Kiukkukirjoitus

Viittasin aiemmassa tekstissä syyllisyyteen. Yksikään joka hiemankaan minua tuntee, arvannee mihin minun kasvunpaikat ja syyllisyyden tunteet liittyvät. Minut saa kiukustumaan, tai ylipätänsä tuntemaan jos jonkinlaista tunnetta, kohtuullisen pikavauhtia. Nollasta sataan reagointi on parhaimmillaan tosi kiva juttu, innostuessani tai ilahtuessani tapahtuu asioita nopeasti, ihan hyviä asioita. Mutta sitten se hankalampi puoli, kiivastuminen. Sekin tapahtuu tosi nopeasti ja välillä aikalailla hallitsemattomasti.

Olen saanut lahjaksi kaksi lasta, joilla molemmilla on vahva näkemys siitä, miten asioiden tulee mennä ja vahva ilmaisukyky. Vuoden verran luulin, että tahtoa löytyy isossa mittakaavassa vain esikoiselta, mutta oi-voi, kertoimet ovat lisääntyneet. Huusholliimme täyttyy tahtoa ja tahdonilmaisua välillä niin sakeana massana, että tulee törmäys. Törmäyksessä alkaa kuulua suustani tarpeettoman kovaa ääntä ja typeränkuuloisia lauseita. Sanoja sentään kykenen valitsemaan jotenkin sopivan julkikelpoisiksi, mutta äänensävy ei ole kiva. Ja mitäpä siitä seuraa muuta kuin lukuisia anteeksipyyntöjä ja sovitteluja, "äiti yrittää nyt rauhoittua". Hetkellisesti kuvittelee olevansa koko maailman ainut äiti, joka välillä räyhää, kokee kaikki synkät syyllisyyden tunteet ja kieriskelee tunnontuskissaan. Sitten taas halataan, sylitellään, sanotaan mukavia sanoja ja ollaan kivasti. 

Olen harjoitellut jo hyvän tovin tätä kiivastumisen hallintaani ja jotakin olen jo vähän oppinut. Välillä tulee ylilyöntejä ja ääni kohoaa, mutta onneksi myös palaa takaisin lempeämpiin sfääreihin nopeammin kuin ennen. Seuraavaksi tavoittelen omaan räyhänkesyttämistyökalupakkiini vielä muutaman välineen lisää, niitä saa lähettää minulle kiitos. 

Lopuksi loru, jota olemme joskus lapsen kanssa yhdessä lukeneet: 

Kiukkuloru

Pois alta, olen kiukkuinen

kuin myrskytuuli hirmuinen

enkä välitä linnuista

en kukista

en kissoista

en suukoista

en leluista

en väreistä

en äidistä

Pois alta, olen kiukkuinen

ja puhisen ja pihisen!

Kun nurkassani murjotan

toivon äidin sanovan:

tule kulta tänne

niin minä lohdutan!

 

Pia Perkiö

 

 

Kun elämän oppi ojaan kaataa

Tieto lisää tuskaa sanovat ja voi kuulkaa, niin lisää. Olen monesti ajatellut etten olisi halunnut oppia kaikkea tätä. Kaikki se tieto, mitä olen joutunut oppimaan rasismista ja ihmisten julmuudesta on meinannut kaataa minut välillä ojaan. Pää surisee niin paljon pieniä langanpätkiä, että meinaa saada yhdestäkään otetta. Punaista lankaa niistä on turha edes yrittää punoa. Maailman tapahtumat ja perheemme kohtaamat rasistiset kommentit kevään mittaa sekä ymmärrys rakenteellisesta rasismista ovat saaneet mieltä ajoittain vähän turhankin synkäksi ja olen uinut ajatuksineni ja pelkoineni välillä hieman syvemmällä. Onneksi humpsahdukset syvyyksiin on hetkellisiä ja perusarjen ilonpilkahdukset nostavat nopeasti pinnalle. Normaalin arjen perään näyttäisi nytkin perjantain tapahtumien jälkeen moni huudella. 


Ohjeita siihen, miten tunnistaa rasismi löytyy melko hyvin. On myös vinkkejä miten lisätä suvaitsevaisuutta, miten kasvattaa lapsesta avarakatseinen. On ohjeita mitä voi tehdä tilanteessa, jossa huomaa että joku kohtaa rasismia. Mutta ohjeita siihen, mitä tehdä niille ahdistuksen ja pelon tunteille, mitä läheistensä vuoksi kokee, en ole löytänyt. Miten ylipäätään sietää pahuutta. Kaikki vinkkivitoset siis kehiin kiitos. Kaikki terrorismin ehkäisyyn ja torjuntaan liittyvät asiat menevät jo niin pitkälle oman ymmärrykseni ja maailman järjestyksen yli, että pääni ei kestä edes ajatella asiaa. 

Älä anna pelolle valtaa. 
Rakkaus on suurin voima. 

Tuon kaltaisia lauseita olen hokenut itselleni ja koittanut pysyä tolkuissani kaikkien pohdintojeni äärellä. En ole edelleenkään kovin selkeää selviytymiskaavaa itselleni tunteissani saanut luotua, mutta huomaan kuitenkin jo kirjoittavani kokonaisia lauseita asiasta eli ehkä jotakin on työstynyt. 

Vaikka maailmassa on pahuutta ja jokaisen elämässä synkempiäkin hetkiä, minä uskon että suurin osa ihmisistä toivoo toisilleen hyvää. 

Rauhan ja rakkauden tunteita kaikkiin sydämiin. 

Joku näkee sotkun, mutta varmasti myös rakkautta!

Syli, joka lasta kaipaa

Olen nähnyt ympärilläni sylejä, jotka kaipaavat lasta. Sylejä, joihin jo mahassa ollut vauva ei koskaan päässyt. Sylejä, joissa pieni ihmisen alku jo kävi, mutta matkasi taivaaseen.

On niitä, joiden tarina on vielä kesken. On niitä, joiden elämä on lapseton, joko haluamatta tai tahtoen. Ympärilläni on uskomattomia tarinoita siitä, miten tuo tyhjä syli on aivan pian saamassa nuuhkutettavaa. Sellaisia tarinoita, missä pitkääkin pidempi odotus palkittiin. Ympärillämme on myös adoption kautta vanhemmaksi tulleita.

En tiedä onko minulla edes oikeutta kirjoittaa aiheesta lapsettomuus, onhan minulla kaksi lasta. Kirjoitan siitä nyt vierestä kulkijan näkökulmasta, sillä olisi vähintäänkin härskiä koittaa kirjoittaa tuskasta, jota ei ole itse kokenut. Kun kuuntelen ystävääni, joka kertoo lapsettomuudestaan, epäonnistuneista hoidoista, keskenmenoista ja jostakin vieläkin surullisemmasta, on aiheet niin pysäyttäviä ja mykistäviä, etten koskaan löydä oikeita lohdun sanoja, siksi olenkin lähinnä kuunnellut, antanut nenäliinaa ja halannut. Tyhjän sylin sävel kaikuu kuin hiljaisella järvellä kurkien laulu. Siinä on jotain äärimmäisen herkkää, haurasta ja koskettavaa. Mistä antaa toivo, mistä lohtu. Syli on tyhjä, enkä minä voi täyttää sitä, vaikka kuinka haluaisin.

Sanoin etten tiedä mitään lapsettomuudesta, mutta pienimmästäkin pienen palan siitä maistoin ollessani yksineläjä, ilman suhdetta. Pelkäsin, että jään yksin. Sillä tavalla yksin, että sunnuntaiaamuisin voit lukea Hesaria kannesta kanteen vaikka sata kertaa ja siltikin on vielä aikaa eikä kukaan halua sitä lehden toista puolta. Mutta enemmän kuin suhteettomuutta (onko tuo sana?) pelkäsin, että jään lapsettomaksi. Olin tahtomattani lapseton. Silloin sanoin, että olen mielummin ilman puolisoa kuin lasta elämäni, jos pitäisi päättää. Niin kovasti lasta toivoin. Useamman vuoden. Selvitin kaikki mahdollisia reittejä, miten tulla äidiksi. Adoptiolehtiä kahlatessani ja päätöstäni haudutellessani, päätin ottaa asioihin etäisyyttä, lähdin toteuttamaan muita haaveita Ugandaan (ja miten siinä sitten kävikään).

Myönnän, että kuvien ja tekstin yhteys on hieman ontuvaa. Mutta tässä virtahepo katsoo, että mitens sitten kävikään.

"Älä valita kiukuttelevista lapsista, sinulle on annettu lapsi. Älä tuskaile pyykkikuorman kanssa, sinulla on joitakin kenen pyykkejä pestä." Tiedättehän niitä kiitollisuus ritirimpsuja missä muistutetaa ettei saa valittaa, vaan olla kiitollinen. Minä olen, minä olen ja vielä kerran olen. Olen niinäkin hetkinä, kun pesen sitä kymmenettä kuormaa pyykkiä, olen nukkunut huonosti, pukkaa korvatulehdusta heti oksennustaudin perään ja kaikki kiukkuaa kaikille (tilanne nyt). Minä kiitän joka ikinen ilta näistä kahdesta lahjasta, jotka olen saanut. Enkä silti, kaikesta kiitollisuudestani huolimatta, voi täyttää ystävieni syliä. 

Omistan tämän kirjoituksen kaikille rakkaille ystävilleni, joille tämä aihe on kipeä. Haluan osoittaa, että välitän, vaikken osaa löytää niitä oikeita sanoja.  

"Ollaan hiljaa 

pihan pienimmän puun alla

ja kuunnellaan

kun tähdet syttyvät

Yksi kerrallaan

kuin kiiltomatojen lyhdyt.

Jokaisessa lyhdyssä

pieni toiveen tuike

odottamassa 

täyttymistään."

Heli Pukki

Sanoja rakkaudesta

Ystäväni, leivosfiilistelijätoverini istui kanssani iltaa ja kävimme keskusteluja rakkaudesta sekä äitiydestä (inspiraationa Lotan kirjoitus). 

"Onko sun mielestä äidin rakkaus jotenkin erilaista?"

"Ei!" vastasin spontaanisti. 

Kysyjä totesi (iloisena) minun olevan ensimmäinen joka niin vastaa, mikä kirvoitti pohtimaan asiaa tarkemmin. Onko minun rakkaus lapseeni jotenkin vaillinaista, koska en koe sen olevan muita rakkauksia suurempaa? Onko asia niin? Mitä se äidin rakkaus on? 

Kuvailin, että rakkauteni lapseen tulee suurina läikähdyksinä sydämessä. Kun jo lasta katsoessa tuntuu jotenkin, että koko sydän pakahtuu. On halu suojella. Haluaa toiselle vain kaikkea hyvää. Kun häneen sattuu, minuun sattuu. Kun tulee niin kova ikävä erossa ollessa, että meinaa itkettää. Kun olet itkenyt, olet nauranut, olet raivonut, tuntenut myös epätoivoa. Olet tuntenut pelkoa menettämisestä. Vähintäänkin tuota kaikkea rakkaus minulle on. Nuo kaikki tunnistan sekä suhteessa lapseeni, että mieheeni. 

Äidin rakkaus on loputon, sanotaan. Äiti ei koskaan hylkää, se kestää. Onko äidinrakkauden erityisyys juuri sen kestävyys ja venyvyys? Vai johtuuko kaikki sittenkin vastuusta. Rakkaudellisesta vastuusta. Äidin "tehtävä" on rakastaa ja huolehtia, olla olemassa lasta varten. Lisättäköön tähän, jottei teksti saa väärää kaikua: pidän tästä äitihommasta valtavasti ja tunnen suurta rakkautta lastani kohtaan. 

Yhdessä ystäväni kanssa illan tunteina pohdimme myös, mikä tekee äitiydestä jotenkin niin erityistä. Monet kertovat, että äitiyden huippuhetkiä on ne, kun tajuaa olevansa juuri se ainoa, ainoa ihana äiti, jota lapsi pyytettä rakastaa. Kukapa ei haluaisi olla rakastettu? Vai tekeekö äitiydestä upean se, että pääsee kasvattamaan lastaan omien arvojen ja ajatusten pohjalta, ikään kuin muokkaamaan lasta toivottuun suuntaan, jotta siitä kasvaisi sellainen aikuinen, joka omissa ajatuksissa siintää hyvästä ihmisestä. Tuo viimeinen ajatus on kyllä kamala. Ketään ei saisi muokata, mutta sitä on aika mahdoton välttääkään, halusimme tai emme. Kasvatetaan siis lasta aikuiseksi ja voimme tehdä sen oikein, koska hirveän moni tekee sen jotenkin tosi väärin. Sillä "minä en ainakaan oman lapseni kohdalla ... plaab, plaab, plaab." 

Äitiys on huimaa ja ainutkertaista sen tuoman vastuun vuoksi. Pienen pieni ihminen tarvitsee aikuista enemmän kuin aikuinen koskaan tarvitsee toista aikuista (ellei sairaus, vamma niin tee) ja juuri se tekee minusta äitiyden todella valtavaksi. 

(Läppäri tippui sylistä, mieheni kommentoi että sanat taitavat olla aika painavia). 

Aikuisten välisessä suhteessa tapahtuu luonnollisesti paljon asioita, mitä ei suhteessa lapseen tapahtu, niin fyysisellä kuin psyykkiselläkin tasolla. Siinä määrin rakkaus on erilaista. Mutta mikä oikeastaan on juuri sitä rakkautta, mikä vastuuta, mikä äitiyttä, mikä tunnetta, mikä järkeä? Onko olemassa erikseen äidin rakkautta vai onko vain rakkautta?  

En tiedä pysyitkö ajatusteni juoksussa yhtään mukana. Omasta mielestäni oivalsin jotain tärkeää tunteistani, mutta voi olla että huomenna oivallan että pitääkin oivaltaa jotakin lisää. 

Mikä tämän kaiken jaarittelun ja sanojen pyörityksen sekä loputtomien kysymysmerkkien lopputulema nyt sitten minun näkökulmasta on? Se että vaikkei ole lasta, voi kokea suuria rakkaudentunteita, jotka eivät välttämättä poikkea lasta kohtaan tuntemasta rakkaudesta. Rakkaus on aina suuri asia, toivon että jokaikinen maapallon asukas saa sellaista kokea. 

Lapsen itku, se josta ei ota mitään selvää

Muistan jo vauva-ajan alkuajoilta, miten sitä kuuli, että pian oppii mitä mikäkin lapsen itku tarkoittaa. Pian? On kulunut vuosi ja kolme kuukautta, eikä homma ihan hallussa ole vieläkään. 

Olimme Maailma Kylässä-festareilla (erinomainen päivä) ja bussimatka takaisin kesti 1,5 tuntia. Bussi oli viimeistä penkkiä myöten täynnä. Sylissä oleva lapsi alkaa kiemurrella ja itkeä. Itku ei ota laantuakseen ja äänen käyttö lisääntyy. Kovaäänisesti itkevä lapsi saa joka solun heräämään ja joutaa pohtimaan kerran jos toisenkin MIKÄ SULLA ON HÄTÄNÄ!? Selkä kaarella. Hiki valuu. Kaikki kikat käytetään. Vierustovereille selitän jotain korvatulehduksesta. Kaivetaan jo tissi (se minkä piti unohtua Lontooseen, no äh joo hassu mielikuva, imetys siis) esiin. Tunti ja viisitoista minuuttia se kesti, se itku. Kotikaupungin kyltin kohdalla vihdoin saapui hiljaisuus.

Neljän päivän ajan olimme jo todenneet molemmat, että lapsi ei ole kunnossa (tämän kyllä uskon olevan totta, enkä meidän ihan seonneen). Tuon äänekkään bussimatkan jälkeen saimme viimeisen kimmokkeen suunnata päivystykseen. "On todella hyvä asia, että lapsella on temperamenttia ja hän ilmaisee itseään voimakkaasti. Paljon, paljon parempi, kuin sellainen lapsi joka ei ilmaise", sanoi lääkäri meille, kun istuimme ehkä vähän noloina lääkärin todettua lapsen olevan kunnossa. "Korkeintaan kurkku vähän punoittaa", hän jatkoi. Ei voi olla totta!  

Kotihississä lapsi hymyilee peilikuvalleen (vai nauraa meille?). Olemme kutakuinkin sanattomia mieheni kanssa. 

Voin nyt ihan avoimesti kertoa, että minä en todellakaan tiedä mitä lapseni milloinkin itkee. Toivon, etten ole ainoa. Tai jos olen, kertokaa nyt ihmeessä mistä sellaisen lapsen itkuäänikirja-sarjan voi ostaa, missä kerrotaan mitä mikäkin itku tarkoittaa. 

Seuraavana päivänä toteamme, että olimme oikeassa, lääkäri ei. Ei tenava ihan kunnossa ollut. Lapsella on vatsapöpö. 

Kyllä me sittenkin jotain tajutaan. 

Vähäitkuista viikkoa kaikille!

Äidin päivän prinsessadraama-hetki

Päätin aikaisemmin päivällä etten kirjoita äitienpäivästä yhtään mitään, koska se on niin paska. Mielipiteeni muuttui päivän myötä. 

Heräsin sunnuntai-aamuun, kun lapsi ja mies olivat jo puuroilemassa. Kahvi on valmis, lapsi karjuu, mies osoittaa ruisleipäpakettia ja kehottaa syömään aamupalan. Katselen ympärille, ehkä valkovuokot on piilotettu tuolin alle, kortin saan varmaan laulujen myötä. Lapsi ja mies jatkavat puurotaistoaan, minä pyörittelen päätäni ja kiroilen samaisen pään sisällä: "tässäkö on minun spesiaaliaamuni!"

Kokoilen itseäni ja kelaan ikääni, olen aika vanha itkemään aamupalapöydästä puuttuneiden kukkien ja päivän toivotusten vuoksi. Lapsi alkaa kinuta leipääni. Hermosäikeeni eivät ole aamuisin parhaassa joustossa. Kuulen yhden säikeen pamahduksen ja poistun olohuoneeseen juomaan kahvini. Sohvalla itken. ITKEN. Tuntuu ihan pikkasen nololta myöntää (ennenkaikkea itselleen), että tällaisella päivällä kuin äitienpäivä, on merkitystä. Että herneprinsessa kehittää draamaa, vaikka ulkona paistaa aurinko ja kaikki on ihan hyvin. 

Kahvikuppia palautellessa mies katsoo hämillään ja kysyy onko kaikki ok. "No ei tasan ole, nyt on ÄITIENPÄIVÄ!!". Mies käskee hymyillen rauhoittumaan, sanoo että kaikki on ihan hyvin. Kommentoi jotain kärsimättömyydestäni, mutta vastaanottokykyni ei ole vielä palautunut. 

Lähden metsään lapsen kanssa. Poimimme valkovuokkoja, koska ne kuuluvat äitienpäivään, jostain on pidettävä kiinni. Soitin äidille, kuinkas muuten. Äiti käski olemaan vähän pidempään metsässä. 

Nätti mekko päällä, suu jo ihan vähän hymyssä vastaanotimme vieraat. Mies oli kutsunut kolme sukupolvea koolle ja tehnyt ruokaa. Minun paikalla oli lahja. Ja oli kortti, itsetehty, kauniit sanat liikuttavat minua vieläkin. Pamahtunut hermosäie kuroutui takaisin kasaan, ilme on kirkas, sydän kepeä. Kiitos ja anteeksi, halaus päälle. 

Rakkaudentunnustus neuvolassa

Kävimme tänään neuvolassa katsomassa, että käyrät ovat kohdillaan. Kovasti tykätty oma terkkamme jäi äitiyslomalle ja tilalla oli uusi, jännitti hieman. Onneksi uusi oli aivan yhtä mahtava tapaus. Kertailimme siinä hetken historiaamme ja kulunuta vuotta. Neuvolakorttiin lisääntyi sellaisia sanoja kuin "ihana ja iloinen". Kasvutkin oli hienosti tasaantuneet. Kun terveydenhoitaja kysyi, että miten meille menee nyt, vastasin "tosi hyvin, olen rakastunut lapseeni aivan uudella tavalla". Voi miten hienolta se tuntuukaan sanoa. 

Siinä missä toiset ihastelevat vastasyntyneitään alkuparkaisusta asti herkeämättä, minulle se on käynyt vasta nyt. En sano etteikö rakkautta olisi ollut aivan alkumetreistä asti, mutta lopen uupuneena ja huolestuneena varsinainen jatkuva ihastelu ja pakahtuminen jäi vähemmälle. Nyt sydämeni pakahtelee päivittäin useita kertoja. 

Tätä nykyä olenkin sitten kahminut sydämeni täyteen kaikki näitä hetkiä tuon maailman mahtavimman tytöntyllerön kanssa. On ihanaa saada olla vielä kotona ja hämmästellä jokapäivä lisääntyviä taitoja yhdessä kikattaen (luonnollisesti välillä myös itkien). Miten juuri meille on voinut siunaantua noin hieno pieni ihminen. 

Kun äidit kukkamaljakosta puhui

Jotkut teistä ehkä kerkesivät lukemaan minun ja lapseni ruisleipätilanteesta sekä kukkaruukusta olohuoneen pöydällämme. Kävi niin, että postauksen jälkeen kävin aiheesta keskustelua kahden eri ihmisen kanssa. Sopivalla keskusteluvirityksellä sain kehitettyä itselleni mehevän ajatuksen, että olen toiminut äitinä totaalisen väärin. Tai vaikka olisinkin omasta mielestä toiminut oikein, kukaan ei varmasti ymmärrä minun näkökantaani siitä, miksi kukkamaljakko voi olla pöydällä, vaikka se kerran kaatuisikin. Varmuuden maksimoimiseksi poistin koko tekstin, etten nyt ainakaan niin pöllö sentään ole, että julkisesti myönnän toimineeni väärin. 

"Aika nopeesti poistit sun blogitekstin :)" luki viestissä, jonka sain. 

Tapahtuu keskustelua ja tapahtuu lisää jutustelua. Alkaa jo naurattaa.

- Me nyt puhutaan kukkamaljakosta.

- Niin joo, aika pieni asia.

- Eikä sillä oikeasti ole mitään väliä. 

- No ei niin. 

Voihan helskura. Voikohan sitä tekstiä enää palauttaa. No ei voi, sillä minähän kiivastuksissani poistin sen. Delete on joskus huono vaihtoehto, jos on tunteen kuohussa. 

Taisin olla herkillä kuin kukat maljakossa. 

Äitiys on herkkä asia. Sanoisin jopa, erityisherkkä. 

Kateudesta ja kaipauksesta

Muistan vielä sen tunteen hyvin, kun pelkäsi ettei löydä ketään vierelleen kulkemaan tai vielä enemmän sitä, ettei koskaan saa lasta. Muistan ne sunnuntai-illat, kun kuuntelin melankolista musiikkia ja kaipasin. Kaipasin toista ihmistä ja lasta. Kaipaus rutisti sydäntä kasaan ja pelotti, vietänkö kaikki elämäni pyhäillat yksin. Yksinäisyys pelotti. Joskus se pelottaa vieläkin. 

Viime viikolla perhekerhossa käytiin keskustelua kateudesta. Voi muistan miten minä kadehdinkaan perheitä ja samaan aikaan olin kuitenkin tosi onnellinen heidän puolestaan. Kateus ja kaipaus kulki käsikädessä. Kaipauksen kanssa opin elämään ihan sopuisasti, muttei se koskaan täysin poistunut, ei kunnes kateudesta syntyi voima. 

Oli vuosi 2012, kesäfestareilla kuuntelin erään uuden tuttavuuden maailmanvalloituksia. Ärsytti moinen, mitä se mulle tulee lesoilemaan. Kunnes syttyi lamppu, minähän kadehdin. Lamppu alkoi hehkumaan, kun tajusin että minulla on täysin samat mahdollisuudet lähteä maailmalle, tarvittiin vain rohkeus. Ystävä (se samainen kesätuttavuus) tuuppasi eteenpäin ja niin sitä mentiin. 

Afrikkaan lähtiessä kaipaus perheestä jäi taka-alalle, elämä oli huimaa ja onnellista. Niin ja kuinkas sitten kävikään. 

Kaipaan minä vieläkin, kaipaan sitä että elämä olisi vakaampaa. Tulevaisuuden näkymät hieman selkeämmät. Kaipaan rauhaa, sellaista suurempaa sisäistä rauhaa. 

Kateus kummittelee, kun kuuntelee muiden perheiden elämän helppoudesta (ymmärtämättä lainkaan mitä kaikkea perhe on käynyt läpi tai käy parhaillaan). Kadehdin myös niitä, jotka tilanteessa kuin tilanteessa kykenevät olemaan rauhallisia ja positiivisia. 

Kaipaus ja kateus eivät enää lyhistä tai ota valtaansa. Ne käyvät kylässä, istuvat hetken ja saattavat jopa hieman kirpaista. Parhaimmillaan ne antavat taas energiaa kulkea kohti sitä, mistä haaveilee. 

Puro sanoi valivali

Olen valittanut viime aikoina paljon. Itkenyt ja kokenut olevani maailmankaikkeuden huono-onnisin ihminen, ei yhtään sen vähempää. Mieheni kilometrien päässä jaksoi kuunnella monen monta päivää samaa ruikutustani siitä, miten epäreilua on että hänen pitää olla siellä, kun meillä on niin rankkaa täällä. "Mä en jaksa enää".

 

Jaksan hämmästyä itsessäni sitä, miten hulluuden partaalle saan itseni ajettua tunteiden (ja väsymyksen) vallassa. Vaikka tunnen ja tiedän sydämessäni vallan mainiosti selviävän ja vaikka tiedän, että kaikki kääntyy hyvin, on minun kapinoitava. Kapinoin ja kitisen, itken ja marmatan. Miksi minä, minä, minä?! Miksi me?! Miksei me vaan voida elellä ihan tavallista arkea ilman huolia jostakin jatkuvasti.

 

Kun sitten mieheni totesi hieman jo kiihtyneenä, että valitukseni on häränkakkaa, havahduin. Tietenkin luonnolliseen tapaan ensin piti hieman kiihtyä. Sitten laannuttuani kysyin miten noin voi sanoa. "Olet paljon vahvempi, teeskentelet vain olevasi heikko". Naulan kantaan, on liian helppoa vajota enkestäenää-akselille. Se harvemmin johtaa minnekään. Kaikki vauvat itkee. Suurin osa vauvoista valvottaa. Meillä nyt vain on tällainen tilanne, että miehen täytyy olla toisaalla joitakin viikkoja/ kuukausia, koska siellä on paljon isompia murheita kuin itku.

 

Kirjoitin tänään ystävilleni ja sain puhuttua asioita neidin nukkuessa. Se helpotti. Kummasti. Samoin tämä teksti. Ajatus juoksee jotenkin hieman vähemmän kaoottisesti.

 

Todellisuudessa sitä varmasti jaksaisi aika paljon enemmänkin. Ihminen venyy uskomattomiin suorituksiin. Mutta uskallan vähän toivoa, että ei tarvitsi nyt ihan hirveästi paljon enempää venyä. Vaikka olisinkin vahvempi kuin tiedän, nyt kiittelen näistä mitä olen saanut, enempää en kaipaa.

 

Lohdullisinta on se, että kenenkään ei tarvitse selvitä yksin. Lohdullista on myös se, että rakkaus on suuri voima.

 

... ja aina voi laittaa tytön reppuun ja mennä metsään.

 



Kurkistus kuplasta

Pieni ihanuus on ollut kanssamme kokonaiset kaksi viikkoa kotona (ensin kirjoitin viikon, kunnes piti alkaa laskemaan päiviä). Monen maailmassa meidän perheen suuret asiat kuulostavat varmasti huvittavan pieniltä, mutta tällaista on vauvakuplassa: Top-aiheina on miten yöt ovat sujuneet ja onko tyttö kasvanut. Viime viikolla aloin kuvailemaan miehelleni lapsemme aamutuotosta vaipassa, samalla huokaisten syvään, tähän sitä on tultu jo nyt. Imetys tuotti alkuun jonkin verran haastetta ja edelleen painon nousua tarkkaillaan neuvolassa. Me puolestaan tarkkailemme jokaista pientä ilmettä, elettä, äänensävyä ja hiussuortuvaa, varpaita, sormia, kulmakarvoja. Onko hän tyytyväinen, onko hän onnellinen. Onhan kaikki hyvin. Ja kaikki on oikein hyvin. Hän on suloinen, temperamenttinen, touhukas, äänekäs, ihana, tuhiseva, valloittava, hurmaava pieni pakkaus.

 

Itse sekoilin alkupäivien tunnemyllerryksissä kyynelehtien milloin mitäkin, onnesta huoliin. Voi mitä tunteita ja ajatuksia voi tuollainen pieni käärö aiheuttaakaan. On tämä huimaa, huiman valtavaa. Äitinä olemisesta en tiedä vielä paljon muuta kuin sen, että näin sen kuuluu olla, näin minun kuuluu lastani rakastaa.

 

Pieni suuri rakkaus

Helmikuun 6. päivä meidän maailma mullistui. Saimme kokea jotakin suurta ja järisyttävän ihanaa, kun pikkuinen suloisuus, tyttövauvamme saapui maailmaan. Tullessaan luoksemme painoi hän 3322g ja pituutta löytyy 47,5cm.

 

Rakkaus tuota pientä ihanaa kohtaan on jotakin sellaista, mitä en osaa kuvailla.

 

Jossakin vaiheessa joskus ehkä saatan kyetä puhumaan ja kertomaan jostakin muustakin, mutta nyt me vain tuhisemme yhdessä ja opettelemme toisiamme sekä yhteistä elämää täällä omassa pienessä vaaleanpunaisessa vauvakuplassamme.

 

 

 

Odotusaatoksia

Tänään eräs nuori mies kysyi koska meidän vauvan on määrä saapua maailmaan. Ensimmäinen ajatukseni oli: "Näkeekö sen noin selvästi?". Hah, eiköhän tuon näe. Olen edelleen yhtä huono laskemaan viikkoja kuin alussa, siis niitä kuluneita. Viikkoja takana on kuitenkin jo melkoinen määrä, koska laskettuun aikaan on 4 viikkoa, sen verran osaan sentään laskea.

 

Raskausdiabetes hämmentää edelleen sekä meitä että lääkäreitä. Viime käynnillä vaatimattomasti kolme lääkäriä pähkäili mitä minun suhteen tulisi tehdä. Koska diabeteksen riskitekijöitä ei minulle ole ollut, ihmettelivät mistä moinen johtuu ja tutkivat hieman lisää poissulkeakseen jonkun erityistyyppisen diabeteksen. Puolet meni ohi mistä edes puhuivat, koska odotin vain mitä sanovat insuliinista. Sitä meinasivat antaa, mutta säästyimme siltä koska vauva voi erinomaisen hyvin ja on koko ajan ollut melkoisen pikkuruinen. Viikoittainen rutiini näyttäisi nyt olevan äitiyspolilla käyminen, ensi viikolla jälleen. Tosin ensi viikon käynti liittyy niihin kuperkeikka-hommiin. Koittavat kääntää Raparperin, mahtaa tuntua hauskalta ..

 

Siinä missä tuleva isä on todennut jo useamman viikon olevan erittäin valmis vastaanottamaan pienoisen maailmaan (ja käskenyt minut pakkaaman "that bag" jo monta kertaa), olen minä vielä halukas kantamaan häntä sisälläni. Viime metrien panikointi on ajoittain ottanut niskalenkkiä minusta. Muutaman perhedraaman olen onnistuneesti saanut kehiteltyä maalaillen kauhuskenaarioita mm. kahden kulttuurin, tai oikeammin maan, yhdistämisen vaikeudesta. Missä me asumme? Missä on paras lapselle? Meille? Meidän perheelle? Miten maksimoida koko perheen onnellisuus ja miten se mitataan? (Jos joku tietää oikeat vastaukset kaikkiin edellä mainittuihin, otan ilolla vastaan).

 

Tuntuu totaalisen kreisiltä, että yksi maailman luonnollisimmasta asioita, lapsen saaminen, voi olla näin järisyttävää. Jos tunteeni on jo raskauden aikana pomppineet kengurun lailla, en halua edes ajatella mitä tuleman pitää. Mutta olen silti melko toiveikas järjissä pysymisen suhteen. Toissailtana kysyin M:ltä pitääkö hän minua ihan seonneena vai olenko vielä kohtuullisen ok. Sain miellyttävän vastauksen: "You are just emotional".

 

Huomenna aloitan pinnasängyn reunussuoja-projektin. Nyt kun se on sanottu julki, rima luovuttaa heti alkumetreillä hieman nousi. Toivon hartaasti kykyjeni riittävän operaatioon.

 

Pakkaset paukkuu. Muistakaa pukea riittävästi päälle!

Menneen vuoden asioita tässä ja nyt

Ripustin työavaimet naulaan pitkäksi, pitkäksi aikaa. Nyt kuuluu keskittyä Raparperin tuloon. Hei pieni tyyppi hoi, pysythän aikataulussa, älä ihan vielä tule maailmaan, sillä tuleva äitisi on ohjelmoinut lievästi kunnianhimoisen tehtävälistan ennen saapumistasi...  Voi miten minä kerkiänkään kaiken.

Tehtävälistasta huolimatta, juuri tässä ja nyt, päätin istua kahvikupposeksi alas, pureskella pari pähkinää ja antaa ajatusten luisua hetkeksi vuoteen 2013.

Tartuin Pikku Squaren haasteeseen ja pistin blogini viime vuoden muutamaan lauseeseen. Lauseet kootaan jokaisen kuukauden ensimmäisen postauksen ensimmäisistä lauseista. Aloitin pitämään tätä blogia huhtikuussa Saanan innoittamana. Blogin kautta olen saanut monia mainioita uusia kontakteja juurikin niihin, joihin on erittäin kiva saada kontakti. Lisäksi olen taas tarkastellut maailmaa enemmän kameran linssin läpi ja toivottavasti jakanut edes ihan vähän iloa muillekin.

 

 

Viime vuosi mullisti elämäni. Tai oikeastaan sitä edeltävä. Niin tai tämä mitä elämme. Jokainen näistä vuosista. Oi elämä, milloin sinusta tuli niin mahtava.

 

Tässä viime vuoden kuukausien lauseet (huhtikuu-joulukuu):

Tuntuukohan kirjan kirjoittajista tältä, kun he aloittavat ensimmäistä sivuaan.

"Mulla on teille asiaa, tulkaa tänne, istukaa alas".

Noin viikon verran olemme eläneet eloa samalla mantereella yhdessä ja saman verran on pitänyt melkosta kiirettä.

Mikä mahtava näky.

Olen juuri saanut kokea elämäni tähän mennessä onnellisimman päivän.

Kävimme ystävien kanssa katsomassa, josko maailmanpyörästä näkisi maailman toiselle laidalle.

Perjantaina kävin metsässä.

Tuijotan naapuritalon ikkunaremonttia (en tiedä, miksi tuijotan sitä joka päivä kauan) ja kauhistelen ettei tuon värisiä ikkunoita voi laittaa, ei pliis ainakaan meille.

Joulukuu luukkuineen on alkanut.

Tänään saimme kolme korttia postiluukusta. Yksi oli ystäviltämme Saksasta, jotka ovat jakaneet kanssamme ihania hetkiä sekä Ugandassa että Suomessa. Toinen oli muuttoilmoitus, missä muuttaneiden nimien määrä oli pienempi kuin toivoin. Kolmas oli vaihto-oppilasaikaisen "siskoni" kutsu häihin Minnesotaan. Eroja, häitä, ystäviä, hetkiä, muistoja. Kaikki samasta luukusta. Mielessäni pyöri omat viimeiset vuoteni, kuinka paljon onkaan tapahtunut ja kuinka paljon vielä tapahtuukaan. Liikutuin jälleen.

Kahvi on juotu, pähkinät syöty. Näissä tunnelmissa on hyvä mennä jatkamaan vaatehuoneprojektia, josta kerron heti, kun olen saanut jotakin valmiiksi.

Kuperkeikan odottelua

Joulu oli ihana, autuas ja riemuisa.

Vuosi vaihtuu tuossa tuokiossa.

Työpäiviä on jäljellä kuusi. Ja kun päiviä täynnä juurikin se kuusi, poistuu myös kotoamme kuusi (olipas nolon ontuva sanaleikki ja pakko silti julkaista).

Tammikuu tuo usein tulleessaan hetkellinen lamaannuksen. Mitäs sitä nyt sitten tehdään? Juhlat on juhlittu, herkkujen rippeet jäljellä ja vatsa jo ihan liian pullollaan. Kesää odotellessa? Olen aina ollut sitä mieltä, että ihmisten pitäisi ehdottomasti järjestää jotakin mukavaa tammi-helmikuulle, jotta joulusta eteenpäin meneminen olisi suotuisasti hymyävää. Tänä vuonna matkustin Ugandaan ja kihlauduimme helmikuussa.

Tulevana(kaan) vuonna meidän perheessä ei lamaannuta. Olen alkanut pikkuhiljaa heräämään siihen todellisuuteen, että Raparperi ei jää ikuisiksi ajoiksi vatsaani. Itse asiassa hetki, kun kohtaamme, on lähempänä kuin pystyn ymmärtämään. M. kertoi olevansa erittäin valmis. Minä totesin haluavani olla vielä raskaana.

- What if I fail?

- Fail?

- To be a mom.  

Raskaana oleminen on melkoinen elämys. Viimeisten kuukausien aikana olen tuntenut noin kaksisataamiljoonaa kertaa liikutusta, herkistymistä, kiukustumista, pakahduttavaa onnea, iloa, huolissaan oloa, paniikkia, pelkoa, ylpeyttä ja monia muita tunteita, joita en osaa edes nimetä. Olen tosi kiitollinen siitä, että vointini on ollut melkoisen hyvä koko raskauden. Tosin pakko myöntää, että nyt viimeisiä päiviä töihin kävelleenä, annan aina pienen henkisen sankaruusmitalin itselleni perille päästyäni.

Toki pieniä mutkia matkassa on ollut, mutta jos olen mitään ymmärtänyt närästykset, selkäkivut, tulehdukset sun muut pikkujekut kuuluvat asiaan. M.:n Ugandassa olo 3kk ei ollut henkisesti myöskään helpoin rupeama. Raskausdiabetes harmittaa edelleen ajoittain suurestikin, vaikka se on kutakuinkin hallussa pysynyt. Ammattilaisten ohjeistukset diabeteksen suhteen ovat olleet melko kirjavia, minkä vuoksi olen joutunut kokoamaan maalaisjärkeni rippeet kasaan ja käyttämään niitä. Ensi viikon kontrolli kertonee taas onko vauvalla kaikki ok. Viime kerralla sanoivat, että pikkuinen hän on, eikä sokerit ole Raparperia hetkauttaneet.

Nyt sitten odotellaan, että mahassa tapahtuisi toivottu kuperkeikka ja vauva kääntyisi. Ymmärrän lastamme täysin. En minäkään haluaisi olla pää alaspäin. Vaan pieni kaino toive: Voisitko tehdä tulevien vanhempiesi mieliksi elämäsi ensimmäisen kuperkeikan!

Pelkkää joulua

Meidän pikkuperheen ensimmäinen yhteinen joulu. Se on nostattanut tunteita (ja joulun tuoksuja myös). Hyviä tunteita. Rakkauden tunteita. Liikutuksen tunteita. Elämäni ensimmäinen oman kodin joulukuusi, jonka sain hakea M.:n kanssa on pakahduttanut minut monena iltana. Voi miten suloinen se onkaan valoineen. Ystäväni otti meistä kuvan kuusen edessä. Ajatukseni karkasivat vuosien päähän. Millainen kuusi on silloin, miltä me näytämme, keitä kanssamme on? Mitkä muodostuvat meidän perheen pysyviksi perinteiksi? Saman verran vuosia olen matkannut taaksepäin, niihin lapsuuden jouluihin. Noita ja paljon muita, on mukava vatsaa silitellessä pohtia.

 

Aiemmin mainitsemani joululeipä onnistui hyvin. Taidan tehdä vielä lahjoiksikin. 

 

Torttuja tehtiin 60 kappaletta. Ihan lievää liioittelua, vaikka pikkujouluissa ihastuttava määrä vieraita olikin. Ylimääräiset päätyvät mummolle.

 

 

Pipareita olen tehnyt samalla reseptillä muutaman vuoden. Vaikka hieman manailin ettei ne onnistuneet, tuntuivat kuitenkin maistuvan. Samoin mantelipikkuleipäset.  

 

 

Tuoksua, väriä ja tunnelmaa tuo myös kukat. Muutama ostettiin häälahjakortilla (hyvä lahjaidea muutes mun mielestä). Ihania kukkia on tuonut myös perhe ja ystävät.

 

 

Vielä kun saataisiin lunta ettei tarvitsisi tyytyä näihin ikihiutaleisiin.

 

 

Onnellinen

Minulta kysyi töissä yksi nuori, mistä unelmoin. En kertonut sille ihan koko totuutta, tai no tavallaan kerroin. Sanoin, että toivon että perheeni ja lähimmäiseni olisivat onnellisia (toki toivon sitä myös kaikille maapallon asukeille). Nuori vastasi siihen, että etkö toivo että lapsesi on terve. Kysyin häneltä, uskooko hän että voisin olla onnellinen jos lapseni olisi sairas.

 

Kaikenmoisia asioita tulee toisinaan mieleeni, mistä huolestua kovastikin. Rasismi on ollut mielessä usein. Etenkin, kun luen netin syövereistä kaikenmoisia tekstejä tai HS:n artikkeleita tai kun pohdin miten julma maailma osaakaan olla. Toisinaan pohdin jätänkö koko internetin, lehtien luvun sekä asioiden pohtimisen ja keskityn meidän arkielämään.

 

Huolieni keskellä, siellä meidän arjen touhujen äärellä, katson miestäni. Tunnen valtavaa iloa ja kiitollisuutta, että juuri hän on vieressäni. Raparperi potkii mahassa. Meitä molempia hymyilyttää pomppiva vatsa. Kysyn häneltä pelkääkö hän rasismia. Kysyn myös mitä hän tekisi jos joku tulisi esimerkiksi ivaamaan. M. sanoi, että hän sanoisi "Kiitos". Tässä vaiheessa keskustelumme siirtyy hyvyyksiin ja Nelson Mandelaan. Unohdan huoleni, hymyilen vielä leveämmin.

 

Illalla nukkumaan käydessä käytiin vielä keskustelu.

"Mitä sä toivot joululahjaksi?"

"Että sä olet onnellinen."

"Tiedätkö miten se onnistuu?  .. Niin, että sä olet onnellinen." 

 

Juuri tänään, juuri tässä hetkessä me olemme onnellisia. Se riittää.

 

 

“No one is born hating another person because of the color of his skin, or his background, or his religion. People must learn to hate, and if they can learn to hate, they can be taught to love, for love comes more naturally to the human heart than its opposite.”
― Nelson Mandela

 

Halauspäivä

Silmäni eivät olleet vielä edes räpsähtänet auki, mutta kello jo ilmoittanut, että pitää herätä. Ensimmäinen ajatus: "Tänään M. on täällä"!. Kolmen kuukauden aikana epätoivo on välillä meinannut hiipiä mieleen ja itku käynyt kylässä usein. Ikävä on ikävä tunne.

 

Samalla kun olen taistellut sokerimittausten kanssa, jotka eivät meinaa asettua, olen kuunannut kodin ja jutellut M:n toiveesta Raparperille "dad is coming home". Sokereista väli-rapsana sen verran, että ylityksiä lukemissa on tullut aamupuuroista, juuripa juu sen verran, että toiset kuusi päivää mittauksia putkeen. Jos silläkään ajalla ei asetu, tai tulee 2-3 ylitystä arvoissa, ottavat vuorokaudeksi sairaalaan mittauksiin (argh).

 

Eilen soi puhelin Entebben kentältä: ensimmäisellä kerralla unohtuneen pin-koodin vuoksi, minkä seurauksena puoliraivokas raskaana oleva nainen huusi DNA:n asiakaspalvelijalle: "oletko nyt ihan tosissasi, että joudun maksamaan KYMMENEN euroa siitä, että sanot minulle PUK-koodin minkä näet edessäsi ruudulla, mutta jos menen internettiin se ei maksa mitään!". Lopulta sain koodin, ilmaiseksi. Seuraava puhelu: "There is a problem with the ticket". Aikani taistelin virkailijan kanssa selittäen, että luottokortilla sitä Euroopassa asioita ostellaan ja lippu on täysin kelvollinen. Viimeisimmän tiedon mukaan M. on matkalla kotiin.

 

Tänään halaan, paljon. Halaa sinäkin! Ketä vain. Se tekee hyvää.

Näkymiä ikkunoilla

Tuijotan naapuritalon ikkunaremonttia (en tiedä, miksi tuijotan sitä joka päivä kauan) ja kauhistelen ettei tuon värisiä ikkunoita voi laittaa, ei pliis ainakaan meille. Pohdin tulevaa ikkunaremonttiamme ja kiroan sen ajankohtaa, mikä ajoittuu laskettuun aikaan. Sitten saan uutiset kaukaa, siellä ikkunat on pistetty paskaks. Vuokralainen menettänyt hermonsa. Maailma, miten jaksat yllättää minut kerta toisen jälkeen.  

 

Eilen olin kokouksessa, missä puhuttiin mm. kehitysmaiden tilanteesta ja mikä auttaisi. Minä mietin miten autan meitä. Kokouksen jälkeen ostin joululehden. Kaukopuhelussa itkin. Rikotut ikkunat sotkee taas suunnitelmia.

 

- Miten me selvitään?

- Pysy vahvana, joohan!
- En todellakaan pysy, mä en enää pysy. Mä en, mä en, mä en!!

- Raparperi tarvii sua nyt.

. Mä tiedän.

 

Tämä on meidän elämää. Kaikesta huolimatta asiat on ihan hyvin. Suhteellisuusteoria auttaa aina: Asiat voisi olla paljon huonomminkin.

En keksi tilanteessa muuta ratkaisua kuin laittaa omatekemät uunituoreet villasukat jalkaan, jatkaa raivaustyötä vaatehuoneessa ja ommella lahjapusseja. Sanovat, että järjestys omassa ympäristössä helpottaa pään kaaosta. Sinällään erittäin otollinen aika siivota koko koti.

 

 

Toivoton torstai

"Mä en enää kestä tätä!" kirosin kyynelten seasta.

 

Itkin, paruin ja huusin. Huusin, että mä en enää odota. Samaan aikaan tajuan kuitenkin, ettei minulla ole muuta vaihtoehtoa. Tai vaikka olisi (esim. ottaa lopputili, myydä kaikki ja lähteä Ugandaan), en sitä tee. Pikku Raparperi potkii mahassa ja muistuttaa, ettei nyt kannata seota ja tehdä harkitsemattomia asioita. Eikä voi itkeä niin paljon, että keho joutuu pian käyttämään varmaan lapsivedetkin kyyneliin.

 

Tänään toivoin kuulevani hyviä uutisia. Oikeudenkäynti numero kolme, missä M.:n oltava paikalla (ei syytettynä tiedoksi kaikille, vaan perheen edustajana). Kun otin uutisia vastaan, pää alkoi surista ja sydän jyski niin paljon, etten saanut  informaatiosta irti juurikaan muuta kuin, että seuraavan kerran pitää olla tuomarin edessä 12. marraskuuta. Marraskuu, päähäni jäi pyörimään vain sana marraskuu. Nythän on lokakuu, onko edes? Päivät menettää pikkuhiljaa merkitystään, se vain kuluu ja on kulumatta yhtä aikaa.

 

Ostin tänään varallisuuteeni nähden ylikalliit coretex-kengät. Kun talsin niillä marraskuun loskissa, pysyy ainakin sukat kuivina. Olkoon se tämän päivän pilkahdus iloa.