torstai 27. huhtikuuta 2017

Pinkki, pinkki, pinkki, pinkki

"Ja sitte ei todellakaan mitään vaaleanpunaista", sanoin kun selvisi, että esikoinen on tyttö. Melko pitkään meillä menikin aika kivan pinkittömästi. Sitten alkoi tulla kavereiden vanhoja vaatteita, aika pinkkisiä. Tuli lahjoja ihmisiltä, onneksi muutakin kuin pinkkiä, mutta tuli myös pinkkiä.

Vaatekaupoissa löytää kyllä muutakin, kun jaksaa hieman nähdä vaivaa, tai käydä vaikka poikien puolella. Lapselta löytyy kutakuinkin kaikkia sateenkaaren värejä. Tahtotyttö tykkäsi kaikista väreistä, laittoi päällensä näppärästi mitä hänelle eteen oli valmiiksi pistetty. 

Sitten se iski, kuin salama taivaalta, aivan yhtäkkiä, mitään varoittamatta. Ravisteli äidin värimaailman ihan sikinsokin. Pinkkitykkäys. En tiedä saiko lapsi tartunnan kerhosta, jonka vastikään aloitti, vai olisiko se tullut ihan kotonakin, mutta se tuli vahvasti ja jäädäkseen. "Äiti mä tykkään pinkistä!" Nyt kaiken, korostan KAIKEN, pitäisi olla pinkkiä. Lenkkarit, takki, pipo, hanskat, laukku, sukat, kengät, leggarit, vappupallo, vappuhuiska, saippukuplapullo, hiekkalapio.. HUOH. Eihän tässä sitten ole paljon auttanut, kuin nostaa kädet ilmaan. Choose your battles (valitse taistelusi) sanovat, tämä ei ole meillä yksi niistä. 

Pinkin määrä on lisääntynyt taloudessamme niin, että minua välillä hieman väriahdistaa, mutta onneksi vielä onnistuu sellaiset sopuisat kompromissit että esimerkiksi yksi vaate on pinkki ja äiti saa silmilleen vaikka tummansinisen alaosan. Toistaiseksi olemme välttäneet Disney-supermarkkina-prinsessat, mutta prinsessoista kyllä puhutaan aika usein, niistä oman elämän prinsessoista. 

Ristiäisissä hurahdin itsekin vaaleanpunaiseen, myönnetään.

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Lapsi on luova kun se piirtää (paperiin)

Rakastan ajatusta siitä, että kotimme voisi olla sellainen pieni huvikumpu, missä lapsen luovuus kukoistaa ja hän saa tarttua luovuuden puuskassaan askarteluvälineisiin milloin haluaa. Näin on usein ollutkin. Lapsemme jaksaa askarrella pitkiäkin toveja itsekseen ja piirtää, maalata, värittää, liimata, leikata, mitä milloinkin on esillä.

Sitten iskee todellisuus huvikummussa, ihanien värikkäiden töiden lisäksi luovuus on kohdentunut aika moneen muuhunkin kohteeseen kuin paperille. Löydän hiustupon pöydältä, lapsi on hieman saksinut. Sakset siirtyvät lukkokaappiin. Eräänä päivänä lapsi esittelee innoissaan liimauksiaan, muuten ihan kiva idea, mutta olisin toivonut että paperi olisi liimattu jonnekin muualle kuin oveen. Liimat siirtyvät lukkokaappiin. Tussien kohdalla olin kerta toisensa jälkeen toiveikas, että ehkä tämän pienen suttauksen jälkeen, ei kynänjälkeä löydy enää muualta kuin paperilta. Lapsemme taidetta on löytynyt mm. pöydästä, tuolista, lattialta, seinästä, ikkunasta, ikkunankarmista, lakanasta, verhosta ja lopulta, mistä muualta kuin, omasta kehosta. Kun sitten koitti se päivä, kun lapsen naama on tussilla koristeltu (ja ei, ei lähteneetkään pesussa), päätin että huvikumpu joutuu nyt kahlitsemaan näitä luovuuden puuskia. 

Illalla juuri ennen nukkumaan menoa lapsi vielä totesi: "äiti, mä en enää piirrä naamaan", liekö kohtuullisen monet päivän aikana saadut kommentit vaikuttaneet hänen ajatuksiin. 


torstai 20. huhtikuuta 2017

Kaksi lasta, parempi äiti, eiku miten se meni

"Kyllä sä sitten tiedät, kun sulla on kaksi!"
"Ei toi vielä mitään, mutta odota kun niitä on kaksi!"
"Kyllä yhden lapsen kanssa on vielä niin helppoa, mutta sitten sen vasta ymmärtää kun niitä on kaksi."
"Kahden kanssa kokoajan joku vaatii jotain."
"Kahden kanssa ei ole enää aikaa tehdä yhtään mitään." 

Tuollaisia lauseita kantautui korvieni kautta päähäni, kun meillä vielä oli yksi lapsi. Ajattelin silloin joskus esikoisen vauvavuonna, että jos kahden kanssa vasta jotain tietää rankkuudesta, niin en ehkä sinne kahden maailmaan edes halua. Ensimmäinen vauvavuosi oli sellanen hevisetti, että oksat pois ja meinas runkokin kaatua, en halunnut ottaa mitään suuria rankkuusriskejä. 

KAKSI.
En tiedä mitään sitä ennen.
Ei voi olla kunnon äiti, jos ei ole KAKSI lasta (tai superäiti jos niitä on vielä enemmän).

Tuli sitten se toinen.

Nyt kahdeksan kuukautta sen kuuluisan kakkosen syntymän jälkeen voin erittäin rehellisesti sanoa, että ei, en ole yhtään sen autuaamman viisaampi tai parempi äiti. Kyllä se meillä meni just tasan niin, että se ensimmäinen vauvavuosi kaikkineen nyt vaan oli aika, ööö, mikä sana olis korrekti käyttää, no sanoisin haastava, että tämä kahden lapsen vanhempana olo ei ole meitä haastanut samalla tavalla lainkaan. Kumoamme siis täysin tuon väitteen, että yhden lapsen kanssa on vielä helppoa ja kahden sitten jotenkin haastavampaa. Yksi voi opettaa enemmän kuin kaksi. Kaksi voi olla helpompaa kuin yksi. Siksi, että kaikki on kokonaisuuksien summia.

Ensimmäinen lapsi teki minusta äidin. Kohdallani äidiksi tuleminen oli melkoinen prosessi monin eri tuntein ja haastavan vauvan kera. Ensimmäisen lapsen kohdalla olin sanalla sanoen väsynyt. En sillä tavalla väsynyt, että pari kuppia kahvia olisi auttanut, vaan ihan oikein todella väsynyt.

En väitä, että elämä kahden kanssa on helppoa. Kyllä tässä haasteita riittää, mutta koen että minulla on keinoja ja voimia aivan eri tavalla. Koen myös, että elämäni on hyvää juuri tässä ja nyt. Tunnen suurta onnea lasteni sisaruudesta ja olen samalla jotenkin hämmentynyt, että elän nyt sitä arkea mistä olen haaveillut pitkään, ihan tavallista lapsiperheen arkea kahden lapsen kanssa.

Kuva Niilin rannalta keväällä 2016 (haluaisittekohan ehkä lisää Ugandan muistoja ..?)

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Pääsiäinen, suuri juhla

Monikulttuurisissa perheissä juhlapyhät tuovat usein kulttuurien rikkauksia esille. Juhlitaan erilaisia asioita erilaisin juhlamenoin. On ruokia jos jonkinmoisia ja lauluja, tansseja, asuja. Mielikuvat lentävät huikeissa väri- ja äänimaailmoissa kuvitellessa miten juhlat saavat jonkun suuren ulottuvuuden toisen kulttuurin kautta. Mutta mitens se sitten todellisuudessa menee.

Eletään pääsiäistä. Kysyn mieheltäni miten teillä kotona vietetään pääsiäistä. Vastaus on melko samanlainen kuin minkä tahansa juhlapyhän kohdalla "menemme kirkkoon ja syömme hyvin kaikki yhdessä". Perusasioiden äärellä siis. Lienee tosin aiheellista kertoa, että tuo sana "kaikki" sisältää huomattavasti isomman joukon ihmisiä kuin Suomen käsite "kaikki", sinällään siis jo ihmisten isomääräisyys saa usein pienenkin juhlan tuntumaan suurelta.

Tänä pääsiäisenä olemme, suomalais-ugandalaisittain, käyneet kirkossa ja syöneet hyvin. Kaksi kertaa olemme pääseet jo valmiiseen pöytään lampaan ääreen. Huomenna kotiimme saapuu ystäviä, jälleen lammastelemaan. 

Kotia koristaa ohra ja koristellut pajunkissaoksat. Ohra on kasvanut vihreään kukoistukseen ensimmäistä kertaa (edellisinä vuosina multa ei saanut vihreää kattoa, jotain on siis opittu).

Hyvää viimeistä pääisiäisen päivää sinulle! 

 

perjantai 7. huhtikuuta 2017

Kömpelö bloggari

Ei vitsi, mä oon yrittänyt nyt palautella mieleen aika montaa teknistä juttua että miten tää blogijuttu toimikaan, mutta hieman kömpelöksi tunnen itseni. Vaan väliäkö tuolla, löysin itseni kuitenkin ihan oikeasti paikasta jälleen. 

Noniin, lapsi heräsi. 

Imetys. Leikitys. Ahaa sitten onkin jo ruoka-aika. Molemmat lapset kuumeessa. Kirjoitan yhdellä kädellä, vaikka lupasin että kirjoitan kahdella. 

Miten mä kuvittelin, että löytyy jotenkin helposti aikaa tälle. Rajaton luottamus olemattomiin mahdollisuuksiin. 

Tämä nyt oli blogiteksti, joka ei varsinaisesti sanonyt YHTÄÄN MITÄÄN. Ei mitään. 

Mutta haluan kuitenkin toivottaa erinomaista viikonloppua jokaiselle. Pian alkaa aurinko saamaan kaikki kukoistukseen. 


sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Vuosi 2016

Vuonna 2016 en kirjoittanut yhtään blogikirjoitusta. Siihen ajauduttiin sen surullisen kuuluisan rikkimenneen tietokoneen myötä. On joitakin asioita, joita en edelleekään halua tehdä yhdellä kädellä ja kirjoittaminen blogiin on yksi niistä. Siksi odotin, että a) saamme tietokoneen huusholliin, b) käsivarsillani ei olisi kokoajan joku. Tuota b-kohtaa ei tapahdu liian usein, mutta uskallan väittää, että tarpeeksi usein siiheksi, että joudan välillä näpyttelemään kymmenellä sormella. 

Olen kaipaillut blogia. Kun sitten sattumien summana yhteensä KAKSI ihmistä totesi pienen ajan sisällä, että ovat kaivanneet minun blogia, olin niin pöyristynyt saamastani huomiosta, että oitis päätin palkita uskolliset fanini. Tuntui oikeasti tosi kivalta, että joku ihan oikeasti kaipaa minun tuottamaa tekstiä. 

Otsikko lupailee jotakin pähkinänkuoriversiota viime vuodesta. Se tuntuu jotenkin väärältä, onhan kyseisenä vuonna tapahtunut paljon (tekisi mieli käyttää taas isoja kirjaimia). Käytän nyt kun mieli tekee, ihan vain tehostaakseni viestiä: tapahtui PALJON. Edellisessä tervehdystekstissä jo viittasinkin, että perheemme on kasvanut. Se kasvoi yhdellä erittäin hymyisällä valloittavalla tytöllä tasan kahdeksan kuukautta sitten. Elo kahden lapsen äitinä on ollut kiitollisuutta täynnä, murheita olemme saaneet myös tähänkin retkeen, mutta niistä vahvempana yhdessä.

Tiiviisti summaten, onnentunteita on nykyään erittäin usein. 

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Kukkuluuruu, it's me, ja kolme muuta

Tämä tuntuu ihan käsittämättömän jännittävältä. Kirjoittaa taas. Tsihihii.

Se mitä viimeisen viidentoista minuutin aikana on tapahtunut, kuvaa hyvin elämäämme nyt. 

Minä yritin epätoivoisesti palauttaa mieleen salasanaa miten tänne koko blogiin pääsee sisälle. Kiitos korkeimmille voimille, että on salansanan palautusmahdollisuudet. Kolmevuotias puki ylleen koon 68cm villapuvun ja melko pienen hatun. Ne kuuluvat hänen pikkusiskolleen, joka on oikeasti tuon kokoinen. Nauratti aika paljon, yritin kuitenkin kertoa että ei kannata, kun rikki voi mennä vetskat ja saumat.

Mies pyysi vessaan. Oli mennyt lavuaarin putki rikki ja vedet siellä lattialla. Uudessa kodissa on hassuja yllätyksiä. 

Lupaan palata. Pian.


Meitä on nyt neljä.