeni muuttui päivän myötä. 

Heräsin sunnuntai-aamuun, kun lapsi ja mies olivat jo puuroilemassa. Kahvi on valmis, lapsi karjuu, mies osoittaa ruisleipäpakettia ja kehottaa syömään aamupalan. Katselen ympärille, ehkä valkovuokot on piilotettu tuolin alle, kortin saan varmaan laulujen myötä. Lapsi ja mies jatkavat puurotaistoaan, minä pyörittelen päätäni ja kiroilen samaisen pään sisällä: "tässäkö on minun spesiaaliaamuni!"

Kokoilen itseäni ja kelaan ikääni, olen aika vanha itkemään aamupalapöydästä puuttuneiden kukkien ja päivän toivotusten vuoksi. Lapsi alkaa kinuta leipääni. Hermosäikeeni eivät ole aamuisin parhaassa joustossa. Kuulen yhden säikeen pamahduksen ja poistun olohuoneeseen juomaan kahvini. Sohvalla itken. ITKEN. Tuntuu ihan pikkasen nololta myöntää (ennenkaikkea itselleen), että tällaisella päivällä kuin äitienpäivä, on merkitystä. Että herneprinsessa kehittää draamaa, vaikka ulkona paistaa aurinko ja kaikki on ihan hyvin. 

Kahvikuppia palautellessa mies katsoo hämillään ja kysyy onko kaikki ok. "No ei tasan ole, nyt on ÄITIENPÄIVÄ!!". Mies käskee hymyillen rauhoittumaan, sanoo että kaikki on ihan hyvin. Kommentoi jotain kärsimättömyydestäni, mutta vastaanottokykyni ei ole vielä palautunut. 

Lähden metsään lapsen kanssa. Poimimme valkovuokkoja, koska ne kuuluvat äitienpäivään, jostain on pidettävä kiinni. Soitin äidille, kuinkas muuten. Äiti käski olemaan vähän pidempään metsässä. 

Nätti mekko päällä, suu jo ihan vähän hymyssä vastaanotimme vieraat. Mies oli kutsunut kolme sukupolvea koolle ja tehnyt ruokaa. Minun paikalla oli lahja. Ja oli kortti, itsetehty, kauniit sanat liikuttavat minua vieläkin. Pamahtunut hermosäie kuroutui takaisin kasaan, ilme on kirkas, sydän kepeä. Kiitos ja anteeksi, halaus päälle. 

Ikä on joku luku

Syntymäpäivistä innostuminen kuuluu minulle kuin nakki makkaralle. Ugandassa puolestaan ikänumeroilla ei ole kovin suurta merkitystä. En kuullut kenenkään juhlivan pyöreitä lukuja tai kekkeröivän isosti lapsensa syntymäpäiviä. Syntymäpäivien juhlinta on vasta rantautumassa maahan. Ihmisten ikä saattoi olla aina jotain sinnepäin, kun sitä kysyin. Toisena hetkenä pari vuotta enemmän, toisena vähemmän. 

Ikätiedottomuuden syy ei ole niinkin keveä ja hilpeä, että ihmisiä ei vain kiinnosta oma ikä. Se olisi kyllä kiehtova tapa ajatella maailmaa, ilman ikää. Suuri syy ugandalaisten ikäasioissa on se seikka, että toimivaa väestörekisterijärjestelmää ei ole kauaa ollut. Aina 80-luvulle kaikki tiedot kirjattiin paperille. Paperille voi käydä kaikenlaista. Muistettakoon, että myös mieheni on syntynyt, kun maassa oli vielä sota. 

Uskoakseni vietimme erään ugandalaisen synttäreitä kuitenkin ihan oikeana päivänä ja ikäkin on kohtuullisen jämpti. 

Rakkaudentunnustus neuvolassa

Kävimme tänään neuvolassa katsomassa, että käyrät ovat kohdillaan. Kovasti tykätty oma terkkamme jäi äitiyslomalle ja tilalla oli uusi, jännitti hieman. Onneksi uusi oli aivan yhtä mahtava tapaus. Kertailimme siinä hetken historiaamme ja kulunuta vuotta. Neuvolakorttiin lisääntyi sellaisia sanoja kuin "ihana ja iloinen". Kasvutkin oli hienosti tasaantuneet. Kun terveydenhoitaja kysyi, että miten meille menee nyt, vastasin "tosi hyvin, olen rakastunut lapseeni aivan uudella tavalla". Voi miten hienolta se tuntuukaan sanoa. 

Siinä missä toiset ihastelevat vastasyntyneitään alkuparkaisusta asti herkeämättä, minulle se on käynyt vasta nyt. En sano etteikö rakkautta olisi ollut aivan alkumetreistä asti, mutta lopen uupuneena ja huolestuneena varsinainen jatkuva ihastelu ja pakahtuminen jäi vähemmälle. Nyt sydämeni pakahtelee päivittäin useita kertoja. 

Tätä nykyä olenkin sitten kahminut sydämeni täyteen kaikki näitä hetkiä tuon maailman mahtavimman tytöntyllerön kanssa. On ihanaa saada olla vielä kotona ja hämmästellä jokapäivä lisääntyviä taitoja yhdessä kikattaen (luonnollisesti välillä myös itkien). Miten juuri meille on voinut siunaantua noin hieno pieni ihminen. 

Peiton alkusilmukat

Joskus kun aloittaa isoa projektia, siitä on hyvä kertoa ääneen. Jää ikuistettu merkintä siitä, että valmistakin on ollut aikeissa saada. Sain vihdoin aikaiseksi opetella isoäidin neliön, ja niinkin modernisti kuin youtubesta. Tavoitteena on, että kun pirpana siirtyy pinnasängystä isojen tyttöjen sänkyyn, koristaisi tilkuista tehty peitto päivällä sänkyä. Onneksi siirtymiseen on vielä hyvä tovi aikaa. Alkuun on päästy kotona olevien jämälangojen sekä ostettujen valkoisen ja vaaleanpunaisen kanssa. Työn edetessä saattaa väriä tulla vielä lisää, vaikka joidenkin mielestä saisi olla ehkä enemmän harmoniaa ja vähemmän värejä.