Imetys

Minun ja pirpanan yhteiselle maitotaipaleelle on mahtunut monenmoista. En lähde kertomaan koko imetystarinaamme (se tuskin ketään edes kiinnostaa), mutta sen voin kertoa, että ihan ongelmaton taipaleemme ei ole ollut. Raskaana ollessa en pelännyt synnytystä, pelkäsin että imetys ei onnistu. Vauvalehdissä on paljon tarinoita "miten imetys ei onnistunutkaan" ja korvikemarkkinat ovat valtavat. Neuvolantädille kuitenkin sanoin, että olen päättänyt, että imetys onnistuu. Nyt kun katson taaksepäin, huokaisen syvään, monta kuoppaa on hypitty yli. Olen äärimmäisen onnellinen, että olen saanut ohjeita ja tietoa selvitä imetyshaasteista ja ollut onnekas, että imetystaipaleemme on jatkunut näin pitkään.

Minut yllätti täysin, miten paljon totaalisen väärää tietoa ihmisillä vielä imetyksestä on ja erityisen järkyttynyt olin siitä, että myös neuvolasta tai erikoissairaanhoidosta voi saada harhaanjohtavaa tietoa. Haluan antaa suuren jättiläiskokoisen kiitoksen miehelleni, joka on alusta asti kannustanut minua kaikin tavoin imetykseen. Lisäksi imetysmyönteinen ystäväpiirini on sekä tukenut että antanut paljon käytännön vinkkejä ja ohjeita pulmatilanteissa. Erään ystäväni vinkki hakea tietoa Imetyksen tuki ry:n sivuilta on ollut kultaakin kalliimpi. Suosittelen kaikille imetykseen tukea ja tietoa kaipaaville (tai heidän läheisilleen), joko Maitolaituria tai facebookin Imetyksen tuki ry:n ryhmää. Sieltä saa vastauksen kutakuinkin kaikkeen imetykseen liittyen. Paljon tietoa löydät myös täältä. Muutaman asian haluan imetyksestä nostaa esille (kaikki faktatieto poimittu Imetyksen tuki ry:n sivuilta), koska ilman näitä tietoja olisin itse ollut aivan hukassa. Korostan vielä, että ymmärrän äärimmäisen hyvin, mikäli kokonaistilanne on saanut äidit valitsemaan imetyksestä luopumisen ja muistutan, että imetys ei tee kenestäkään hyvää äitiä. Halusin kirjoittaa tästä aiheesta, koska koen imetyksen niin hienona asiana ja soisin sen ilon kaikille

Lähestulkoon kaikkien naisten on mahdollista imettää, vain muutamalla prosentilla kaikista naisista on se tilanne, että mm. rintarauhaskudoksen vähyydestä ja kypsymättömyydestä johtuen rinnat eivät muodosta maitoa. Kuitenkin lähes kaikilla naisilla on fysiologisesti mahdollista rintojen muodostaa maitoa, vaikka täysimetys ei ehkä onnistuisikaan.

Maito ei lopu. Maitoa tulee kun sitä tilataan, jos sitä ei tilata, sitä ei tule. Tilaajana on imevä lapsi. Mitä enemmän lapsi imee, sitä enemmän on tilausta. Lääkärin suusta kuulin tuossa taannoin legendaarisen "kohtahan sinun maito loppuu" -lauseen. Maidon tuotantotehdas ei mystisesti yht'äkkiä kuukausien imetyksen jälkeen lopeta toimintaansa. Maidon herumista voi tehostaa monin eri keinoin. Itse join imetyksen alussa Imetysteetä, rauhoitin imetystilanteet, olimme paljon ihokontaktissa ja noin ylipäätänsä käytin imetykseen paljon aikaa. 

Nykytiedon valossa vauvoille kehotetaan antamaan rintaa silloin, kun hän sitä kaipaa. Entisajan suosituksen imetyksen rytmittämisestä ovat auttamatta vanhanaikaisia ja lapsentahtisuus  on lapsen kannalta parasta. Oman lapsen kohdalla tiedän, että hän kaipasi usein rintaa myös lohdukseen, vaan kukapa ei sitä haluaisi antaa kipuilevalle, itkevälle lapselleen. 

Imetysdietti ei ole raskasta eikä tuskaista. Minä olen tehnyt tietoisen valinnan, että haluan imettää vielä lastani, mutta se vaati ruokavalioni muokkausta. Lapsen oireiden huomattavan suuri väheneminen/ loppuminen on paras palkinto, mitä imetysdietti voi tuottaa. Se, että saan vielä imettää, koska löysimme ne aineet, jotka hänelle ei sovi, on antanut minulle lisäkuukausia nauttia imetyksestä ja suoda se ilo lapselleni. Muistutan myös, että ruokavalio on minulle väliaikainen, elämän mittaisella matkalla erittäin lyhytaikainen. Uskokaa tai älkää, myös viljaton-soijaton-maidoton (hitsi lupasin etten käytä tuota termiä enää) voi herkutella ja syödä hyvin. 

Kiinteät ruuat eivät vaikuttaneet kasvukäyriin meidän kohdalla millään tavalla. Neitomme käyrät ovat aaltoilleet siellä miinuskäyrillä koko hänen elämänsä ja monen ajatuksissa varmasti oli, että kiinteät saavat painon nousuun. Neiti aloitti kiinteät 4kk:n iässä, mutta käyrät sen kun miinusta vilkkuivat (ja vilkkuvat edelleen). Alkutaipaleella sanoi neuvolanlääkäri, että lapsi nälkäänsä itkee, antakaa korviketta (kerta kokeiltiin, ei kokeiltu toiste). Viime viikolla sanoivat, että hyvin kasvaa omalla käyrällään ja allergiaahan tuo on. Sanoivat myös, että hyvä kun imetät, jos vain jaksat, se on parasta lapsellesi (pakko myöntää, että tuo tuntui hyvältä kuulla). Onneksi on äidinvaistot ja itsepäinen luonne. Muistutettakoon, että lapsen tärkein ravinnon lähde ensimmäisen vuoden aikana on maito, WHO:n suosituksen mukaan imetystä olisi suositeltava jatkaa 2-vuotiaaksi asti. 

Miksi imetyksestä kirjoitan, miksi sitä liputan? Imetys on kaikista haasteita huolimatta minusta ihanaa (yritin keksiä pitkään parempaa sanaa tähän, mutten keksinyt). Kuten moneen kertaan tullut esille, on meidän suloisuus ollut suuritarpeinen vauva. Yöunet ovat vasta viimeisen kuukauden aikana alkaneet olla jokseenkin inhimillisiä (hän nukahtaa melko kivasti, herää noin 3-7 kertaa yössä vaatien pari silitystä ja tutin suuhun). Ensimmäiset kuukaudet hän itki kutakuinkin kokoajan hereillä ollessaan ellei hänelle tarjottu lohtua, kantamista, reputtelua, tissiä. Niin, sitä tissiä. Olen saanut suurta iloa ja onnistumisen kokemusta siitä, että on ollut imetys tässä kokoajan helpottamassa, tuomassa ravintoa, lohtua, turvaa ja rauhaa lapselleni. En myöskään tiedä miten olisin fyysisesti jaksanut ilman imetyshormoneja, jotka pitivät jotenkin pystyssä. Imetys on tuntunut minusta luonnolliselta ja oikealta. 

En voi tarpeeksi kiittää ja kumartaa kaikki minua auttaneita ja neuvoneita. Äidit ovat usein kovin herkkiä kuulemaan krittiikkiä tai vihjailuja. Kenenkään äidin ei pitäisi kuulla kummasteluja "riittääköhän maitosi", "tuleeko sieltä varmasti maitoa", "taasko sä imetät", "koska sä lopetat ton". Ikävät kommentit eivät edistä lapsen ja äidin hyvinvointia eikä imetyksen sujumista. Tiedän tarinoita, joissa imetys ei ole onnistunut lainkaan, koska toivottua tukea/ apua ei ole ollut tarjolla. Toivonkin, että jokainen tämän lukenut osaa kannustaa sitä lähipiirin äitiä, joka tuskailee imetyksen kanssa tai muistaa itse imetyksen pulmien keskellä mennä oikeisiin paikkoihin hakemaan neuvoja. Hankalistakin imetyspulmista voi päästä eteenpäin ja saada vielä monia ihania imetyshetkiä pienoisen kanssa, jos niin toivoo. 

Tähän voit kuvitella jonkun suloisen myönteisiä 

ajatuksia herättävän kuvan. 

Hyvästit vatsavaivoille

Tämä on viimeinen kerta, kun käytän tunnisteena sanoja allergia, viljaton-maidoton, viljaton-maidoton-munaton-soijaton, refluksi, koliikki tai imetysdietti. Otsikko lupailee suuria (ja kuulostaa apteekin mainokselta), mutta todellisuus rehelisesti sanottuna on silti vielä hieman karkeampi. Niin tai näin, olen lopen uupunut vatvomaan vatsanväänteistä. Siksi sanon kaiken sanottavani nyt. 

Olen pyöritellyt tätä kirjoitusta jo useamman päivän näytöllä painamatta julkaise-nappulaa. Julkaiseminen tuntuu jotenkin hankalalta. Ehkä pelkään, että minua ei  ymmärretä ja selitän väärin. Vai onko niin, että minulla on kova tarve kirjoittaa kaikki yhteen pakettiin, mutta pääni ei ole vielä valmis tunkemaan kaikkea koettua yhteen liuskaan, varsinkaan kun emme ole selättäneet vieläkään itkun syitä. 

Kävimme muutama viikko sitten erikoissairaanhoidossa, mistä mainitsin aiemmin. Se oli hyvä käynti. Saimme vahvistusta omille alkuperäisajatuksille. Monien itkujen ja epätoivoisten vaiheiden kautta oma usko vaistoihin alkoi menettää otettaan. Kirjoitin jokin aika sitten tällaisen lauseen: "allergiat, tai yliherkkyydet, joiksi itse haluaisin niitä kutsua ...". Refluksista puhuttaessa lisäsin usein loppuun: "tai mikä lie" ja korostin, että se on lääkärin antama diagnoosi. Meillä ei ole missään vaiheessa ollut tarvetta diagnosoida tyttäremme oloja, mutta olemme olleet huolissamme mistä on kyse. Suurin huoli itsellä oli se, että jos taustalla onkin allergia, jolle olisi voinut tehdä helposti jotain, onkin jäänyt huomaamatta. Pohdin myös jatkuvasti aiheuttaako syömäni asiat kipuja ja vie seuraavankin yön unet. Imetyksen suhteen olen joutunut myös pohtimaan, saanko jatkaa sitä vielä vai aiheutanko vain lisää vaivoja lapselleni. Neitosen kasvukäyrien tiukempi syynäys on myös vauhdittanut tätä hullunmyllyä, missä olemme olleet. 

Meillä on nyt kuitenkin hyviä uutisia: pirpanalla ei ole allergioita, hänelle on vielä kehittymässä oleva kovin herkkä vatsa. Onneksemme emme lähteneet mittavasti lastamme lääkitsemään myöskän refluksin vuoksi (kuten yksi lääkäri neuvoi), koska koimme ettei lääke ole oikea vastaus. Viimeisimmän lääkärin kanta oli, että refluksia diagnosoidaan ja lääkitään aivan liikaa (tiedän, että jotkut voivat olla aivan eri mieltä). Imetystä saa jatkaa hyvillä mielin, sen lopettamisen ei nähty mitään syytä. Meidän maailmaan nuo lääkärin lääkkeettömät ja diagnoosittomat sanat sopivat paremmin kuin hyvin.

Riesanamme on ollut/on siis pulautuspulmaa, koliikki ja herkänsorttinen vatsa. Yhdistelmään lisäyksenä huonot unenlahjat ja vahva temperamentti (joka on nyt virallisesti lääkärin lausuma). Rehellisesti sanottuva ajoittain tämä on ollut melko paska kombo, muttei vaarallinen.

Ohjeeksi saimme aloittaa imetysdietin purkaminen pienin askelin, tytön vatsan sietorajan mukaan. Koska hyvät unet ovat edelleenkin tässä perheessä harvinaista superherkkua, ei altistuksiin löydy aina energiaa ja motivaatiota. Viimeisimmät päivät ovat olleet ruokavalion purkamisen epäonnista yritystä.

Viime aikoina olen katsonut taaksepäin ja käynyt läpi menneiden kuukausien tunnelmia ja tapahtuneita. Lueskelin läpi vanhoja tekstejä, onneksi osa niistä tuntuu jo etäisiltä. Olen myös pohtinut toimimmeko oikein, teimmekö jotain väärin. Ylireagoimmeko tai alireagoimmeko? Toimisimmeko samoin jos nyt saisimme tehdä asiat uudelleen? Vastasin itselleni, että me tekisimme varmasti juuri näin. Olen salaa onnellinen siitä, että monien ohjeiden ristitulessa olemme uskaltaneet toimia omien vaistojen varassa. Joitain syrjähyppyjä valitsemaltamme polulta tuli tehtyä, kun usko omiin kykyihin ontui. Välillä myös väsymyspaniikki puhui vahvaa kieltä, mutta pääosin askel on kulkenut vahvasti samaan suuntaan. Pitkinä loputtomilta tuntuvina hetkinä sitä kerkesi miettimään jokaisen mahdollisen kiven ja kannon, kävyn ja männynneulasen. Ehkä kuitenkin se kaikkein tehokkain keino on vanha kunnon aika, joka jaksaa aina tehdä tehtävänsä.

Nyt ne voitokkaat ja ylitsepursuavat viimesanat näihin aiheisiin. Kahdeksan kuukauden kynnyksellä voimme huutaa HURRAA! Tähän asti on selvitty ja selvitään vastakin. Perhe on kasassa. Ajatuskin on kutakuinkin kasassa, ainakin joskus. Kukaan ei ole menettänyt järkeään eikä menettänyt mitään muutakaan. Lapsikin vaikuttaa olevan ihan kelpo tapaus. Me ollaan voiton puolella, pakkohan meidän on olla. Ollaan me.

Arrivederci vatsavaivat
                    ... tai ainakin niistä kirjoittaminen!

Rusinoita osa 2

Jatkan samoilla höyryillä kertomaan meidän rusina-tilanteesta. 

Konsultaatiopyyntö on käsitelty ja vastauskin tullut. Kasvukäyrien vuoksi meidät sinne kutsuivat, ei kiireellisenä koska "muutoin ei huolta ole ollut". Neuvolan lääkäriltä jäänyt mainitsematta muutama seikka... Toden totta, muutama. Edellisen kokonaisuuden minulle selvensi puhelussa eilen terveydenhoitaja.

Tänään tuli sitten ihan kirjallista dokumenttia postilaatikosta. Ei-kiireellinen lähete oli neuvolan lisätietojen vuoksi muuttunut kiireelliseksi. Onneksi ei tarvitse odottaa kauaa ja saadaan rattaat pyörimään.

Tuntui hetkellisesti tosi kurjalle nähdä oman lapsen nimi lastenosaston kutsussa. Missään paniikin vallassa täällä ei kuitenkaan olla. Osastonlääkärin, hoitajan ja laboratorion ajat tuntui vaan kaikki niin jotenkin siltä, että meillä on jokin kovasti pahasti mutkalla. Ja onhan Raparperin mahassa nyt kerrassaan joku pahasti pielessä, kun se ei meinaa rauhoittua millään ja kiusaa pientä poloa. Ihan noin vertailuksi kuvittelin itselleni toistuvat vatsakivut ummetuksineen ja ripuleineen noin puoleksi vuodeksi. Kuvailun tiimoilla aloin itkeä ja totesin M:lle, että kyllä meillä vaan on urhea pikkuneiti. 

 

Rusinat riittää

En ole hetkeen mölissyt pirpanan vatsa-asioista. Syitä on kaksi. Ensiksikin ajattelen, että kenenkään suolen-/vatsantoiminta ei liene olevan kovin kiinnostaa luettavaa, toisekseen siksi, että koko tilanne on vähintäänkin monimuotoinen ja pitkä selitettävä.

 

Päätin nyt kuitenkin kertoa valittuja paloja tästä meidän vatsaväänteiden maailmasta. Ihan alkuun haluan kuitenkin korostaa, että elomme on jo PALJON helpompaa, kuin muutama kuukausi sitten. Mutta edelleenkään neitosen vatsavaivat eivät ole täysin hellittäneet, on päiviä ja etenkin öitä, kun itketään ja kipristellään kovin (vaipan sisältöä en lähde kuvaamaan, vaikka se onkin iso osa ongelmavyyhtiä). Neuvolan lääkärin kanssa ollaan nyt käyty pitkiä keskusteluja, samoin terveydenhoitajan. Kaikki mahdolliset on pohdittu ja mietitty. On lääkekantaa ja ruokavaliokantaa ja sitä ja tätä ja tota. Kaiken kukkuraksi 6kk neuvolassa kasvukäyrät antoivat lisämaustetta huoliasteikolle.

 

Kirjoitin joskus aiemmin pohdintoja lapsivakuutuksesta. Huolimatta maailmanpelastajaluonteestani, otimme sellaisen. Ja nyt olemme sitä pari kertaa käyttäneet. Yksityisen lääkärin ohje oli mennä erikoissairaanhoitoon ja lupasi tehdä lähetteen, mikäli neuvola ei sitä tee. Neuvola teki konsultaatiopyynnön. Neuvolan mielestä konsultaatio riittää. Tai siis ei varmaan koko neuvolan vaan heidän lääkärin.

 

Äh, yritin pitää tämän postauksen lyhyenä ja rönsyän jo nyt.

 

Lyhyesti: Odotamme lausuntoa sairaalasta. Neuvolan lääkärin mukaan lapsella on koliikki ja refluksi, jonka pohjalla ruoka-aineallergioita. Tällä hetkellä minä en syö/juo viljatuotteita, maitotuotteita, lohta, kaalia, voimakkaita mausteita ja hännän huippuna parhaillaan kananmunaton sekä soijaton-kokeilu. Ruoka-aineallergiat pitää vain todeta yksi kerrallaan kokeilemalla ja sitten arvioimalla oliko muutosta. Nyt varmoja on maito, vilja ja lohi, jotka aiheuttavat selvät reaktiot.

 

 

"Mitä sä sit voit syödä?"

"Ei kai se nyt niin tarkkaa ole?"

"Mä kyllä sekoisin!"

 

No kieltämättä olen toisinaan kokenut sekoamista muistuttavia olotiloja, mutta en ruokavalioni vuoksi, vaan lapsen kipujen. Kun oma lapsi itkee kipua, ei tarvita kovin paljon motivointia olla itse syömättä jotakin, mikä kivun mahdollisesti aiheuttaa. Ruokarutiinit ovat alkaneet jo sujua ja kaupasta on löytynyt paljon asioita, mitä voin syödä. Kylään mennessä en kuitenkaan jaksa edes yrittää selittää mitä voisin syödä, joten totean että kuppi teetä ja pari rusinaa riittää. Luksusta on, kun ihmiset on huomioineet ja nähneet vaivaa saadakseen minulle jotakin suuhun, siitä tulee hyvä mieli, erityisesti koska en todellakaan sellaista kohtelua odota (kiitos vaan eilisten tattarimuffinssien tekijälle). Toistaiseksi missään ei ole tarvinut tyytyä pelkkiin rusinoihin (paitsi kahviloissa joskus).

 

Jokainen kipuitkuton päivä ja yö antaa kovasti paljon voimia olla se seuraavakin päivä ilman sitä tätä tai tota ja miettiä vielä kerran: "oliko se sittenkin tämä tai tuo". Toisekseen en kovasti valita, tämä on minulle vain väliaikaista ja mikä parasta, imetys jatkuu, mistä voisin antaa erityiskiitokset neuvolan ja mieheni tuelle.

 

Eniten nyt toivotaan sitä, että kasvukäyrät ovat spesialistienkin mielestä ihan hyvät ja viimeisetkin vatsanväänteet saataisiin loppumaan. Toki myös toivon, että siedättämällä ajan kanssa allergiat, tai yliherkkyydet joiksi itse haluaisin niitä kutsua, saataisiin pois päiväjärjestyksestä.