torstai 24. syyskuuta 2015

Terveisiä elämästä

Hetki on kulunut, kun blogi on saanut minusta osansa. Hetken sitä myös pohti, että mitä ihmettä minä kerron. Mitä en kerro. Kerronko enää mitään. Laitanko käsitöitä ja kauniita luontokuvia (tai siis kauniista luonnosta kuvia). Sanonko, että hei ihanaa on syksy ja pidän sen väreistä. Kynttilöitä, villasukkia ja liipalaapa-musiikkia. Joulukin on kohta. 

Elämämme on risteyskohdissa. Arkemme muuttuu. Elämä etsii suuntaa ja maata. Me etsimme paikkaa ja muotoa, jossa olisi kaikkien hyvä olla. 

Suurimmat päätökset olen lähes aina tehnyt vahvasti tunteiden pohjalta, koska asiat vain ovat tuntuneet vahvasti siltä, että niin pitää tehdä. Johdatusta, sanoisin. Järkeäkin olen saattanut joskus vähän käyttää. Vaaka saisi ehkä olla toisinpäin. 

Nyt tuo aiemmin vahvasti toiminut kompassi, sydän, ei anna vahvoja signaaleja suunnista. Nuoli kieppuu voltteja, eikä asetu. Siispä odottelen. Ihan vaan olen, hengitän ja odottelen. Odottelun lomassa on ihan kiva nauttia niistä syyssysteemeistä. Ostin uudet saappaat, pysyy varpaat kuivana. Hypin lapseni kanssa lätäkössä ja meitä nauratti. 


"As long as you don't choose, everything remains possible."


perjantai 11. syyskuuta 2015

Tuolilla istumisesta

Uudessa nykyisessä työssäni on erityisen mukavaa se, että harvoin täytyy, kykenee tai voi pitkään olla paikoillaan. Tietokoneella käväistään päivän aikana kerran, jos sitäkään. Aiempaan kirjauskulttuurini verraten, erittäin virkistävää. 

Keholle tämä tarkoittaa, että tuolilla istumista on myös päivittäin huomattavasti vähemmän. Kaikki tietää sen edut. 

Kotona yksi keittiön tuoleista, niistä mille neito kapuaa tuon tuosta katsomaan olisiko pöydällä jotakin mielenkiintoista, sai uuden päällisen. Marimekon alelaarin kangas maksoi suunnilleen kympin verran ja sitä jäi vielä yli puolet käyttämättä. Halpa ilmeuudistus. 


P.S. Viime päivien uusin keksintö perheen kekseliäimmällä on kavuta tuolilta suoraan pöydälle. Lapsi löytyy tuon tuostakin keskeltä pöytää. Luulin, että hän käsittää jollakin tasolla mitä sana "ei" tarkoittaa, mutta kertauskurssi on tarpeen. 

tiistai 8. syyskuuta 2015

Auta

Olen viime aikoina vältellyt parhaani mukaan sosiaalisen median keskusteluja, mikäli en ole kohtuullisen varma hyvästä hengestä. Mikäli näen jonkun mielenkiintoisen linkin, luen sen usein, mutta kommenttiosiot jätän väliin. Samoin olen vähentänyt omaa osallisuuttani some-keskusteluihin osallistumisessa. En tee sitä siksi, että minusta vaikeneminen olisi aina se paras keino, teen sen siksi etten ylipäätänsä jaksa lukea sontaa. Pahoittelut, mutta otan oikeudekseni kutsua nyt joidenkin mielipiteitä (vai vain pahanolonpurkua ja pelkoa?) sonnaksi.

Paasaan usein auttamisesta ja yhteisöllisyydestä. Olen ryhtynyt sanoista tekoihin. Menimme mieheni ja ystäväni kanssa vapaaehtoiseksi vastaanottokeskukseen. Olimme käsinä, korvina ja sylinä.

Menimme keskukselle ensisijaisesti lajittelemaan lahjoitettua tavaraa ja vaatteita, ei kuitenkaan mennyt kauaa, kun ihmiset kerääntyivät luoksemme. Osa heistä tarttui tavaroihin ja alkoi etsimään itselleen sopivaa vaatetta jo viilentyneessä syysilmassa, samalla kun me koitimme pitää tilannetta niin sanotusti hallussa. Hetken päästä pitelin sylissäni pientä vauvaa ja melko pian minäkin pengoin loputtomista vaateläjistä vauvalle sopivaa lämmintä vaatetta. Vahva äidillinen suojeluvaistoni sai melkoisen vyöryn kehoni läpi.

Tiedän, että pieni osuutemme tuona päivänä ei ollut suuren suuri, mutta se oli jotain. Oma sydän sykähteli vahvemmin, kun vihdoin löysin vauvalle sopivan vanupuvun ja puin sen hänelle päälle. Toisen ylimääräisen hyvän sykäyksen se teki, kun löysimme pienelle pojalle sopivat kumisaappaat märkiin jalkoihin. 

Olen joskus todennut, että suurin ilo tulee ihmisen aidosta kohtaamisesta ja auttamisesta. Todistin sen jälleen todeksi.

"Tulemme toistekin!", sanoimme ennen lähtöä. Ja niin teemme.