Kurkistus kuplasta

Pieni ihanuus on ollut kanssamme kokonaiset kaksi viikkoa kotona (ensin kirjoitin viikon, kunnes piti alkaa laskemaan päiviä). Monen maailmassa meidän perheen suuret asiat kuulostavat varmasti huvittavan pieniltä, mutta tällaista on vauvakuplassa: Top-aiheina on miten yöt ovat sujuneet ja onko tyttö kasvanut. Viime viikolla aloin kuvailemaan miehelleni lapsemme aamutuotosta vaipassa, samalla huokaisten syvään, tähän sitä on tultu jo nyt. Imetys tuotti alkuun jonkin verran haastetta ja edelleen painon nousua tarkkaillaan neuvolassa. Me puolestaan tarkkailemme jokaista pientä ilmettä, elettä, äänensävyä ja hiussuortuvaa, varpaita, sormia, kulmakarvoja. Onko hän tyytyväinen, onko hän onnellinen. Onhan kaikki hyvin. Ja kaikki on oikein hyvin. Hän on suloinen, temperamenttinen, touhukas, äänekäs, ihana, tuhiseva, valloittava, hurmaava pieni pakkaus.

 

Itse sekoilin alkupäivien tunnemyllerryksissä kyynelehtien milloin mitäkin, onnesta huoliin. Voi mitä tunteita ja ajatuksia voi tuollainen pieni käärö aiheuttaakaan. On tämä huimaa, huiman valtavaa. Äitinä olemisesta en tiedä vielä paljon muuta kuin sen, että näin sen kuuluu olla, näin minun kuuluu lastani rakastaa.

 

Pieni suuri rakkaus

Helmikuun 6. päivä meidän maailma mullistui. Saimme kokea jotakin suurta ja järisyttävän ihanaa, kun pikkuinen suloisuus, tyttövauvamme saapui maailmaan. Tullessaan luoksemme painoi hän 3322g ja pituutta löytyy 47,5cm.

 

Rakkaus tuota pientä ihanaa kohtaan on jotakin sellaista, mitä en osaa kuvailla.

 

Jossakin vaiheessa joskus ehkä saatan kyetä puhumaan ja kertomaan jostakin muustakin, mutta nyt me vain tuhisemme yhdessä ja opettelemme toisiamme sekä yhteistä elämää täällä omassa pienessä vaaleanpunaisessa vauvakuplassamme.

 

 

 

Treffit järkätty, jää kantaa

Niitä ensimmäisiä asioita pääsemme kokemaan paljon tulevina hetkinä, viikkoina, kuukausina, vuosina. Aina ensi rääkäisystä ensihymyyn, ensikosketuksesta ensimmäiseen "äiti sä oot tyhmä" - kommenttiin.

Aikuinenkin voi kokea monia ensikokemuksia. Etenkin monikulttuurisessa suhteessa (tai no miksei muutenkin tietty). M.:n ensimmäinen talvi on riemastuttanut meidän lisäksi hieman ympärillä olevia ihmisiäkin. Eilen ohjelmassa oli luistelua. Tilanne oli vähintäänkin huvittava, mutta oikein mielekäs. Innostuminen asioista ja sinnikkyys kuuluvat mieheni ominaisuuksiin ja niiden kanssa oppii ja kokee monenmoista. Minä siinä mukana ja voisin sanoa, että siitä minä pidän oikein kovastikin.

 

Tänään oltiin, arvatkaa missä, no kyllä, jälleen äitiyspolilla. Eilen totesin, että tämä on varmaan näitä rutiinikäyntejä samoilla fraaseilla, ei hirveästi edes innosta mennä. Aamusella (meidän aamut ulottuu klo 11 asti tätä nykyä, ei kauaa) rynnimme kiireessä bussipysäkille, olimmehan kieltäytyneet kauniisti kyydistä jota meille tarjottiin, jotta M. oppii bussireitin sairaalaan. Kuinka ollakaan pennin hyrrää ei ollut taskussa ja M.:n bussikortti kotona. "Tulen perästä seuraavalla bussilla, löydän kyllä sut", selvä juu.

 

Sairaalassa lääkärin ensimmäinen kommentti: "Miehesi ei sitten tullutkaan?".

"Se tulee ihan hetkenä minä hyvänsä, vähän oli säätöä meidän aamussa."

 

Makaan sydänkäyrässä. Annan jo rutiiniksi tulleen pissanäytteen. Keskustelen lääkärin kanssa perätilasynnytyksestä ja oloni tuntuu selkeältä. Käyn makuulle hoitopöydälle ultraa varten. Joka välissä mietin missä ihmeessä mieheni on.

 

"Mitataanpa tuo pää vielä uudelleen."

"Juu kyllä nyt näyttää siltä, että pää on suhteessa vartaloon kehittyneempi ja melko iso, se ei välttämättä mahdu lantiosta, tässä kohden melkein suosittelisin sitä sektiota."

 

En miettinyt hetkeäkään. Yksikin pieni epäilys, että alatiesynnytys ei olisi paras ratkaisu vauvan kannalta, teki päätöksestä selvän. Yht'äkkiä huomasin olevani sektio-infossa. Bonusuutisena sain tietää, että koska olen ollut Ugandassa sairaalahoidossa (moottoripyöräonnettomuus), huolimatta siitä, että MRSA-näytteet olivat negatiiviset, on sairaalan ohjeistus pitää minut eristyshuoneessa. Yksityishuone siis. Mikäpä siinä.

Välissä kerkisin soittaa tulevalle isälle. Hän oli oikeassa bussissa, mutta totaalisen väärässä suunnassa, noin 20km:n päässä. Rauhallisempi luonne olisi sanonut puhelimessa "no voi harmi, en ehkä ohjeistanut tarpeeksi hyvin, suakin varmaan harmittaa ettet päässyt paikalle". En kuitenkaan ole tarpeeksi seesteinen kyetäkseni moiseen. Tuli oltua huono vaimo.

 

Treffit vauvan kanssa siis kalenterissa. Kyseisenä päivänä lienee järkevintä ottaa vastaan tarjottu autokyyti ja mennä käsikädessä osastolle.

Seuraavan kerran kuulette minusta, kun ensitreffit on koettu.