Raha vai rakkaus?

Olen tehnyt elämässäni muutaman melkoisen monta valintaa, jossa raha on jäänyt kakkoseksi ja tunne voittanut. Yksi suurimmista aikoinaan oli Afrikkaan lähtö. Silloin otin virkavapaan töistä, maksoin vapaaehtoisjärjestölle tuntuvan summan, ostin lennot ja lähdin. Vapaaehtoistyön kalleudesta voisinkin avautua monta sivullista tekstiä. Toisaalta toki ymmärrän, että järjestöt tarvitsevat varoja, mutta toisaalta koin suurta vääryyttä rahoittaa projektia niin tuntuvalla summalla, koska olin jo valmis tekemään ilmaiseksi töitä. Oli miten oli, en kadu hetkeäkään. Sain jotain paljon suurempaa tilalle, mitä ei voi rahassa mitata.

Olemme käyneet mieheni kanssa melko monta keskustelua lähitulevaisuudestamme. 

- Tedätkö, mulla on vaan nyt sellainen vahva tunne, että näin pitää tehdä. Kyllä me aina jotenkin selvitään. (Tässä kohden perustelen päätöstäni äidinrakkaudella, intuitiolla ja maailmaa syleilevillä kommenteille siitä, miten sydän kertoo miten pitää toimia kera muun runollisen).

-  You can't eat love! 

Niin, hitsi vie. Rakkaudella voi toki valmistaa ruokaa, mutta se ei ihan riitä täyttämään vatsaa. Elämiseen tarvitaan rahaa. En halua antaa rahalle sitä valtaa, että se käy ärsyttämään minua, mutta valitettavasti niin käy aika ajoin. Miksi sen pitää hallita niin paljon? 

Pohdin kirjoitanko siitä miten kahden maan suhde tulee kalliiksi lentoineen, kaukopuheluineen, viisumeineen kaikkineen (ei kannata, monikultturisten perheiden raha-asioista ei vain voi julkiseti puhua). Valitanko siitä, että sosiaali- ja terveysalan henkilöston kuuluisi mielestäni ansaita enemmän (itse olet ammattisi valinnut ja teet sitä sydämellä). Otanko kantaa siihen, miksi työtön saa enemmän rahaa kuin kotiäiti (Suomessa on etuoikeus ylipäätänsä jäädä kotiin eikä mennä töihin). Pohdintani keskellä radiossa kuului seuraava lause:  

"Ei se mammona ja materia, vaan ne ihmiset ketä siinä on." 

Oivallinen aatos++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++ (äskeisen merkinnän teki tyttäreni, lienee parasta päättää kirjoittaminen). 

 

P.S. On erinomaisen hienoa saada olla kotona lapsensa kanssa vielä useampi kuukausi, vaikka se ei olekaan taloudellisesti järkevää. Näin me päätettiin, rakkaudesta lapseen.

Pian, ihan pian

Kuluneella viikolla meillä on ollut vieraita Englannista, ollaan kyläilty Tampereella ja kannustettu kentän laidalla pieniä potkupalloilijoita. Ollaan puunattu koti. Pesty ehkä miljoona kiloa pyykkiä. Eräs on huutanut joinakin öinä kurkku suorana, niin että tiesi Tampere kuka on tullut käymään ja tiesi naapurit, että tultiin takas. Päivisin meillä on ollut sen verran mainio meininki, että en ole ollut  (yölläkään) hermoromahduksen partaalla kuin noin kerran.

 

Eilen iltamyöhään kannoin pirpanaa sylissäni pitkin kotia puhuen samalla kaukopuhelua. Puhelun loputtua ilta-aurinko osui kauniisti keittiön seinään. Siihen mikä on yhdessä remontoitu. Katselin siinä maagisessa kesäillan auringossa pieniä varpaita ja tunsin suurta onnea. Ihan pian, todella pian, aivan juurikin kohta ollaan taas koossa. Tämä meidän pikkuperhe. Ja ihastellaan varpaita yhdessä (tai katsotaan jalkapalloa). On tämä ollut meille kaikille melkoinen pari kuukautta. Tai oikeastaan voisi sanoa melkoinen vuosi. Seuraavaksi haluaisin tietää mitä on se kuuluisa "ihan perusarki".

 

 

 

P.S. Pakko mainita, että tämä on sadas kirjoitukseni. Juhlapostaus siis. Ha!

 

Se olikin jo ihan kulman takana

.. se seinä.

 

Edellisestä postauksesta kului muutama päivä, kun päätös saada M. kotiin tehtiin. Tunnelma muuttui samointein. Seuraava kerta Ugandaan perheen kera sitten. Lentojen aikataulu on erittäin kirkkaana mielessäni. Enää hetki pieni.

 

Ja niin se itkuseinä, -muuri mikä lie. Uskon, että menimme senkin läpi. Viimeiset päivät ovat olleet mahtavia. Kerta kaikkiaan. Meillä jokellellaan, hymyillään, kääntyillään ja aikast kivasti myös jo nukutaan. Itkujen määrä on vähentynyt suuren suuresti ja ilon sitä vastoin lisääntynyt.

 

Oliko se akupunktio, minun maidoton-viljaton ruokavalio vai neidin kiinteiden ruokien aloitus. Vai oliko se niin monen ihmisen hyvät ajatukset ja kädet ristissä. Vaiko vain, että pirpanan ikä teki tehtävänsä. En tiedä, mutta sen tiedän että tämä on mahtavaa!! Tämän toivon jatkuvan.

 

 

Seinä, jota ei näy

"Koliikki loppu kuin seinään, kun lapsi täytti kolme kuukautta" - lausahdukseen tukeuduin kuin hukkuva oljen korteen meidän pikkuisen ensimmäiset kolme kuukautta. Kolme tuli täyteen, missä se seinä on! No, ehkä sitten kun neljä tulee täyteen... Siihen on kaksi päivää. Uskallan epäillä, että lauantaina elämämme olisi pelkkää hymyä. Voihan se olla, että koliikkiseinä on läpäisty, mutta refluksi-seinä on vielä jossain kulman takana.

 

Kun lapsi on suuritarpeinen, itkee päivittäin paljon ja nukkuu yöt huonosti, on vaikea kertoa mitä kaikkea se itsessä aiheuttaa. Monta tunnetta, ajatusta, huolta ja stressiä. Jatkuva valmiustila ja valppaus, itkeekö tuo pienoinen taas pian. Mitä tuo rakas pieni nyt itkee, kuinka kauan, miten saisi rauhoitettua. On reppua, kantoliinaa, on jumppapalloa, on tissi, on perhepeti.  Mutta onko siinä tarpeeksi? Onko jaksamista, jaksanko olla rauhoittava ja rakastava taas tänään? Miten yö menee? Mistä kaikki johtuu? Teenkö jotain väärin? Söinkö jotain väärää? Imetänkö oikein? Pitääkö minun nyt vain lopettaa imetys? Olenko turhan tunteikas? Mitään ei voi ennakoida, mitään ei voi suunnitella. Kun luulet, että kohta syöt, huomaatkin, että se pienempi haluaa syödä. Kun ajattelet nukkuvasi, kuulet tutun inahduksen. Päivät ja yöt vaihtelee suuresti. Huonoimmillaan tuntuu, kuin koko maailma romahtaisi, eikä seuraavaa päivää tule ikinä. Väsyneenä ajatukset ei meinaa pysyä kasassa ja miettii vain miten selvitä seuraavaan päivään.

On lääkäriä, terveydenhoitajaa, toista lääkäriä, vyöhyketerapeuttia, akupunktionistia (ei taida olla oikea sana). Lääkettä, ei lääkettä. Lääketieteen näkemys, eri lääkäreiden näkemys. Vaihtoehtoisten näkemyksiä. Ympärillä olevien ajatuksia, omia ajatuksia, miehen näkemyksiä. Oma ajatus vaihtuu hetkittäin. "Se menee ajan kanssa", mutta mitä jos se ei menekään.

Tämän kaiken keskellä se lähin ja tärkein, oma mies ja isä, on kotimaassaan edelleen ratkomassa suuria haasteita siellä. Kaksi maata, kahden maan ongelmat yhtä aikaa. Puntarointi mikä on missäkin nyt tärkeintä. Miten me selvitään? Miten kaikki kääntyisi parhain päin? Tuhat kysymystä ja kummastelua ihmisiltä, joihin emme osaa vastata, kun emme tiedä itsekään. Parisuhde on kaukona aina koetuksella, mutta erityisesti nyt kun molemmissa maissa vaikeaa. Lapsen kanssa ei vielä voi matkustaa. M. ei voi jättää asioita siellä kesken. Me vaan päätettiin selvitä. Olemme tehneet toisillemme sen lupauksen. Muille meidän ei tarvitse luvata mitään.

Olen pyytänyt paljon apua isovanhemmilta ja ystäviltä. Ja Luojalle kiitos, sitä myös saanut. Niin paljon, etten osaa ikinä kiittää tarpeeksi. Sitten sitä pohtii, pyydänkö liikaa? Eikö minun pitäisi äitinä jaksaa? Minähän mieheni kanssa lapsen halusin, meidänhän pitäisi selvitä ilman apuakin. Valitanko turhaan, olenko vain jotenkin heikko? Onhan sitä ihmiset paljon vaikeammistakin asioista selvinnyt. Ehkä  vain dramatisoin liikaa, nyt taas päätän vaan ajatella positiivisesti ja olla reipas. Viikko sitten sain ikään kuin luvan surra tätä kaikkea, kun ystäväni samanikäisen vauvan kanssa seurasi päivän elämäämme ja kysyi miten ihmeessä voin jaksaa, itkin. Itkin tosi paljon. Itkin oikeastaan koko viikon. Joka päivä.

 

Mutta aina tulee uusi aamu (vaikka yö olisikin fiasko), pirpana hymyilee leveintä hymyään, jokeltelee ja on valmiimpi uuteen päivään kuin nouseva aurinko. Huomaan, että selvittiin taas. Jos tuo pikkuinen suloinen tyllerö jaksaa hymyillä ja jokellella kipujensa ja vaivojensa keskellä, niin jaksan sitten minäkin. Ja kyllä me joka päivä hymyilläänkin. Yleensä samaan aikaan.

 

Aina jostain tulee taas se toivon kipinä, että tulee vielä niitäkin päiviä ja öitä, kun elämä ei ole vain selviämistä. Kun saamme olla jälleen perheenä yhdessä. Kun meidän ei ole enää kipuja. Kun me kaikki voimme nukkua. Kun sydämessä on enemmän onnea ja kuin huolia.

 

 

Puro sanoi valivali

Olen valittanut viime aikoina paljon. Itkenyt ja kokenut olevani maailmankaikkeuden huono-onnisin ihminen, ei yhtään sen vähempää. Mieheni kilometrien päässä jaksoi kuunnella monen monta päivää samaa ruikutustani siitä, miten epäreilua on että hänen pitää olla siellä, kun meillä on niin rankkaa täällä. "Mä en jaksa enää".

 

Jaksan hämmästyä itsessäni sitä, miten hulluuden partaalle saan itseni ajettua tunteiden (ja väsymyksen) vallassa. Vaikka tunnen ja tiedän sydämessäni vallan mainiosti selviävän ja vaikka tiedän, että kaikki kääntyy hyvin, on minun kapinoitava. Kapinoin ja kitisen, itken ja marmatan. Miksi minä, minä, minä?! Miksi me?! Miksei me vaan voida elellä ihan tavallista arkea ilman huolia jostakin jatkuvasti.

 

Kun sitten mieheni totesi hieman jo kiihtyneenä, että valitukseni on häränkakkaa, havahduin. Tietenkin luonnolliseen tapaan ensin piti hieman kiihtyä. Sitten laannuttuani kysyin miten noin voi sanoa. "Olet paljon vahvempi, teeskentelet vain olevasi heikko". Naulan kantaan, on liian helppoa vajota enkestäenää-akselille. Se harvemmin johtaa minnekään. Kaikki vauvat itkee. Suurin osa vauvoista valvottaa. Meillä nyt vain on tällainen tilanne, että miehen täytyy olla toisaalla joitakin viikkoja/ kuukausia, koska siellä on paljon isompia murheita kuin itku.

 

Kirjoitin tänään ystävilleni ja sain puhuttua asioita neidin nukkuessa. Se helpotti. Kummasti. Samoin tämä teksti. Ajatus juoksee jotenkin hieman vähemmän kaoottisesti.

 

Todellisuudessa sitä varmasti jaksaisi aika paljon enemmänkin. Ihminen venyy uskomattomiin suorituksiin. Mutta uskallan vähän toivoa, että ei tarvitsi nyt ihan hirveästi paljon enempää venyä. Vaikka olisinkin vahvempi kuin tiedän, nyt kiittelen näistä mitä olen saanut, enempää en kaipaa.

 

Lohdullisinta on se, että kenenkään ei tarvitse selvitä yksin. Lohdullista on myös se, että rakkaus on suuri voima.

 

... ja aina voi laittaa tytön reppuun ja mennä metsään.

 



Ei pelkkää iloa

Kun aloitin blogini, kehittelin siitä sellaista hyvän mielen blogia "miksi muka aina pitää marmattaa". Elämässäni on paljon hyviä ja vielä parempia asioita, joista halusin kertoa myös muille, josko ne tuottaisivat pilkahduksen iloa eri suuntiin. Hyvän mielen uutiset tai - sanomalehti on ollut haaveeni jo pitkään.

 

No kuten kaikki tietää, elämä ei ole pelkkää hunajaa ja niittykukkia. Viimeinen vuosi on sisältänyt elämäni hienoimpia päiviä, mutta oi, kyllä niitä toisenkinlaisia. Pikkuneidin koliikki (ja mahdollinen refluksi) on tuonut harmia ja voimattomuutta. Energiat ovat olleet monesti aika nollissa ja on ollut hankala löytää hetkeä kirjoittaa ylipäätänsä yhtään mitään. "Muista nukkua" on ohje, jonka olen saanut valehtelematta kaksi miljoona kertaa (okei, liioittelin). Mutta kun tahtotyttö nukkuu niitä parveke-päiväuniaan, joka on vuorokauden ainut rauhaisa hetki, ei aina malta nukkua.

 

Juuri nyt, tällä hetkellä, lapsonen nukkuu. Veimme M.:n bussiasemalle, joka vie hänet lentokentälle. Tajusin miten paljon noita kahta rakastankaan. Itkin. Tulin tytön kanssa kotiin. Itkin vähän lisää. Juttelimme puhelimessa, kokosin itseni, koska M. sai minut nauramaan edellisen illan kakka-episodille (säästän teidät siltä, mutta kyllä, tilanne oli erittäin koominen). Nyt kun kirjoitan tätä, itku meinaa väkisin puskea läpi, mutta pakotan itseni hymyilemään, sillä meillä on kaikki ihan hyvin. On vähän raskasta, mutta me selviämme. Ja mikä parasta, ympärillämme on hieno joukko ihmisiä auttamassa.

 

Aamu alkaa appelsiini-auringolla.

Parveke sai kevään.



Perunanarsissi on ihana kukka, heti kun vain aukeaa.

Kissa-herra on taas ilonamme joitakin viikkoja.

 

Kiltisti jonossa

Olen kirjoittanut odottamisesta aiemminkin. Kirjoitan siitä taas.

 

Olimme mieheni kanssa jokin aika sitten kirjakaupassa. Jonoa alkoi muodostumaan, kassaneidin palvellessa asiakasta kirjahyllyn luona. Kukaan ei kommunikoinut keskenään, moni tutkaili puhelimiaan tai ostoksiaan. M. kysyi miksemme me tee mitään. Olin hieman äimänä.

"Miten niin tee mitään?"

"Kaikki vain seisoo jonossa ja hymyilee kiltisti. Kukaan ei huuda myyjää ja pidä meteliä. Ugandassa myyjä olisi haettu tai huudettu pikana paikalle."

"Tallaisia me ollaan."

 

Tänään ajoimme perheautollamme mummolasta kotiin. Edessäni ajoi taajama-alueella auto kohtuuttoman hitaasti. M. kehotti väläyttämään pitkiä valoja tai menemään ohi. En suostunut kumpaankaan. Peräämme kertyi joitakin autoja. M. puisteli päätänsä "suomalaiset vaan menee sen ensimmäisen perässä kiltisti ja odottaa niin kuin siellä kirjakaupassa". Minua hieman huvitti.

 

Kirjakaupan jonossa selvisin. Samoin autoletkassa. Kumpikaan ei kestänyt oikeasti kovinkaan pitkään. Mutta se mistä en tiedä taas miten selvitä, on M.:n välttämätön matka Ugandaan viikon päästä. Tänne me tytöt jäädään ikävöimään, kun M. hoitaa asioita, jotka on pakko hoitaa.

 

Sen lisäksi, että odotamme isää takaisin, odotamme myös että pikkuneidin vatsanväänteet alkaisivat vihdoin hieman helpottaa ja yöt (sekä päivät ja illat) olemaan enemmän unisia kuin itkuisia. Odotamme myös ensilehtiä puissa, Porvoon retkeä, hetkeä ompelulle, uusia metsäretkiä, ystävien näkemistä, ensimmäistä äitienpäivää, parvekekukkien istuttamista, auringon paisteen iloa ja monta hymyn hetkeä.

Halauspäivä

Silmäni eivät olleet vielä edes räpsähtänet auki, mutta kello jo ilmoittanut, että pitää herätä. Ensimmäinen ajatus: "Tänään M. on täällä"!. Kolmen kuukauden aikana epätoivo on välillä meinannut hiipiä mieleen ja itku käynyt kylässä usein. Ikävä on ikävä tunne.

 

Samalla kun olen taistellut sokerimittausten kanssa, jotka eivät meinaa asettua, olen kuunannut kodin ja jutellut M:n toiveesta Raparperille "dad is coming home". Sokereista väli-rapsana sen verran, että ylityksiä lukemissa on tullut aamupuuroista, juuripa juu sen verran, että toiset kuusi päivää mittauksia putkeen. Jos silläkään ajalla ei asetu, tai tulee 2-3 ylitystä arvoissa, ottavat vuorokaudeksi sairaalaan mittauksiin (argh).

 

Eilen soi puhelin Entebben kentältä: ensimmäisellä kerralla unohtuneen pin-koodin vuoksi, minkä seurauksena puoliraivokas raskaana oleva nainen huusi DNA:n asiakaspalvelijalle: "oletko nyt ihan tosissasi, että joudun maksamaan KYMMENEN euroa siitä, että sanot minulle PUK-koodin minkä näet edessäsi ruudulla, mutta jos menen internettiin se ei maksa mitään!". Lopulta sain koodin, ilmaiseksi. Seuraava puhelu: "There is a problem with the ticket". Aikani taistelin virkailijan kanssa selittäen, että luottokortilla sitä Euroopassa asioita ostellaan ja lippu on täysin kelvollinen. Viimeisimmän tiedon mukaan M. on matkalla kotiin.

 

Tänään halaan, paljon. Halaa sinäkin! Ketä vain. Se tekee hyvää.

14

Mahtavia uutisia minun maailmassani.

14 päivää. Sitten saan halata sitä, jota eniten juuri nyt haluan halata. Me saamme yhteisen Joulun. Me saamme yhteisen joulukuun (ja kalenterin). Me saamme vihdoin olla taas yhdessä ja ihmetellä suuria juttuja. Hengittelen hymyillen ja yritän uskoa todeksi.

Ihan vain vähän kurkkailin joululaatikkoon ja nämä kaksi halusi tulla kanssani odottelemaan.

Räkäpään sokerijuttu

Olen ollut koko alkuviikon flunssassa. Käyttänyt villasukkia ja levännyt kotona. Tänään raahauduin silti raskauteen liittyvään sokerirasituskokeeseen. Ei olisi pitänyt.

 

Itse rasitusprosessi alkoi 12h paastolla ja päättyy sairaalan labrassa kolmeen verikokeeseen tunnin välein ja ei-niin-maukkaan sokerilitkun juomiseen. Välissä olo oli sen verta heikko, että päätin levätä käytävällä olevalla pedillä. Nukahdin välittömästi ja heräsin omaan uniääneen, mikä on jotenkin aina yhtä nöyryyttävää.

Kiittelin maailmaa, kun vihdoin pääsin kotiin tuolta sairaalareissulta. Soitin kaukopuhelun. Ensi viikolla ehkä viimein jotain hyvänlaisia uutisia sen suhteen, että M. pääsisi tänne. Mutta, mutta uutta jo jonossa. Voi olla, että myöhemmin kun Raparperi jo maailmassa on edessä uusi Ugandan pitkä komennus (ei se oikeasti ole komennus, mutta välttämättömyys) ... Huoh ja voi taivas.  Ehkä keksimme keinon siihen mennessä. M. neuvoi olla ajattelematta asiaa tänään. En ajattele, ajattelen jotain ihan muuta.

 

Tuon puhelun jälkeen soi puhelin. Neuvolasta soitettiin ja todettiin kovin hätäisen oloisesti, että sinne pitäisi mennä pian ja heti aloittaa mittaukset, arvot koholla. Yritin saada itselleni tolkkua ja ymmärrystä kysyen tarkoittaako mittaukset piikkiä ja verta, joiden ylin ystävä en ole koskaan ollut. Neuvolantäti vastasi, että näin on, ensiksi kuusi päivää putkeen mittauksia kotona. "Kotona??" toistin hänelle ja kertasin vielä, että joudun siis tekemään tämän yksin kotona. Jatkokysymykseksi esitin selviääkö sen kuuden päivän jälkeen onko minulla raskausdiabetes. "Kyllä sulla on se nyt."

 

Seikkailin epätietoisena netissä, soitin tärkeimmille puhelut ja koitin saada selkoa mistä on kyse. Olen ymmälläni. Koko homma tuntuu ihan hullulta. Mikä ihmeen raskausdiabetes?

 

Hetken päästä soitetaan uudelleen neuvolasta. Olivat siellä pohtineet yhdessä, että flunssa saattaa nostaa arvoja. Antoivat minulle kaksi vaihtoehtoa. Joko menen heti huomenna neuvolaan ja saan kotihoito-ohjeet sekä välineet tai teen flunssasta toivuttua uuden rasituskokeen viikon-kahden päästä. Päädyimme M.:n kanssa kakkosvaihtoehtoon.

 

Sain hetki sitten kuvia Ugandasta niistä rikotuista omaisuuksista ja ikkunoista, mitä M. joutuu kaiken kukkuraksi nyt selvittelemään. Jotenkin tuntuu, ettei tässä osaa enää muuta kuin nauraa. Kuinka paljon myrskyjä ja tuulenpuuskia tässä keinutellaan ennen kuin voidaan taas hetki kellua seesteisillä vesillä.

 

Mökkiranta syystuulessa.

Niili, Uganda.

 

 

 

Näkymiä ikkunoilla

Tuijotan naapuritalon ikkunaremonttia (en tiedä, miksi tuijotan sitä joka päivä kauan) ja kauhistelen ettei tuon värisiä ikkunoita voi laittaa, ei pliis ainakaan meille. Pohdin tulevaa ikkunaremonttiamme ja kiroan sen ajankohtaa, mikä ajoittuu laskettuun aikaan. Sitten saan uutiset kaukaa, siellä ikkunat on pistetty paskaks. Vuokralainen menettänyt hermonsa. Maailma, miten jaksat yllättää minut kerta toisen jälkeen.  

 

Eilen olin kokouksessa, missä puhuttiin mm. kehitysmaiden tilanteesta ja mikä auttaisi. Minä mietin miten autan meitä. Kokouksen jälkeen ostin joululehden. Kaukopuhelussa itkin. Rikotut ikkunat sotkee taas suunnitelmia.

 

- Miten me selvitään?

- Pysy vahvana, joohan!
- En todellakaan pysy, mä en enää pysy. Mä en, mä en, mä en!!

- Raparperi tarvii sua nyt.

. Mä tiedän.

 

Tämä on meidän elämää. Kaikesta huolimatta asiat on ihan hyvin. Suhteellisuusteoria auttaa aina: Asiat voisi olla paljon huonomminkin.

En keksi tilanteessa muuta ratkaisua kuin laittaa omatekemät uunituoreet villasukat jalkaan, jatkaa raivaustyötä vaatehuoneessa ja ommella lahjapusseja. Sanovat, että järjestys omassa ympäristössä helpottaa pään kaaosta. Sinällään erittäin otollinen aika siivota koko koti.

 

 

Hupaisuusotteita arjesta

Muutama päivä märehdittyä,  surettua ja paruttua saimme M.:n kanssa käännettyä tilanteemme jälleen kestettäväksi sekä siedettäväksi myönteisen ajattelun kautta. Mahtavia kannustusvoimia on tullut myös monelta suunnalta, niistä saa roppakaupalla voimaa. Kiitos!!

 

Suuria ei ole tapahtunut viime aikoina, mutta pieniä senkin edestä:

 

Kävin katsomassa Leijonasydämen elokuvissa (mistä riittäisi puitavaa enemmänkin). Itse menin näillä hormoneilla, tässä tilanteessa elokuvasta melko sekaisin hetkellisesti, näin maailman tuskaisena paikkana. Iltamyöhään sanoin kaukopuhelussa kovin monia kaoottisia ajatuksia ääneen. Seuraavana aamuna puheluni alkoi: "Haluaisin perua muutaman asian eilisestä keskustelusta.."

 

Istuin aamupuuroa syömään ja tuoli riksräkspoks hajosi alta, ihan totaalisen kokonaan. Pohdin hetken olenko turhan pontso (neuvolan täti kysyi viime perjantaina syönkö paljon herkkuja, köhöm). Tulin kuitenkin siihen tulokseen siellä lattialla hajonneen tuolin kanssa, että vanhat tuolit ei kestä loputtomiin ja liimaus oli huono, kuinkas muuten (saanhan pitää herkkupäiväni). Kiitos isäni, tuoli korjattu. Itse asiassa tapahtuneen jälkeen KAIKKI minua vanhemmat tuolit on nyt liimattu ja nakutettu.

 

 

Samaisen päivän iltana meni vessanpönttö tukkoon. Siitä en jaa teitä säästääkseni enempää, mutta ymmärrätte kertomattakin miten kivaa se oli. Liittymättä mitenkään vessanpönttöön tänään soi palohälytin.

 

Kadotin pyörän lampun. Päätin huomaamattomasti hieman lainata M.:n lamppua. Heti ensimmäisellä kerralla tiputin se rytinällä maahan ja tietenkin se hajosi. Nykään kävelen.

 

Muistikapasiteettini on aika varmasti kaventunut. Mitä mä olin sanomassa? Mihin mä sen nyt pistin? Kenelle mun piti soittaa? Olen saanut huomautuksen liiton maksuista, puhelinmaksusta sekä laajakaista maksusta. Kaikki kuukauden sisällä. Unohdinpa myös hoitoaineen päähäni huuhtomatta. Melko liukas tukka oli töissä.

 

Raparperin tulevaa nimeä on hauska pohtia. Mutta sitä ei kannata tehdä jalkapallo-ottelun aikaan:

- So what do we put on the papers?
- OK.
- That's not a name!

 

 

Toivoton torstai

"Mä en enää kestä tätä!" kirosin kyynelten seasta.

 

Itkin, paruin ja huusin. Huusin, että mä en enää odota. Samaan aikaan tajuan kuitenkin, ettei minulla ole muuta vaihtoehtoa. Tai vaikka olisi (esim. ottaa lopputili, myydä kaikki ja lähteä Ugandaan), en sitä tee. Pikku Raparperi potkii mahassa ja muistuttaa, ettei nyt kannata seota ja tehdä harkitsemattomia asioita. Eikä voi itkeä niin paljon, että keho joutuu pian käyttämään varmaan lapsivedetkin kyyneliin.

 

Tänään toivoin kuulevani hyviä uutisia. Oikeudenkäynti numero kolme, missä M.:n oltava paikalla (ei syytettynä tiedoksi kaikille, vaan perheen edustajana). Kun otin uutisia vastaan, pää alkoi surista ja sydän jyski niin paljon, etten saanut  informaatiosta irti juurikaan muuta kuin, että seuraavan kerran pitää olla tuomarin edessä 12. marraskuuta. Marraskuu, päähäni jäi pyörimään vain sana marraskuu. Nythän on lokakuu, onko edes? Päivät menettää pikkuhiljaa merkitystään, se vain kuluu ja on kulumatta yhtä aikaa.

 

Ostin tänään varallisuuteeni nähden ylikalliit coretex-kengät. Kun talsin niillä marraskuun loskissa, pysyy ainakin sukat kuivina. Olkoon se tämän päivän pilkahdus iloa.

Kaukoilu ja villasukkameininki

"No ei tule ainakaan riideltyä!"

"Tekee hyvää olla erossa."
"Mä toivon, että edes joskus mies olis poissa."

Tollasia kommentteja kuulee toisinaan, kun kertoo että oma mies on kaukana. No, voin kertoa että ensimmäinen ei pidä paikkaansa. Toinen ja kolmas - kyllä varmasti, ajoittain, joitakin pieniä hetkiä kerrallansa. Kertaluontoisena pidempikin hetki menee ja sen kestää, se jopa vahvistaa. Epätietoisuus ajanjakson pituudesta on asiaa huomattavasti vaikeuttava asia. Hyvää tämä suhteellemme ehkä tekee pitkällä tähtäimellä, selvittiin-siitäkin-mentaliteetilla. Surullisimmaksi toki tekee se, että emme saa jakaa kasvavan vatsani hämmästelyä konkreettisesti yhdessä, vaikkakin joka päivä kuulumiset ja tunnelmat jaamme.

 

Ikävöimiseen ei totu. En ainakaan minä. Se on vain ajoittain vähemmän pinnassa, kun saa hämättyä itsensä keskittymään muihin asioihin, kuten käsitöihin. Viime aikoina en ole saanut toteutettua tuota hämäystekniikkaa tarpeeksi tehokkaasti ja itsensä motivoiminen hommaan jos toiseen on ollut työlästä. Kun täällä syysaamu näytti koko synkkeytensä, lähetti M. luontokuvaa Ugandasta videona, arvatkaa helpottiko ikävää.

 

Syysiltojen romantisointi ei ole silti kadonnut mihinkään. Villasukat jalassa kudon sohvannurkassa kynttilöiden palaessa. Parvekkeelta poistui kesä ja syysvalo saapui (se EI ole jouluvalo, kaikille tiedoksi). Mutta kuitenkin huomion arvoinen seikka on se, että blogissani on ensimmäisen kerran mainittu sana JOULU (hih, hih, mahtavaa).