tiistai 31. lokakuuta 2017

Kiukkukirjoitus

Viittasin aiemmassa tekstissä syyllisyyteen. Yksikään joka hiemankaan minua tuntee, arvannee mihin minun kasvunpaikat ja syyllisyyden tunteet liittyvät. Minut saa kiukustumaan, tai ylipätänsä tuntemaan jos jonkinlaista tunnetta, kohtuullisen pikavauhtia. Nollasta sataan reagointi on parhaimmillaan tosi kiva juttu, innostuessani tai ilahtuessani tapahtuu asioita nopeasti, ihan hyviä asioita. Mutta sitten se hankalampi puoli, kiivastuminen. Sekin tapahtuu tosi nopeasti ja välillä aikalailla hallitsemattomasti.

Olen saanut lahjaksi kaksi lasta, joilla molemmilla on vahva näkemys siitä, miten asioiden tulee mennä ja vahva ilmaisukyky. Vuoden verran luulin, että tahtoa löytyy isossa mittakaavassa vain esikoiselta, mutta oi-voi, kertoimet ovat lisääntyneet. Huusholliimme täyttyy tahtoa ja tahdonilmaisua välillä niin sakeana massana, että tulee törmäys. Törmäyksessä alkaa kuulua suustani tarpeettoman kovaa ääntä ja typeränkuuloisia lauseita. Sanoja sentään kykenen valitsemaan jotenkin sopivan julkikelpoisiksi, mutta äänensävy ei ole kiva. Ja mitäpä siitä seuraa muuta kuin lukuisia anteeksipyyntöjä ja sovitteluja, "äiti yrittää nyt rauhoittua". Hetkellisesti kuvittelee olevansa koko maailman ainut äiti, joka välillä räyhää, kokee kaikki synkät syyllisyyden tunteet ja kieriskelee tunnontuskissaan. Sitten taas halataan, sylitellään, sanotaan mukavia sanoja ja ollaan kivasti. 

Olen harjoitellut jo hyvän tovin tätä kiivastumisen hallintaani ja jotakin olen jo vähän oppinut. Välillä tulee ylilyöntejä ja ääni kohoaa, mutta onneksi myös palaa takaisin lempeämpiin sfääreihin nopeammin kuin ennen. Seuraavaksi tavoittelen omaan räyhänkesyttämistyökalupakkiini vielä muutaman välineen lisää, niitä saa lähettää minulle kiitos. 

Lopuksi loru, jota olemme joskus lapsen kanssa yhdessä lukeneet: 

Kiukkuloru



Pois alta, olen kiukkuinen
kuin myrskytuuli hirmuinen
enkä välitä linnuista
en kukista
en kissoista
en suukoista
en leluista
en väreistä
en äidistä
Pois alta, olen kiukkuinen
ja puhisen ja pihisen!
Kun nurkassani murjotan
toivon äidin sanovan:
tule kulta tänne
niin minä lohdutan!
 
Pia Perkiö
 
 


perjantai 20. lokakuuta 2017

Kiitän ja nautin

Elämästä pitää nauttia täysillä sanotaan. Olla kiitollinen ja huomata pienetkin ilot. Arvostaa asioita elämässä ja jättää huolet huomiseen. Elämän nauttimiskehoituksia on jääkaappimagneettirunoudesta aina niihin facebook-päivityksiin asti, joissa on jollakin tapaa huomattu elämän rajallisuus ja sitten muistutellaan kaikkia taas jotenkin nauttimaan elämästään enemmän. Elä kaikki päivät niinkuin viimeistä päivää. Kahden pienen lapsen äitinä noita nauttimiskehoituksia on kuullut enemmän kuin usein, ne kun ovat "niin pienen hetken pieniä, nauti nyt".  Herää kyllä kysymys, että eikö niistä lapsista tarvitse nauttia täysillä kun he ovat saavuttaneet iän, jossa ei olla enää pieniä.

Ymmärrän täysin, että jokainen havahtuu elämän arvokkuuteen aina jollakin tapaa syvemmin, kun sen äärelle on joutunut pysähtymään. Ei tarvita kuin pari sairaalassa vietettyä yötä oman lapsen kanssa, niin itsekin mietti tulevansa yli-ihmiseksi ja arvostavansa ja rakastavansa näitä lapsia sellaisilla superrakkausvoimilla että kaikki jäävuoretkin sulaa. Mutta niinhän se ei mene, ihan normaalia rakkautta se minunkin rakkaus on, vaikka syvissä tunnehetkissä luulin tajuavani jotakin tosi syvästi, enemmän. 

En ole ihan varma osaanko nauttia täysin oikealla tavalla kaikesta tästä kaikesta. Huomaan arvioivani omaa nautintoasteikkoani esimerkiksi lasten kiljuessa kurkku suorana, minun suunnitellessa lähinnä pakoa. Toistaiseksi nautintoasteikko on kuitenkin heittämällä plussan puolella, että ehkä olen ihan kelpo nauttija. Kiitollisena olo on myös hieman haastavaa. Muistan joskus surreeni lapseni sairaala-asioihin liittyviä asioita, kun minua kehotettiin olemaan kiitollinen että hän on hengissä. Hämmennyksen vallassa totesin, että nämä tunteet eivät syö toisiaan pois. Olen suuresti kiitollinen lukemattomista asioita elämässäni ja sydämeni laulaa kepeitä säveliä usein, mutta kyllä siellä välillä muitakin säveliä soi, ihan räminärokkia täysillä. Kiitollisuuteen ja elämästä nauttimiseen saanee kuuluua myös säröjä, ne ehkä tekevät kuitenkin kokonaisuudesta täydemmän.

Nautinnollista syksyistä viikonloppua kera kiitosten ja nautinnon! Toivokaamme valoa.





maanantai 2. lokakuuta 2017

Asiat järjestykseen

Oleskelin lapseni kanssa hänen huoneessaan viikonloppuna. Päässäni pyöri joitakin keskusteluja, joita olin käynyt sosiaalisen median syövereissä ja ajatuksia sinkoili vähän joka suuntaan. Lapsi sai spontaanin idean vaihtaa hänen leikkikeittiönsä paikkaa. Suurilla kolmevuotiaan voimillaan hän jo kantoi keittiötään uuteen paikkaan, kun minä yritin selittää ettei sitä siihen voi laittaa, koska kaapin ovi ei aukea. Lapsi havainnollisti minulle miten sitä voi tarvittaessa siirtää, ratkaisu oli jo valmis. Päätin lähteä lapsen ideaan mukaan ja olimmekin pian raivanneet tilaa keittiölle, siirtämällä pulpetin ja kaikki lelukorit toiselle seinämälle. Siinä samassa tuli käytyä leluja läpi ja sijoiteltua niitä järkevämmin. Tyhjän nurkan ongelma, mitä olen pähkäillyt pitkään, ratkesi kuin itsestään ja tulipa tyhjiä hyllyjä leluillekin. Vieraat katselivat huonetta ja hämmästelivät miten tilavalta se nyt näyttää. Lapset keksivät tilassa uusia leikkejä ja minä hymäilin tyytyväisyyttä. 

Joskus myös elämässä on hyvä järjestää asioita hieman uudelleen. Se ei tarkoita, että pitää muuttaa kaikki, vähän vain asioiden paikkoja, suhteuttaa tärkeysjärjestystä, poistaa sellaisia asioita, jotka palvelevat ehkä joitakin muita paremmin kuin itseä ja antaa tyhjälle tilalle aikaa täyttyä. Toisinaan on hyvä tarttua toisen ehdotukseen, vaikka itse näkeekin sen heti ensi alkuun mahdottoman huonona ideana. Ehkä se toisen idea odottaakin vain sitä, että joku kannustaa jatkamaan ja viemään ideaa pidemmälle, lopputulos onkin kaikkia varsin ilahduttava.