Kahdeksan kysymystä monikulttuuriselle perheelle

Olen käynyt toisaalla tässä laajassa sosiaalisen median kentässä keskustelua siitä, millaisia kysymyksiä monikulttuurinen perhe kohtaa usein. Sen verta mehevä aihe ja kutkutti monen monikulttuurisen perheen edustajaa siinä määrin, että päätin kirjoittaa tännekin. Ne, jotka saavat näitä kysymyksiä, tietävät ilman selitystä mistä puhun. Ne, jotka nyt ihmettelevät, että mistä ihmeen kysymyksistä tuo puhuu, niin kerron. Ne on niitä kysymyksiä, joita saat välittömästi kun toiselle selviää, että olet naimisissa ulkomaalaistaustaisen kanssa. Kysymykset jossakin määrin huvittavat, jossakin määrin ärsyttävät. Tiedättekö, kun vastaa samoihin kysymyksiin jos kuinka monennetta kertaa ja toivoo vaan sisällään, että joku kysyisi joskus jotakin muuta ensi kertaa kohdatessa. Valaistakseni asiaa hieman enemmän, päätin tehdä listan niistä kysymyksistä, joita olemme kuulleet erittäin usein, toistan ERITTÄIN usein. Lähes poikkeuksetta kysymykset menevät myös samassa järjestyksessä. 

1. Mistä maasta miehesi on kotoisin?

2. Miten te tapasitte?

3. Kuinka kauan miehesi on ollut Suomessa?

4. Puhuuko miehesi Suomea?

5. Mitä hän tykkää Suomesta? / Miten hän on viihtynyt Suomessa?

6. Mitä kieltä teillä puhutaan kotona? / Mitä kieltä lapset puhuvat? (Tässä kohden kuulee usein ihastelua)

7. Syödäänkö teillä afrikkalaista ruokaa? 

8. Onko miehesi kristitty?

Mitäpä noita listaamaan, normaaleja kysymyksiä, sanoisi moni, eikös. Onhan ne. Ihan asiallisiapa vielä. Olen kiltisti niihin aina vastannut, joskus laajemmin, joskus lyhyesti. Se miksi nostan tämän aiheen esille ei ole se, että tässä oli jostakin maailmanlopun ongelmasta kyse, vaan siitä, että välillä väsyttää olla aina "se erilainen perhe". Se perhe, jonka asiat ikäänkuin kuuluvat kaikille. Vai onko kaikkien kohdalla ok kysyä ensimmäisellä tapaamisella, missä tapasit kumppanisi tai mitä ruokaa teillä kotona syödään. Toisaalta kyllä juu. On niitä henkilöitä, joiden kanssa heti ensikohtaamisella tuntuu, että voi jakaa paljonkin. Mutta on myös niitä hetkiä, kun ei haluaisi jakaa. Silloin minusta tuntuu etten saa pitää yksityisyyttäni, vaikka haluaisin. Vastaan pankkivirkailijalle tapaamisestamme mieheni kanssa ja "oooh, onpa hienoa"-ihasteluihin sanon, että juu niin on, vaikka sisälläni ajattelen, että tämä on ihan tavallista ja normaalia, me ollaan ihan niinku muutkin perheet. Itseäni tässä hämmentää usein se, että minä vastaan mieheeni liittyviin kysymyksiin paikassa, jossa olin valmistautunut vastaamaan johonkin ihan muuhun. 

Vaikka tekstistä voi saada kuvan, että täällä tämä valivalipiippi-rouva marmattaa lauantai-iltansa ratoksi, niin oikeasti minua hymyilyttää, kun tätä kirjoitan. Olen enimmäkseen kyllä erittäin iloinen, kun joku osoittaa aitoa kiinnostusta perhettämme kohtaan, aidon kiinnostuksen erottaa kyllä kohtuu helposti pelkästä puhtaasta uteliasuudesta. Jos nyt jotakin vinkkivitosen tynkää haluan tähän ujuttaa, niin mikäli et ole uuden tuttavasi kanssa valmis itse kertomaan kumppanistasi, älä kysy myöskään minulta, minäkään en ehkä ole.

Annan loppuun vielä kahdeksan kohdan listan siitä, mihin kysymyksiin tykkään vastata kelle tahansa, ihan heti ensikohtaamisella (keskustelun edetessä luontevan soljuvasti, kuten tämä teksti HAHAHA): 

1. Mikä sinun nimesi on?
2. Mistä sinä pidät?
3. Voinko olla avuksi?
4. Mistä olet saanut noin kauniit korvikset?
5. Haluaisitko olla minun ystävä?
6. Mikä saa sinut hymyilemään?
7. Onko kaikki hyvin?
8. Eikö olekin kaunis päivä? 

Ihanaa loppuviikonloppua kaikille. 

P.S. Pidän puutarhalla käymisestä. 

 

Ikä on joku luku

Syntymäpäivistä innostuminen kuuluu minulle kuin nakki makkaralle. Ugandassa puolestaan ikänumeroilla ei ole kovin suurta merkitystä. En kuullut kenenkään juhlivan pyöreitä lukuja tai kekkeröivän isosti lapsensa syntymäpäiviä. Syntymäpäivien juhlinta on vasta rantautumassa maahan. Ihmisten ikä saattoi olla aina jotain sinnepäin, kun sitä kysyin. Toisena hetkenä pari vuotta enemmän, toisena vähemmän. 

Ikätiedottomuuden syy ei ole niinkin keveä ja hilpeä, että ihmisiä ei vain kiinnosta oma ikä. Se olisi kyllä kiehtova tapa ajatella maailmaa, ilman ikää. Suuri syy ugandalaisten ikäasioissa on se seikka, että toimivaa väestörekisterijärjestelmää ei ole kauaa ollut. Aina 80-luvulle kaikki tiedot kirjattiin paperille. Paperille voi käydä kaikenlaista. Muistettakoon, että myös mieheni on syntynyt, kun maassa oli vielä sota. 

Uskoakseni vietimme erään ugandalaisen synttäreitä kuitenkin ihan oikeana päivänä ja ikäkin on kohtuullisen jämpti. 

Mustavalkoiset ystävämme

- Ei nyt oikeastaan noinkaan. 

- Niin tai siis en mä tota tarkoittanut. 

- Nyt mä en ymmärtänyt. 

Yhtälailla kun tiedät varmasti tunteen, millaista on yrittää saada toinen ymmärtämään mitä tarkoitat, tiedät myös varmasti mitä on, kun toinen ymmärtää. Se hieno yhteinen jaettu tarina tai kokemus.

- Just noin, ihan tismalleen samaa mieltä.

- No nimenomaan. Aivan. 

- Sulle on ihana puhua, kun sä ymmärrät. 

Monikulttuurisessa perheessä tulee eteen tilanteita ja asioita, joiden jakaminen nimenomaan toisen monikulttuurisen perheen kanssa on yhtä virkistävää ja ilahduttavaa kuin kevään ensi leskenlehdet. 

Meidän sosiaalinen verkostomme on alkanut olla, ystäväni sanoin, melko musta-valkoista. Olemme saaneet useita afrikkalais-suomalaisia perheitä ystäviksemme. Ystäväperheiden afrikkalaiset ovat eripuolilta länsi- ja itä-Afrikasta, mutta yhtäläisyyksiä löytyy niin paljon, että voisi äkkiseltään kuvitella samaksi maaksi. Olen usein saanut itsesi kiinni siitä, että sanon mieheni olevan Afrikasta Ugandan sijaan. Itseäni en kutsu koskaan Eurooppalaiseksi vaan suomalaiseksi. Uskallan kuitenkin oman kokemukseni perusteella väittää, että afrikkalaisista löytyy enemmän yhtäläisyyksiä kuin eurooppalaisista, noin hyvin räikeästi yleistäen. Ennenkuin tuomitset minut siitä, että laitan koko Afrikan ja sen ihmiset samaan pakettiin, avaan hieman tarkoitustani. 

M. toteaa usein, että "you know us africans, we have common bond", viitaten yhteyteen, joka heillä on. Kadulla kulkiessa afrikkalaiset tervehtivät toisiaan. He eivät kysy oletko Ugandasta, Afrikka riittää. M. myös usein itse kutsuu itseään afrikkalaiseksi eikä ugandalaiseksi, niin ylpeä kuin kotimaastaan onkin. Minun on vaikea kuvitella, että kykenisin moiseen yhteyteen äkkiseltään kadulla esimerkiksi italialaisen tai ruotsalaisen kanssa. 

Ihmisiä yhdistäväksi tekijäksi ei luonnollisesti riitä se, että on monikulttuurinen perhe, mutta jonkinmoista löyhähköä tai tiukempa sidettä lienee aina ilmoilla. Vaan voi tätä lykästyksen määrää, että meitä on siunattu niin mahtavilla ihmisillä, monesta maailman kolkasta, yhteisiä lauluja laulaen. 

Yhteisöllisyys ja kaihomielinen kansa

Suomen ja Ugandan eroista puhuttaessa, nousee usein kärkipäähän sana yhteisöllisyys. Kyllähän tuo taitaa totta olla, että lähempänä päiväntasaajaa pitää yhteisö enemmän huolta toisistaan. Kun joku on hädässä, ei häntä jätetä yksin. Muistan seurustelumme alkuajoilta erään patjatapauksen (joka myös sai rakkaudentunteeni tiivistymään); 
Bodabodakuski kolkutti ovea ja tuli hakemaan olohuoneen lattialtamme patjan, joka toimi sohvan sijaistajana. Olin jo tekemässä sulholle kirjallista valitusta siitä, että meillä ei ollut nyt olohuoneessa yhtään pehmeää alustaa, mille rojahtaa, kunnes kuulin tarinan. Bodabodakuskilla ei ollut lapsilleen kuin kova lattia millä he nukkuivat, meillä oli makuuhuoneessa sänky. Hän tarvitsi patjaa enemmän, minkä vuoksi M. sen oli luvannut. 

Kaikessa kultareunuksessaan ja kauniissa tarinoissaan yhteisö on myös kehitysmaan ainut turva, kun valtio ei kanna huolta asukeistaan kuten hyvinvointivaltiossa. Hyvinvointivaltiossa on aina joku ottamassa kopin jos meinaa pudota. Se miten hyvin koppi onnistuu ja kuinka kauan siinä kestää, on oma pohdinnan aihe. Itse eräissäkin auttavissa tahoissa työskennelleenä, minulla olisi paljon sanottavaa mm. palveluiden kohdentamisesta, laadusta ja siitä miten ihmiset kohdataan. Jätän sosiaali- ja terveyspalveluiden kehittämisen nyt kuitenkin aivan muille tahoille, olenhan sentään äitiyslomalla.

Juttelimme eräänä päivänä M.:n kanssa murheen murtamasta tuttavastamme. Keskustelu lähti rönsyämään masennukseen ja mielen synkkyyksiin. M. ei voi ymmärtää miksi tämän maan ihmiset ovat niin paljon yksin/ kokevat olevansa yksinäisiä. Hän myös kertoi, että kotimaassaan itsemurhat ovat melko harvinaisia, mutta jos niitä tapahtuu, on syynä usein kykenemättömyys kantaa perheestä taloudellisesti huolta, ei yksinäisyys. 

Huumoripläjäyksenä kerrottakoon, että kuvittelimme M.:n tänne Suomeen yksinäiseksi ja surulliseksi. Hänen kuningassuunnitelma tilanteen ratkaisemiseksi oli mennä puhumaan poliisille tilanteestaan, jotka voisivat sitten hankkia hänelle ystäviä. Suomen poliisiin voi luottaa. 

Viime lauantaina olimme juhlistamassa Ugandan 52. itsenäisyyspäivää Helsingissä. Tapasimme monen juhlijan joukossa yhden blogini lukijoista perheineen. Hieno kohtaaminen. Iloisena pohdin kuinka mahtavia kontakteja tämä blogi on meille tuonut. Suomalais-afrikkalainen blogiyhteisö. Sunnuntaina ruokaosuuskunnan sadonkorjuu-juhlissa oli helppo tuntea kuuluvansa joukkoon. Lähdön hetkellä saimme kutsun syntymäpäiväjuhlille. Onnistuneen illan jälkeen kiittelimme kovasti kutsusta uusia mukavia tuttavuuksiamme, johon saimme vastauksen: "tämä osuuskunta on tällaista yhteisöllistä touhua". 

Viikonlopun jälkeen olin täynnä ihmisrakkautta (sen voi päätellä positiivisten adjektiivien määrästä yllä olevassa kappaleessa). Täällä tämä enemmän napapiiriä kuin päiväntasaajaa lähellä oleva kansa osaa olla yhteisöllinen, kun tekee myös itse ihan pienen askeleen kohti toista. 

Bodaboda at Seese Island

Mitä me olemme? Keitä te olette?

Olen käynyt viime päivinä eri yhteyksissä toinen toistaan mielenkiintoisempia keskusteluja siitä, millä termillä meitä pitäisi kutsua. Meillä viittaan nyt meidän perheeseen ja perheellä viittaan tällä kertaa suomalaiseen ydinperheeseen: minä, M. ja lapsemme. Monikulttuurisuus on termi, jota käytetään laajasti ja sen ymmärrettävyyden vuoksi olen käyttänyt sitä itsekin mm. täällä blogissa hakusanana. Kahdenkulttuurin perhe olisi kuitenkin paljon kuvaavampi, koska perheessämme on kaksi kulttuuria ugandalaisin ja suomalaisin piirtein, eikä mitenkään kovin monia kulttuureja. Toisaalta voinhan ajatella, että se niin kutsuttu 'kolmas' kulttuuri, jonka perhe luo edellä mainittujen pohjalta tekisi perheestämme jo monikulttuurisen. Afrikkalais-suomalainen, tai suomalais-afrikkalainen, monikulttuurinen perhe me taidamme olla. Useammin kutsun meitä kuitenkin ihan vain tuttavallisen yksinkertaisesti perheeksi. 

Suhteemme alkuaikoina koin tarpeelliseksi kertoa ihmisille, että mieheni on afrikkalainen, joskus mainitsin myös erikseen että hän on tumma. Nykyään puhun joko miehestäni tai käytän hänen nimeään. Jos keskustelu liikkuu luontevasti alueilla, mihin kulttuuritaustat liittyvät, kerron toki avoimesti ja mielelläni mieheni juurista. Samoin teemme lapsemme suhteen. Tapahtuipa kerran kahvilassa, että vanhempi herrasmies kysyi mistä noin suloisia lapsia saa, ennenkuin kerkisin avata suuni vastatakseni, saapui mieheni rinnalleni kassalta, herrasmies sai vastauksensa.

On kohtuullisen helppoa määritellä itsensä, mutta se haastavampi: keitä te olette? Aikaa ennen lasta bongailimme usein tummaihoisia kadulta ja toitottelimme toisillemme "hei tuolla menee tumma", useimmin kuitenkin "did you see her/him?", jolloin toinen jo usein tiesi mihin asiaan viitataan. Se miksi oli kiva bongailla tummaihoisia liittyi vahvasti mieheni kotoutumiseen, ikäänkuin osoituksena ettei hän ole ainut tummaihoinen tässä kaupungissa. Afrikkalaisilla/ tummaihoisilla on myös tapana tervehtiä toisiaan vaikkeivat he tuntisi toisiaan, minkä vuoksi myös oli mukava kiinnittää heihin erityishuomiota.

Kun saimme lapsen aloimme kiinnittää bongailutapaamme huomiota. Kysyimme toisiltamme ääneen miksi haluamme aina tuoda tummaihoisuuden esille. Ajatusleikkinä pohdimme kuinka luontevaa olisi todeta esim. "hei tuolla menee kiinalainen" tai "näitkö tuon pitkän miehen". Mieheni Suomen alkuaikoina tummaihoisista mainitseminen oli puhtaasti yhteenkuuluvaisuuden tunnetta (muistan kyllä itsekin ollessani Afrikassa, että välillä laskin kuinka monta valkoihoista näin päivän aikana vai näinkö yhtään). Lapsellemme emme halua antaa mallia siitä, että ihmisjoukosta pitää jotenkin poimia iholtaan tummemmat ja sitten hurrata onnistuneesta bingosta. Sovimme siis, että lopetamme tavan. Tämän jälkeen aloimme pohtia mitä vastaamme, jos tyttö kysyy miksi isä moikkaa jok'ikistä kaupungin tummaihoista. M. ehdotti, että kerromme heidän olevan afrikkalaisia ja se on heidän tapa. Kinkkiseksi asian tekee se, että suinkaan kaikki tummaihoiset eivät ole afrikkalaisia, joten tuo ei kelpaa vastaukseksi. Jos olisimme enemmän tervehtivässä maassa, ei tätä tarvitsisi pohtia. Toisaalta kai lienee ok sanoa, että on kiva tapa tervehtiä ihmisiä, jotka ottavat ystävällistä kontaktia. 

Saako ihonväristä ylipäätänsä mainita? Jos mainitsee, onko se jo erilaisuuden korostamista? Eikö erilaisuus ole juuri rikkaus, eikä meidän tule ummistaa silmiä siltä? Vai olemmeko koskaan yhdenvertaisia ja tasa-arvoisia, jos jaottelemme toisiamme ihonvärin mukaan? Kutsummeko lastamme tummaihoiseksi kuten teimme kadunkulkijoille? Voiko ketään sanoa varmuudella afrikkalaiseksi? Miten itse toivoisin tulevani kohdelluksi Afrikassa tummaihoisten keskuudessa?

Minun mielipide on, että ihonvärin saa huomata ja nähdä ja sitä saa ihastella (koska onhan se nyt vaan yksinkertainen totuus, että meidän lapsen iho on maailman kaunein). M. ei pidä siitä, että häntä kutsutaan mustaksi tai minua valkoiseksi. Hänen sanoin on vain ruskean eri sävyjä, siksi meidän perheessä käytetään sanoja tumma tai vaalea. Tiedän, että monet tummaihoiset käyttävät sanaa musta/ black ja niin mekin saattaisimme tehdä, jos M. ei olisi määritellyt asiaa toisin. Koska kyse on hänen ihonväristään, haluan kunnioittaa hänen toivettaan sanavalinnoissani. Huomattavaa on myös se, että M.:lle hänen afrikkalaiset/ ugandalaiset juuret ovat suuri ja erittäin merkittävä osa hänen identiteettiään, hän kutsuukin itseään enemmän kuin mielellään afrikkalaiseksi. Afrikassa ollessani kuulin jatkuvasti ihonväristäni, valkoinen iho kiehtoi monin tavoin.  Pyynnöstäni meidän perheessä ei käytetä ugandalaisille tyypillistä mzungu (=valkoihoinen) sanaa. Muistan edelleen sen riemun, kun opetin naapurin lapsille nimeni Ugandassa ja sen sen jälkeen eräs lapsista opetti muille "she is not mzungu, she is (nimeni)".

Jokaisella on oikeus määritellä itse itsensä ja käyttää omaan suuhun sekä mieleen sopivia ilmaisuja. Ajattelen itse niin, että tärkeintä on tunnistaa toisen sanojen takana olevat tarkoitusperät ja tunnelmat. Rakkaudella sanotut sanat harvoin loukkaavat, vaikka termit joskus ontuisivatkin. Korrektit sanat ja ilmaisut voivat olla piilomerkityksineen paljon satuttavampia kuin rakkaudella sanotut sanat, vaikka termit joskus haparoisivat.

Tärkeintä olisi muistaa, ettei ole olemassa "he" tai "ne", koska olemme kuitenkin kaikki yksi iso ME, väristä tai sanoista riippumatta. 

Noir? ja pari jouluvirhettä

Saatatte ehkä muistaa minun maininneen miten joulukorttien teko ei ole ihan välttämättä paras tapa viettää yhteistä mukavaa parisuhdeaikaa. Piparkakkujen tekemisen ajoittaminen jalkapallopelin aikaan ei myöskään lisää iloista joulutunnelmaa, suuri virhe. En suosittele myöskään joulutorin, markkinoiden ja kauppakeskusten yhdistämistä samalle päivälle. Motivaattoriksi ei riitä "pakko löytää pinkki ukulele" tai "on aina kiva vaan katella näitä itsetehtyjä juttuja". Helsinki-reissumme päätyi päätökseen, että ensi vuonna hankin/ teen lahjat itsekseni tai naisseurassa. Ja jo tänä vuonna voin myöntää, että on melko virheellistä ajatella että se mikä on minusta mukavaa, olisi eittämättä myös toisesta.

 

Sen sijaan se, mikä oli molemmista erittäin mieluista Helsingissä oli tämä: tanssiteos Noir? Itse vaikutun lähestulkoon aina, kun ihminen käyttää kehoaan ilmaisuun taidolla, jota ei voi kuin ihailla. Esitys oli ajoittain hämmentävä, välillä vähän ehkä itkettikin, toisinaan nauratti ja välillä vaan katsoi. Mutta pidimme, molemmat. Erityisen mukavaksi Kaapelitehtaalla käymisen teki se, että tapasimme vihdoin monta mahtavaa naista, yhdistävänä tekijänä Afrikka (ja blogi). Niitä kohtaamisia, mistä jää hyvä mieli. Se on niin vinhan kiva tunne, kun joku ymmärtää selittämättä.

 

Huomenna pyrimme kehittämään sopivanmoista yhteistä jouluhenkeä joulutorttujen äärellä. Tällä kertaa en pistä toiveitani liian korkealle, välttääkseeni neljännen jouluvirheeni. Olen pyytänyt muutamat muutkin apukädet varuiksi talkoisiin. Kohtuullisen suurella varmuudella lauantaina molemmat hyräilee samoilla mielekkäiden joulutunnelmien aalloilla, kun saamme kotiimme monia ihania ihmisiä luomaan jouluhenkeä kanssamme.

 

P.S. Jotenkin muka koin ansaitsevani sen verhon, mitä useamman kuukauden haaveillut. Nyt se on meidän keittiössä, tulen iloiseksi aina kun katson sitä (vaikka kuvan laadusta en tulekaan yhtä iloiseksi).

 

 

 

Raparperimaha

Kasvavan Raparperi-mahan kanssa sitä kokee monia uusia ja ihmeellisiä asioita. Alla joitakin niistä.
 

Raskaustesti. "Onkohan tossa nyt oikeesti kaks viivaa. Kaverithan aina nauraa mulle, ku mä en aina näe näitä pieniä asioita. Kyl se näyttää siltä. Oho. Apua. Tarkottaakse, että mä olen raskaana. Voikse olla? Nyt jo? Taitaa se olla. En ole varma." Soitto M.lle: "Tu äkkiä kotiin!!"

 

Tunteet. Tunteiden kanssa oleminen on ollut melkoisen haastavaa. Kun on lähtökohtaisestikin melkoisen tunteikas tyyppi ja tunteet käyvät herkästi molemmissa ääripäissä usein, voi arvata mitä hormonit tähän päälle tekee. M. on joutunut koville ..ja mun pää ja varmaan se vauvapolokin "Oh Lord, mun äiti on ihan katastrooffi". Suuren uutisen keskelle kun lisää häät, M.:n lähdön Ugandaan, oleskelulupa-asiat, huolen siitä koska M. palaa ja vielä työstressin, on tunnesekamelska valmis. Oppaissa sanoivat, että tyyni, rauhallinen mieli odottavalla äidillä on vauvalle parhaaksi. Just joo, pieleen meni. Nykyään luen saamaamme opasta hyvin varovasti.

 

Vaivat. "Miten sä olet voinut?"-kysymykseen olen vastannut aina, että tosi hyvin. Mutta kun rupeaa pohtimaan vaivojaan mm. ummetuksesta tuhansiin röyhtäyksiin, nivuskivuista häntäluukipuun, pääsärystä julmettuun väsymykseen, mieliala-aallokosta ihon näppyihin alkaa naurattaa. Niin vaan ihana asia saa unohtamaan kaikki kolotukset. Oikeasti en voi valittaa, oloni on ollut fyysisesti mainio.

 

Ohjeet. Niitä alkoi ropisemaan saman tien roppakaupalla. "Kyllä säkin sitten... " -lause on tullut tutuksi, samoin "Nyt kun sä olet raskaana, sun pitää .. sitä ja tätä". Ei sillä etteikö tällainen aloitteleva äitityyppi ohjeita tarvitsekin. Ja tulen vielä monesti tarvitsemaan. Ja kysymään. Ja kerjäämään: Auttakaa nyt joku! Antakaa joku ohje! Toistaiseksi olen kuitenkin kaikenmaailman lehtiartikkeleista, tutkimuksista, oppaista ja neuvoista huolimatta, luottanut omaan maalaisjärkeen (vaikken ole koskaan maalla asunutkaan) ja tarvittaessa kysynyt niiltä, jotka jo tietää ja osaa.

 

Miljoona ajatusta. Ajatukset kulkee niiden tunteiden kanssa samanmoisella radalla. Toisinaan tunteet ja ajatukset kohtaa jollakin tavalla toisensa, mutta toisinaan en pysy kyllä perässä millään. Kauniin kuulaiden syysaamun pihlajanmarjojen ihastelu "näitä sitten ensi vuonna ihastellaan vaunuja työntäen", vaihtuu nopeasti "mitä jos mä en saa yhtään äitikaveria"- huoleen.

 

Suojeluvaisto. Kun huomasin olevani peloissani kello 21.00 Helsingin keskustassa, tajusin että huolehtiminen ja huolissaan olo on tullut elämääni, eikä todennäköisesti poistu enää ikinä.

Mahan taputtelu. Ennen omaa raskauttani olin aikojen saatossa kiinnittänyt huomiota pallomahanaisiin, jotka taputtelivat ja silittelivät vatsaansa toistuvasti. Silloin päätin, etten tee samoin, vailla mitään perustetta. Nyt kun olen toistuvasti saanut itseni kiinni kädet vatsaa silitellen, huomaan ettei sitä kovin suunnitelmallisesti tee. Ne vain hakeutuu viemään viestiä sille pikkutyypille; ole ihan rauhasssa vaikka maailma täällä välillä sekoilee.

Mahan hämmästely. Jaksan hämmästellä päivittäin miten se maha voikin olla kertakaikkiaan jotenkin niin hassu ja ihmeellinen. Minusta on ihan kiva, että muutkin sitä hämmästelee, sikäli mikäli hämmästely on myönteisen ilon sävytteistä. Sen sijaan toistuva kommentti "se on kyllä tosi iso, miten se voi olla noin iso, eihän sun pitäisi olla noin iso, susta tulee kyllä tosi iso, oletko varma ettei ole kaksoset" alkaa jo ihan vähän kyllästyttää.

Hypistely. Huomaan kulkevani kaikenmoisen pikkutarvikkeen ja -vaatteen ohi ikäänkuin huomaamatta. "Onpas suloinen se ja se .. ". Kirpputorilta löysin kokonaisen uuden maailman. Mutta hypistelyn vastapainoksi pakko sanoa, että olen ollut myös erittäin järkyttynyt siitä, miten materialistista lasten maailmasta on tehty. Jo pieni vauva pitäisi varustaa jos jonkinmoisella tavaralla ja tuotteella. HUH sanon mä.

Isä. "Tuleekohan musta hyvä isä?" - Susta tulee täydellinen.


Vauvahömpötyskirjoituksen (tulee tänne blogiin edelleen muutakin asiaa) lisäksi vielä kulttuurivinkki. Kävin ostamassa tänään liput meille alla olevaan tanssiesitykseen. Niin joo meille, jos M. olisi jo paikalla, onhan, pakko olla, olisipa. Toivotaan.

http://www.zodiak.fi/fi/kalenteri/event/232---noir