Saapasjalkatyttö yöttömässä yössä

Sanoivat päiväkodissa, että lapsella saappaat pitää olla. Lapsipolo, eihän sillä ollut. Lähdettiin kaupoille (kun ensin ystävät kysytty läpi). Kaikista pienimmät ostettiin ja nekin tippuu jalasta, kun lapsen nostaa maankamarasta ilmaan. 

Tulipahan Juhannukseksi kelpo kelit harjoitella kuravaate-saapas-yhdistelmää. 

Sadekelin lisäksi juhannusta väritti ötöset, jotka tekivät tepposiaan ja söivät pienen neidin silmän puoliumpeen. Sitähän sitten valvottiin kaiken yötä, kun kutina ärsytti neidon unet yhtä kauas kuin auringon. Yötön yö kerrassaan. 

Keskikesän juhlaan mahtui edellisten lisäksi paljon perinteitä kukkien, ruokien, lipunnoston ja saunan kera. Tutun kaislarannan äärellä on paras paikka saunoa ehkä koko maailmassa. 

Pian pääsemme ihailemaan monen moisia Suomen rantoja retkellemme. Kipot, kupit (ne käytiin varta vasten ostamassa), teltta ja hyttysmyrkyt alkavat olla pinoissa valmiina. Pakkauslistalla on myös melko paljon sateeseen ja kylmyyteen liittyviä asioita. Uskaltaisiko sitä olla niin toiveikas, että ottaa matkaan yhdet shortsit? Voi kumpa aurinkoa voisi pakata jotenkin matkaan mukaan. 

Kolme lippahattua

Ompelukone on ollut keittiön pöydällä jo luvattoman kauan. Ihana keltainen kangas odottaa mekoksi tuloa kahdelle pikkuneidille. 

Muutaman pikaompeluksen tein jokunen viikko sitten. Olemme saaneet ystävältäni heidän lasten vanhan lätsän, joka oli ystävän itse tekemä. Ensimmäistä kertaa uskaltauduin ottamaan kaavat vanhasta vaatteesta ilman virallisia kaavoja. Hattuja syntyikin yhdessä illassa kerralla kolme. Yksi liian pieni, kaksi sopivaa. Pienimmälle täytyy löytää sopiva pää. 

Päiväkoti

Elokuussa koittaa työhön paluu ja päiväkotiarki. Olisin mielelläni jatkanut kotona lapsosen kanssa vielä hyvän tovin, mutta meillä on kuitenkin muitakin unelmia, kuin saada hoitaa lapsi kotona ja ne kaikki unelmat vaativat rahaa. Raha voitti siis tämän erän ja sekös minua hieman paljon kirpaisee. Hitsiläinen. Juujuu, muistan että Suomessa on parasta olla äiti, vai miten se nyt meni. Lapsi päiväkotiin! 

Mielipide keväällä: 

Kunnalliseen päiväkotiin, hakemus kaikista lähimpään, sitten seuraavaksi lähimpään.  

Varmuuden vuoksi katsottiin yksityiset vaihtoehdot, mikään niistä ei sykähdyttänyt niin paljon, että sen vuoksi haluaisi maantietellisiä haasteita aamuihin ja suurempia laskuja. 

Toukokuun tunnelmia: 

Postilaatikosta tippuu kirje, saatiin paikka ykkösvaihtoehdosta. Tämä on hienoa!

Tunnelmat kesäkuussa: 

Kävelemme innokkain askelin tutustumaan päiväkotiin. Samaan aikaan olen tehnyt yllättäen keikkoja entiseen työpaikkaan. Alkaa maistua jo syksyn arjelta. Alkaa tunnelma muuttua. Alkaa itkettää. Mä en halua, mä en halua, mä en halua. Mä haluan hoitaa lapseni itse. Mä en tykkää tosta päiväkodista. Miksi elokuu on jo ihan kohta? En oikeastaan edes tiedä käynkö vain erosurutyötä vai tuskailenko lapsen pärjäämistä, pelkäänkö ettei syliä ole siellä tarpeeksi, että lapseni ei saa huomiota, että hän luulee etten minä välitä. Arki on vain työtä ja väsyneitä iltoja. Surffaan netissä ja löydän jos jonkinsortin hienoja yksityisiä päiväkoteja, jotka kaikki kuulostavat paremmilta kuin "lapset rivissä potalla ja siitä riviin haalareihin"- hihna, miltä se minun silmiin tutustumisella näytti. Eikai siinä hihnassakaan mitään vikaa ole, jos lapsen kohtaa lämmöllä. Voisiko se oma suurin pelko ollakin se, että omasta lapsesta ei välitetä tarpeeksi, että hän hukkuu massaan eikä olekaan erityinen. On vain yksi hoidettavista eikä meidän mahtava tahtotyttö, joka haluaa olla sylissä kun harmittaa ja tykkää syödä ruisleipää ja karjuu kun ei mene asiat kuten haluaa, tanssii ja hurmaa, sanoo tiitä ja se muuten sitten tarkoittaa kiitos eikä lisää. 

"Tuleeko teille jotain kysyttävää mieleen?!

"No sellasta mä olen vähän miettinyt, että mitä jos lapsella on paha mieli, niin onko teillä silleen niinku että otatte syliin, ku tää meidän lapsi tarvii paljon syliä?", kysyn leuka melkein väpättäen. 

Tässä kohden päiväkodin täti laittoi varmaan vihkoonsa merkinnän "äiti tarvitsee paljon tukea päiväkodin aloituksessa". 

Annan itseni sopeutua päiväkotiajatukseen nyt rauhassa. Alan rakentamaan luottamusta päiväkodin hoitajiin, he varmasti haluavat että lapseni voi hyvin, he varmasti ottavat syliin jos itkettää. He ovat mukavia ja ammattilaisia. 

Onneksi siihen elokuuhun on kuitenkin vielä monta hyvää hetkeä matkaa. Sitäpaitsi, kaikkihan voi mennä ihan tosi hyvin. 

Arki pyörii miten sattuu

"Kesällä saa mennä rytmit sekaisin", lohdutti ystäväni minua, kun kerroin että meillä ei olla kovin kellontarkkoja juuri minkään suhteen ja kotikin tuntuu olevan huiskin haiskin. Olisin ehkä lohduttautunut lauseella, mikäli tilanne olisi kovasti erilainen talvella. 

Meidän perheen tuntuu olevan totaalisen mahdotonta saada säntillistä rytmiä aikaiseksi. Unirytmi heittelee eniten. Vaikka laitamme lapsemme nukkumaan joka ilta suurinpiirtein samaan aikaan (n. klo 20.30), nukahtaa hän illasta riippuen erittäin helposta keskivaikeasti. Yöt vaihtelee, samoin heräämisaika. Eilen lapsi heräsi klo 9.00, tänään 7.00. Sen mukaan tulee myös päiväunien tarve, mikä jo vaikuttaakin syömiseen. Saati, että palettiin lisää vierailuja, retkeilyä, leikkikavereita tai känkkäränkkää. Mukaville asioille emme osaa sanoa ei ja se muuttaakin usein koko päivän rytmiä. 

"Meillä mennään lapsen ehdoilla", olen kuullut usein sanottavan ja "rytmi ja rutiinit luovat turvallisuutta". Olen koettanut katsoa tarkalla silmällä, onko lapselle turvattoman oloinen tai sekaisin kuin kelloton seinä. Tiedän, että on lapsia joille pienetkin muutokset päivän rytmissä, voi tuottaa epämukavaa levottomuutta eikä lapsi selkeästi pidä muutoksista. Meidän onneksi pirpanamme on joustavaa sorttia aikataulujen kanssa, eikä ole osoittanut kärsineensä suurinpiirtein höylätyistä ajoista. Tarkoittaako lapsen ehdoilla meneminen siis sitä, että pitää tarkat aikataulut vai sitä, että tuntee ja kuulee omaa lastaan ja uskaltaa toimia omalla tavalla, vaikka koko naapuruston lapset lähtevätkin aina siinä vaiheessa lounaalle ja päiväunille, kun me vasta päästään ulos? Tänne asti ollaan selvitty. Elokuussa alkaa päiväkoti, joka tuo turvalliset rutiinit. Miten me ikinä kyetään heräämään ajoissa ylös?!?

Fully booked

"Nyt et laita sinne kalenteriin enää yhtään mitään!", sanoi mieheni napakasti seisoessani kalenterin edessä sumplimassa reittejämme kesässä. 

Jotenkin olen ollut siinä uskossa, että kesällä on aikaa tehdä kamalasti kaikkea, varsinkin nyt kun olemme muutaman kuukauden koko perhe kotona. Tai no kotona ja kotona, olemme olleet kokoajan jotenkin jossain, enkä silti oikein tiedä edes että missä. Aina kun on jossain, ei ole jossain muualla. Tekisi mieli olla niin monessa paikassa ja niin monen kanssa. Välillä tuntuu kurjalta, kun joutuu sanomaan moneen suuntaan ei, kun kaikkea ei vaan voi mitenkään keritä ellei halua kesäburnouttia. 

Kun katselen kalenteria, olen kuitenkin enemmän kuin innoissani. Tulemme näkemään (ja olemme jo nähneet) monia meille tärkeitä ihmisiä, uusia paikkoja, vanhoja paikkoja, vanhoja reittejä, uusia reittejä, toivottavasti kuitenkin onnistuneita reittejä. Kun vain opetellaan käyttämään navigaattoria tai karttaa, mielummin molempia. Edellisellä roadtrip-reissulla mies luki karttaa väärinpäin, minä puolestaan seurasin 100km navigointilaitteen "ohjeita" tyytyväisenä ilman asetettua päämäärää. Molemmilla kerroilla päästiin perille. Nauru pidentää matkamuistojen kestoa. 

Huomisen päivän kohdalla ei ole merkintää. Päivä täynnä mahdollisuuksia. Jos sen vaikka aloittaisi pavekkeella katsellen kun yrtit kasvaa. 

Bloglovin loves me, loves me not

Blogin pitäjänä olen hieman vanhanaikainen. En ole liittynyt juuri mihinkään sivustoihin, enkä osaa markkinoida blogia mitenkään. Suurin syy lienee se, että pienen porukan blogi tuntuu turvalliselta ja kotoisalta. Blogin kirjoittajana olen usein sellaisessa hassussa ristiriidassa: toisaalta haluan, että tämä pysyy pienenä ja sievänä, toisaalta joskus kaipaa kovasti sitä vastavuoroisuutta, sitä että näkee ihmisten lukeneen ja mikä parasta kommentoineen omia juttuja. Monet sanovat, että lukijat ovat blogin suola. Turha minunkaan väittää, että kirjoittaisin, jos kukaan ei lukisi näitä. Itselle tärkeintä pohdinnoissa on kuitenkin määrän sijaan se, että aatokseni tavoitti edes yhden ihmisen, sai jonkinmoisen ajatuksen tai tunteen aikaiseksi (mieluiten kohtuullisen miellyttävän tunteen). Kun päästää lukijoita lähelle, kaipaa toki peiliä, vastakaikua. Jos kukaan ei reagoi, on vähän kuin yrittäisi heittää leipäkiviä, mutta kivi lopsahtaakin suoraan järven pohjaan LOPS. Siksi kiitänkin nyt tässä ja heti joka'ikistä kommenttia, tuumosta, palautetta ja sanottua tai kirjoitettua sanaa. KIITOS! 

Käsitöideni julkaiseminen jännitti alussa aikalailla. Onhan netti pullollaan äärimmäisen hienoja juttuja. Kun sitten sain ensimmäisiä positiivisia kommentteja, ajattelin että ehkä julkaisen jatkossakin. Blogiin käsitöiden laittaminen on kannustanut minua tekemään parempaa "julkaisukelpoista" kädenjälkeä, minkä koen hyvänä asiana. 

Mihin tämä kaikki nyt edes liittyy. Tämä liittyy siihen, että olen liittynyt Bloglovin-listoille. Tosin rehellisyyden nimissä, en tajua siitä juuri mitään muuta kuin sen, että joidenkin blogin lukijoiden on helpompi, kätevämpi ja mukavampi lukea raapustuksiani sitä kautta. Saa nähdä miten tässä käy.