Vaalit 2015

Kirjoitin ennakkoon tuumoksia tulevista vaaleista, joten ajattelin ympyrän sulkeutumisen kannalta, että sen voisi tehdä myös vaalien jälkeen. 

Rehellisesti sanottuna en oikein tiedä mitä sanoa. Olen hämmentynyt. Olen myös iloinen. Ja olen todellisen pettynyt ja peloissani. Tunne kerrallaan. 

Hämmentynyt. Olin vanhemmillani lapsen kanssa vaalivalvojaisissa ja lähdin ajelemaan kotiin ennuste siitä mielessä, että perussuomalaiset häviää 7 paikkaa, Vihreät voittaa (nämä kiinnosti minua eniten, siksi ne päällimmäisenä). Iloitsin asiasta. Sanoin isälleni, että tämä on merkki että ihmiset haluavat inhimillisempiä arvoja, maailma muuttuu paremmaksi. Kun ajelin kotia kohti, kaunis ilta-aurinko valaisi puita, radiossa kuului Haloo Helsingin sanat "Tartu kädestä käteen, laula sielusta sieluun. Kasta varpaat kylmään veteen, Hyppää täysillä joutsenlauluun." Minulle tuli kyynel silmänurkkaan, koin suurta onnea. Kotona halasin miestä ja puhkuin iloa. Mies lähtee töihin, minä nukutan lapsen. Palaan ruudun ääreen, en usko muuttunutta tulosta. En vaan voi. Miten tässä näin kävi? Mitä tapahtui? 

Pettynyt, jälleen kerran pettynyt, että ihmiset eivät välitä kaikista ihmisistä. Että ne välittää vaan "meistä" ja vielä kamalampaa on se, että he kokevat että minä olen se "me", mutta mieheni (ja lapseni?) on "he". Pelottaa, ei niinkään se mitä päätöksiä he tekevät, vaan enemmän se minkälaista ilmapiiria ja arvomaailmaa tänne luodaan. Olisko persujen mielestä parempi, että me emme olisi täällä? Saako heidän mielestään meillä mennä hyvin? Mitä tämä kaikki tarkoittaa? 

Koin myös iloa. Kaksi maahanmuuttajataustaista ehdokasta (toinen varmistuu keskiviikkona) pääsi läpi ensimmäistä kertaa. Hekin ovat suomalaisia (tahtoi persut niin tai ei). Pidän heidän molempien ajatuksistaan paljon. Iloitsin myös siitä, että Vihreät saivat selkeän voiton. Ja siitäkin iloitsin, että vaikka facebookissani on vain 185 ystävää, vilkkui seinät samoja tunteita, mitä itsellänikin on. En siis ole yksin. Et sinäkään! Yhdessä kaikki on mahdollista eikä mitään ole vielä menetetty. Hetkinen, kuulostan lähinnä huonolta vaalimainokselta. Stop. 

Vaalit 2015

En ilmeisesti ole ainut, joka on hieman hukassa sen suhteen ketä äänestää. En pidä minkäänlaisena vaihtoehtona sitä ettei äänestäisi lainkaan. Se on minun mielestäni yksi hienoimpia asioita, joita meillä Suomessa on, vapaus äänestää. Voimme myös luottaa siihen, että äänestystulos lasketaan oikein, eikä tuloksia muuteta, kuten mieheni kotimaassa. 

Kävimme pääsiäispäivällisellä keskustelua siitä, mitkä asiat vaikuttavat äänestämiseen, mitä asioita pitää tärkeänä. Äänestätkö puoluetta vai ehdokasta? Olen vaikean valinnan edessä. 

Valtaosa ihmisistä tuntuu jakavan samoja toiveita: että sosiaali- ja terveydenhuolto saadaan toimimaan paremmin ja palvelemaan kaikkia sekä työllisyyden lisääntymistä. Sitten tulee ne aiheet, joissa väki jakaantuu: Nato ja maahaanmuuttopolitiikka sekä ympäristöpolitiikka ja kansainvälinen vastuu. 

Mitä minä toivon? Ihan alkuun sanon mitä minä EN MISSÄÄN TAPAUKSESSA TOIVO: En halua, että "Suomen on irrottauduttava siitä 25 vuotta jatkuneesta ajatuksesta, että maahanmuutto ja monikulttuurisuus sinänsä olisivat tarpeellisia tai tavoiteltavia asioita." En myöskään toivo, että  "Suomen kansalaisuus ei saa olla itsestäänselvyys, vaan se tulee nähdä palkintona jo tapahtuneesta kotoutumisesta. .... Suomen passi ei saa olla pelkkä matkustamista helpottava dokumentti, vaan kansalaisuuden pitää ilmentää henkilön sitoutumista uuteen kotimaahansa." Edellä olevat lainaukset ovat perussuomalaisten maahanmuuttopoliittisesta ohjelmasta. 

Minä toivon, että talouskasvun ja työllisyyden lisäksi puhuttaisiin Suomen arvomaailmasta. Puhuttaisiin siitä, että hyvinvointia mitataan muillakin mittareilla kuin rahalla ja tilastoilla. Se mitä teemme maapallolle ja toisillemme pitäisi olla puheissa enemmän. Myönnän, että olen idealisti enkä perusta juuri mitään pelkällä rahalla laskemiseen, vaikka ymmärrän että sekin on välttämätöntä. Mutta jos näinä taloudellisesti vaikeampina aikoina unohdetaan, että me olemme silti vielä yksi maailman rikkaimmista maista emmekä me voi tuijottaa vain omaa napaamme, saatamme löytää itsemme arvotyhjiöstä. 

No ketä minä sitten äänestän? Kuka niistä arvoista puhuu? Niin ja minkälaisista arvoista? 

Yksi lause jäi Vihreiden puheenjohtajalta mieleen: Meille tärkeää on ihmisarvot ja vihreät arvot! Heidän maahanmuuttopolitiikassaan sanotaan mm. näin: "Maahanmuuttopolitiikan ohjenuoraksi on otettava inhimillisyys ja ratkaisukeskeisyys, jossa avoimesti ratkotaan kotoutumiseen ja sopeutumiseen liittyviä ongelmia. Maahanmuuttajat eivät ole yhtenäinen ryhmä, vaan jokaisella maahanmuuttajalla on oma tarinansa." He myös toteavat, että "Vihreät ei pidä ihmisten liikkumista rajojen yli uhkana vaan pikemminkin luontevana osana tämän päivän maailmaa. Suomen väestön etninen, kulttuurinen, kielellinen ja uskonnollinen kirjo toki kasvaa, mutta Vihreille ihmisten erilaisuus, yksilöllisyys ja yhdenvertaisuus ovat aina olleet tärkeitä lähtökohtia." 

Yritin tähän loppuun kirjoittaa jonkun hyvän aasinsillan pääsiäiskirkon saarnaan, mutta yritykseni ontui. Liittymättä vaaleihin mitenkään (tai sittenkin kovin paljonkin) pappi muistutti, että ihminen on melko hukassa jos hän kykenee ratkaisemaan kaiken järjellä. Ehkä näissä vaaleissakin ihminen saa käyttää sydäntään eikä pelkkiä tilastoja. 

Saako maahanmuuttajalla mennä hyvin?

Meidän monikulttuuristen perheiden blogeissa tuntuu olevan tiettyjä aiheita, joita harvemmin nostetaan esille. Yhden niistä, rahan, otti Lotta blogissaan taannoin esille. Rahaan liittyen ei ole osunut silmiin, että kukaan olisi koskaan kovin avaavasti kirjoittanut Kelan etuuksista tai työnhausta. Jos Kelan-etuuksista puhuisi, antaisi ikään kuin itsensä alttarille: "kyllä me ollaan just niitä maahanmuttajia, jotka ottaa kuule just SUN verorahoja". Jos taas kertoo, että maahanmuuttaja on töissä, vie hän juuri SINUN työpaikkasi. Mikään ei ole hyvä. Ei työtön eikä työllinen maahanmuuttaja. Mutta ahkera pitää olla ja kiitollinen, nöyrä ja hyväntuulinen. 

Tuotan ehkä pettymyksen, koska aloituksesta huolimatta, en aio minäkään noista aiheista tuon enempää kirjoittaa. Sen sijaan kirjoitan rasismin kohtaamisesta, niin tai oikeammin kohtaamattomuudesta. 

Sana monikulttuurisuus tai maahanmuuttaja tuo hyvin nopeasti mieleen ajatuksen rasismista. Se on ikäänkuin fakta, jota jokainen joutuu kohtaamaan. Pelkäsin sitä isoa mörköä nimeltä Rasismi kuin hullu puuroa (eikös tällainen sanonta ole oikeasti olemassa?) ennen kuin mieheni saapui maahan. Olin jotenkin ihan varma, että sitä tapahtuu välittömästi ja oikeastaan ainut mitä voimme tehdä, on valmistautua. Niinpä ensimmäiselle yhteiselle Citymarket-reissullemme lähdin viisi senttiä normaalia pidempänä: "Antaa tulla vaan, mä en pelkää teitä!". Miestäni nauratti tosi paljon: "Hei kato, vieläkään ei ole tapahtunut mitään ollaan vieläkin hengissä". Sittemmin perhemarketissa käymisestä on tullut arkea enkä edes huomaa, katsotaanko meitä vai ei. 

Lukiessa erilaisia medioita voi saada nopeasti kuvan, että Suomi on julmetun rasistinen maa. Palauttelin juuri mieleeni Umayyh Abu-Hannahin Suomi-kritiikkiä ja maastamuuttoa. Tilastoja ja tekstejä kahlatessa sitä kysyy voiko täällä elää onnellinen monikulttuurinen perhe? Voiko täällä missään muotoa kasvattaa lasta ilman, että altistaa hänet tuhansille kamalille kokemuksille? 

Nyt kerron uutisen: Me emme ole kohdanneet kertaakaan rasismia! 

Muistan kuinka ennen mieheni tänne tuloa, otin epätoivoissani ja peloissani yhteyttä ystävääni, jonka mies on Afrikasta. Halusin tietää, voiko täällä selvitä mitenkään. Heillä on kolme lasta ja yhteistä eloa takana kohta kymmenen vuotta. Kun hän rauhallisesti sanoi, että he ovat kohdanneet rasismia kerran, olin aivan varma että hän valehtelee. Kerran? Sekin yöaikaan baarin jälkeen, jolloin riskit ovat kenellä tahansa suuremmat. 

Ystäväpiiriimme kuuluu muitakin monikulttuurisia perheitä, joilla ei rasistisia kokemuksia ole. Kuuluu myös niitä, joilla on, enkä tekstilläni missään tapauksessa halua väheksyä sitä mitä oikeasti tapahtuu. Suomessa ON rasismia. Yksikin yksittäinen tapaus on väärin ja haavoittavaa. Kenenkään ei kuuluisi koskaan, eikä missään tilanteessa kokea rasismia.

Tuntuu ikäänkuin luvattomalta myöntää, ettemme ole kohdanneet rasismia (käytän muotoa me, koska mieheeni tai lapseeni kohdistunut rasismi tuntuisi varmasti suoralta iskulta sydämeen). Olemmeko jotenkin erityisen onnekkaita? Onko se vain ajan kysymys milloin meillekin tapahtuu jotakin? Ei kai tämä, että kirjoitan tästä, ole huono asia? 

Vai voisiko olla mahdollista, että kaikki meneekin ihan hyvin eikä tarvitse pelätä? 

Mustavalkoiset ystävämme

- Ei nyt oikeastaan noinkaan. 

- Niin tai siis en mä tota tarkoittanut. 

- Nyt mä en ymmärtänyt. 

Yhtälailla kun tiedät varmasti tunteen, millaista on yrittää saada toinen ymmärtämään mitä tarkoitat, tiedät myös varmasti mitä on, kun toinen ymmärtää. Se hieno yhteinen jaettu tarina tai kokemus.

- Just noin, ihan tismalleen samaa mieltä.

- No nimenomaan. Aivan. 

- Sulle on ihana puhua, kun sä ymmärrät. 

Monikulttuurisessa perheessä tulee eteen tilanteita ja asioita, joiden jakaminen nimenomaan toisen monikulttuurisen perheen kanssa on yhtä virkistävää ja ilahduttavaa kuin kevään ensi leskenlehdet. 

Meidän sosiaalinen verkostomme on alkanut olla, ystäväni sanoin, melko musta-valkoista. Olemme saaneet useita afrikkalais-suomalaisia perheitä ystäviksemme. Ystäväperheiden afrikkalaiset ovat eripuolilta länsi- ja itä-Afrikasta, mutta yhtäläisyyksiä löytyy niin paljon, että voisi äkkiseltään kuvitella samaksi maaksi. Olen usein saanut itsesi kiinni siitä, että sanon mieheni olevan Afrikasta Ugandan sijaan. Itseäni en kutsu koskaan Eurooppalaiseksi vaan suomalaiseksi. Uskallan kuitenkin oman kokemukseni perusteella väittää, että afrikkalaisista löytyy enemmän yhtäläisyyksiä kuin eurooppalaisista, noin hyvin räikeästi yleistäen. Ennenkuin tuomitset minut siitä, että laitan koko Afrikan ja sen ihmiset samaan pakettiin, avaan hieman tarkoitustani. 

M. toteaa usein, että "you know us africans, we have common bond", viitaten yhteyteen, joka heillä on. Kadulla kulkiessa afrikkalaiset tervehtivät toisiaan. He eivät kysy oletko Ugandasta, Afrikka riittää. M. myös usein itse kutsuu itseään afrikkalaiseksi eikä ugandalaiseksi, niin ylpeä kuin kotimaastaan onkin. Minun on vaikea kuvitella, että kykenisin moiseen yhteyteen äkkiseltään kadulla esimerkiksi italialaisen tai ruotsalaisen kanssa. 

Ihmisiä yhdistäväksi tekijäksi ei luonnollisesti riitä se, että on monikulttuurinen perhe, mutta jonkinmoista löyhähköä tai tiukempa sidettä lienee aina ilmoilla. Vaan voi tätä lykästyksen määrää, että meitä on siunattu niin mahtavilla ihmisillä, monesta maailman kolkasta, yhteisiä lauluja laulaen. 

Rajat(on) rakkaus

Rajat on rakkautta, sanovat. Valtioiden rajoista puhuttaessa, en ole ihan varma. 

Ystäväni kanssa kävimme minikeskustelun rakkaudesta ja rajoista. Rakkaudesta rajattomaan matkustamiseen. Passillani on melkoisen rajattomat mahdollisuudet mennä minne vaan. Vaikka elän vahvasti mieheni kautta rajoitettuja mahdollisuuksia matkustaa, en silti voi koskaan asettua täysin sellaisen ihmisen nahkoihin, jolla esteitä ja portteja on elämässä huomattavasti enemmän kuin minulla, Suomen kansalaisella. Tulee melkein häpeä, minä onnekas kultalusikkalainen. Muistan mieheni olleen niin tuohduksissa ensimmäistä kertaa Suomeen tullessaan Amsterdamin kuulustelujen jälkeen, ettei hän muistanut soittaa minulle olevansa neljä tuntia myöhässä. "Minua kohdellaan, kuin olisin rikollinen", hän tuskaili.

En saanut eilen unta (sitä tapahtuu ehkä kerran kymmenessä vuodessa). Aloin leikkimään ajatusleikkiä sillä, että kaikilla maapallon ihmisillä olisi samanlaiset oikeudet matkustaa. Mitä sitten tapahtuisi? Tapahtuisiko mitään? Mikä siinä niin pelottaa? Mikä voi mennä pieleen? Tai mitä me voisimme saavuttaa? Jos rajat muuttuisivat kirkkaanpunaisista hempeän pastellisävyisiksi tai edes keltaisiksi. Niin tai mitä jos kaikilla olisi yhtä rajoitetut mahdollisuudet matkustaa kuin nyt esimerkiksi afrikkalaisilla? 

Rakkaus ei onneksi katso rajoja, niiden yli mennään. 

Yhteisöllisyys ja kaihomielinen kansa

Suomen ja Ugandan eroista puhuttaessa, nousee usein kärkipäähän sana yhteisöllisyys. Kyllähän tuo taitaa totta olla, että lähempänä päiväntasaajaa pitää yhteisö enemmän huolta toisistaan. Kun joku on hädässä, ei häntä jätetä yksin. Muistan seurustelumme alkuajoilta erään patjatapauksen (joka myös sai rakkaudentunteeni tiivistymään); 
Bodabodakuski kolkutti ovea ja tuli hakemaan olohuoneen lattialtamme patjan, joka toimi sohvan sijaistajana. Olin jo tekemässä sulholle kirjallista valitusta siitä, että meillä ei ollut nyt olohuoneessa yhtään pehmeää alustaa, mille rojahtaa, kunnes kuulin tarinan. Bodabodakuskilla ei ollut lapsilleen kuin kova lattia millä he nukkuivat, meillä oli makuuhuoneessa sänky. Hän tarvitsi patjaa enemmän, minkä vuoksi M. sen oli luvannut. 

Kaikessa kultareunuksessaan ja kauniissa tarinoissaan yhteisö on myös kehitysmaan ainut turva, kun valtio ei kanna huolta asukeistaan kuten hyvinvointivaltiossa. Hyvinvointivaltiossa on aina joku ottamassa kopin jos meinaa pudota. Se miten hyvin koppi onnistuu ja kuinka kauan siinä kestää, on oma pohdinnan aihe. Itse eräissäkin auttavissa tahoissa työskennelleenä, minulla olisi paljon sanottavaa mm. palveluiden kohdentamisesta, laadusta ja siitä miten ihmiset kohdataan. Jätän sosiaali- ja terveyspalveluiden kehittämisen nyt kuitenkin aivan muille tahoille, olenhan sentään äitiyslomalla.

Juttelimme eräänä päivänä M.:n kanssa murheen murtamasta tuttavastamme. Keskustelu lähti rönsyämään masennukseen ja mielen synkkyyksiin. M. ei voi ymmärtää miksi tämän maan ihmiset ovat niin paljon yksin/ kokevat olevansa yksinäisiä. Hän myös kertoi, että kotimaassaan itsemurhat ovat melko harvinaisia, mutta jos niitä tapahtuu, on syynä usein kykenemättömyys kantaa perheestä taloudellisesti huolta, ei yksinäisyys. 

Huumoripläjäyksenä kerrottakoon, että kuvittelimme M.:n tänne Suomeen yksinäiseksi ja surulliseksi. Hänen kuningassuunnitelma tilanteen ratkaisemiseksi oli mennä puhumaan poliisille tilanteestaan, jotka voisivat sitten hankkia hänelle ystäviä. Suomen poliisiin voi luottaa. 

Viime lauantaina olimme juhlistamassa Ugandan 52. itsenäisyyspäivää Helsingissä. Tapasimme monen juhlijan joukossa yhden blogini lukijoista perheineen. Hieno kohtaaminen. Iloisena pohdin kuinka mahtavia kontakteja tämä blogi on meille tuonut. Suomalais-afrikkalainen blogiyhteisö. Sunnuntaina ruokaosuuskunnan sadonkorjuu-juhlissa oli helppo tuntea kuuluvansa joukkoon. Lähdön hetkellä saimme kutsun syntymäpäiväjuhlille. Onnistuneen illan jälkeen kiittelimme kovasti kutsusta uusia mukavia tuttavuuksiamme, johon saimme vastauksen: "tämä osuuskunta on tällaista yhteisöllistä touhua". 

Viikonlopun jälkeen olin täynnä ihmisrakkautta (sen voi päätellä positiivisten adjektiivien määrästä yllä olevassa kappaleessa). Täällä tämä enemmän napapiiriä kuin päiväntasaajaa lähellä oleva kansa osaa olla yhteisöllinen, kun tekee myös itse ihan pienen askeleen kohti toista. 

Bodaboda at Seese Island

Mitä me olemme? Keitä te olette?

Olen käynyt viime päivinä eri yhteyksissä toinen toistaan mielenkiintoisempia keskusteluja siitä, millä termillä meitä pitäisi kutsua. Meillä viittaan nyt meidän perheeseen ja perheellä viittaan tällä kertaa suomalaiseen ydinperheeseen: minä, M. ja lapsemme. Monikulttuurisuus on termi, jota käytetään laajasti ja sen ymmärrettävyyden vuoksi olen käyttänyt sitä itsekin mm. täällä blogissa hakusanana. Kahdenkulttuurin perhe olisi kuitenkin paljon kuvaavampi, koska perheessämme on kaksi kulttuuria ugandalaisin ja suomalaisin piirtein, eikä mitenkään kovin monia kulttuureja. Toisaalta voinhan ajatella, että se niin kutsuttu 'kolmas' kulttuuri, jonka perhe luo edellä mainittujen pohjalta tekisi perheestämme jo monikulttuurisen. Afrikkalais-suomalainen, tai suomalais-afrikkalainen, monikulttuurinen perhe me taidamme olla. Useammin kutsun meitä kuitenkin ihan vain tuttavallisen yksinkertaisesti perheeksi. 

Suhteemme alkuaikoina koin tarpeelliseksi kertoa ihmisille, että mieheni on afrikkalainen, joskus mainitsin myös erikseen että hän on tumma. Nykyään puhun joko miehestäni tai käytän hänen nimeään. Jos keskustelu liikkuu luontevasti alueilla, mihin kulttuuritaustat liittyvät, kerron toki avoimesti ja mielelläni mieheni juurista. Samoin teemme lapsemme suhteen. Tapahtuipa kerran kahvilassa, että vanhempi herrasmies kysyi mistä noin suloisia lapsia saa, ennenkuin kerkisin avata suuni vastatakseni, saapui mieheni rinnalleni kassalta, herrasmies sai vastauksensa.

On kohtuullisen helppoa määritellä itsensä, mutta se haastavampi: keitä te olette? Aikaa ennen lasta bongailimme usein tummaihoisia kadulta ja toitottelimme toisillemme "hei tuolla menee tumma", useimmin kuitenkin "did you see her/him?", jolloin toinen jo usein tiesi mihin asiaan viitataan. Se miksi oli kiva bongailla tummaihoisia liittyi vahvasti mieheni kotoutumiseen, ikäänkuin osoituksena ettei hän ole ainut tummaihoinen tässä kaupungissa. Afrikkalaisilla/ tummaihoisilla on myös tapana tervehtiä toisiaan vaikkeivat he tuntisi toisiaan, minkä vuoksi myös oli mukava kiinnittää heihin erityishuomiota.

Kun saimme lapsen aloimme kiinnittää bongailutapaamme huomiota. Kysyimme toisiltamme ääneen miksi haluamme aina tuoda tummaihoisuuden esille. Ajatusleikkinä pohdimme kuinka luontevaa olisi todeta esim. "hei tuolla menee kiinalainen" tai "näitkö tuon pitkän miehen". Mieheni Suomen alkuaikoina tummaihoisista mainitseminen oli puhtaasti yhteenkuuluvaisuuden tunnetta (muistan kyllä itsekin ollessani Afrikassa, että välillä laskin kuinka monta valkoihoista näin päivän aikana vai näinkö yhtään). Lapsellemme emme halua antaa mallia siitä, että ihmisjoukosta pitää jotenkin poimia iholtaan tummemmat ja sitten hurrata onnistuneesta bingosta. Sovimme siis, että lopetamme tavan. Tämän jälkeen aloimme pohtia mitä vastaamme, jos tyttö kysyy miksi isä moikkaa jok'ikistä kaupungin tummaihoista. M. ehdotti, että kerromme heidän olevan afrikkalaisia ja se on heidän tapa. Kinkkiseksi asian tekee se, että suinkaan kaikki tummaihoiset eivät ole afrikkalaisia, joten tuo ei kelpaa vastaukseksi. Jos olisimme enemmän tervehtivässä maassa, ei tätä tarvitsisi pohtia. Toisaalta kai lienee ok sanoa, että on kiva tapa tervehtiä ihmisiä, jotka ottavat ystävällistä kontaktia. 

Saako ihonväristä ylipäätänsä mainita? Jos mainitsee, onko se jo erilaisuuden korostamista? Eikö erilaisuus ole juuri rikkaus, eikä meidän tule ummistaa silmiä siltä? Vai olemmeko koskaan yhdenvertaisia ja tasa-arvoisia, jos jaottelemme toisiamme ihonvärin mukaan? Kutsummeko lastamme tummaihoiseksi kuten teimme kadunkulkijoille? Voiko ketään sanoa varmuudella afrikkalaiseksi? Miten itse toivoisin tulevani kohdelluksi Afrikassa tummaihoisten keskuudessa?

Minun mielipide on, että ihonvärin saa huomata ja nähdä ja sitä saa ihastella (koska onhan se nyt vaan yksinkertainen totuus, että meidän lapsen iho on maailman kaunein). M. ei pidä siitä, että häntä kutsutaan mustaksi tai minua valkoiseksi. Hänen sanoin on vain ruskean eri sävyjä, siksi meidän perheessä käytetään sanoja tumma tai vaalea. Tiedän, että monet tummaihoiset käyttävät sanaa musta/ black ja niin mekin saattaisimme tehdä, jos M. ei olisi määritellyt asiaa toisin. Koska kyse on hänen ihonväristään, haluan kunnioittaa hänen toivettaan sanavalinnoissani. Huomattavaa on myös se, että M.:lle hänen afrikkalaiset/ ugandalaiset juuret ovat suuri ja erittäin merkittävä osa hänen identiteettiään, hän kutsuukin itseään enemmän kuin mielellään afrikkalaiseksi. Afrikassa ollessani kuulin jatkuvasti ihonväristäni, valkoinen iho kiehtoi monin tavoin.  Pyynnöstäni meidän perheessä ei käytetä ugandalaisille tyypillistä mzungu (=valkoihoinen) sanaa. Muistan edelleen sen riemun, kun opetin naapurin lapsille nimeni Ugandassa ja sen sen jälkeen eräs lapsista opetti muille "she is not mzungu, she is (nimeni)".

Jokaisella on oikeus määritellä itse itsensä ja käyttää omaan suuhun sekä mieleen sopivia ilmaisuja. Ajattelen itse niin, että tärkeintä on tunnistaa toisen sanojen takana olevat tarkoitusperät ja tunnelmat. Rakkaudella sanotut sanat harvoin loukkaavat, vaikka termit joskus ontuisivatkin. Korrektit sanat ja ilmaisut voivat olla piilomerkityksineen paljon satuttavampia kuin rakkaudella sanotut sanat, vaikka termit joskus haparoisivat.

Tärkeintä olisi muistaa, ettei ole olemassa "he" tai "ne", koska olemme kuitenkin kaikki yksi iso ME, väristä tai sanoista riippumatta. 

Kiltisti jonossa

Olen kirjoittanut odottamisesta aiemminkin. Kirjoitan siitä taas.

 

Olimme mieheni kanssa jokin aika sitten kirjakaupassa. Jonoa alkoi muodostumaan, kassaneidin palvellessa asiakasta kirjahyllyn luona. Kukaan ei kommunikoinut keskenään, moni tutkaili puhelimiaan tai ostoksiaan. M. kysyi miksemme me tee mitään. Olin hieman äimänä.

"Miten niin tee mitään?"

"Kaikki vain seisoo jonossa ja hymyilee kiltisti. Kukaan ei huuda myyjää ja pidä meteliä. Ugandassa myyjä olisi haettu tai huudettu pikana paikalle."

"Tallaisia me ollaan."

 

Tänään ajoimme perheautollamme mummolasta kotiin. Edessäni ajoi taajama-alueella auto kohtuuttoman hitaasti. M. kehotti väläyttämään pitkiä valoja tai menemään ohi. En suostunut kumpaankaan. Peräämme kertyi joitakin autoja. M. puisteli päätänsä "suomalaiset vaan menee sen ensimmäisen perässä kiltisti ja odottaa niin kuin siellä kirjakaupassa". Minua hieman huvitti.

 

Kirjakaupan jonossa selvisin. Samoin autoletkassa. Kumpikaan ei kestänyt oikeasti kovinkaan pitkään. Mutta se mistä en tiedä taas miten selvitä, on M.:n välttämätön matka Ugandaan viikon päästä. Tänne me tytöt jäädään ikävöimään, kun M. hoitaa asioita, jotka on pakko hoitaa.

 

Sen lisäksi, että odotamme isää takaisin, odotamme myös että pikkuneidin vatsanväänteet alkaisivat vihdoin hieman helpottaa ja yöt (sekä päivät ja illat) olemaan enemmän unisia kuin itkuisia. Odotamme myös ensilehtiä puissa, Porvoon retkeä, hetkeä ompelulle, uusia metsäretkiä, ystävien näkemistä, ensimmäistä äitienpäivää, parvekekukkien istuttamista, auringon paisteen iloa ja monta hymyn hetkeä.