Siisti koti, onnellinen äiti ja lapset

Äitipalstojen yksi toistuvasti esille nouseva teema on kodin siisteys. Kuuluisia äitejä myöten kerrotaan miten on tärkeä oppia löysäämään pipoa, kodissa saa olla kaaos, jotta voi olla kivaa ja elämä on siten yhtä suurta huvikumpua. Näyttäisi siltä (myönnän nyt tekeväni räikeän yleistyksen), että kodin siivoaminen nähdään stressin tuottajana, mahdottomuutena lapsiperheessä, turhana ajankäyttönä ja ennen kaikkea pois ajasta, mikä pitäisi viettää lasten kanssa. Olen nähnyt useammassa keskustelussa kaavion, missä pyydetään valitsemaan seuraavista kolmesta kaksi: onnellinen äiti, onnellinen lapsi, siisti koti. Kaikki kolme ei ole kaavion syvimmän ideatimantin mukaan ole mahdollista.

Jotkut ystäväni ovat sanoneet, että meillä on aina siistiä. On myös kuultu (hieman vanhemmalta väeltä), että teillä on aina kaaos. Totuus on jotain tuolta väliltä. Kotimme on kutakuinkin aina sellaisessa kunnossa, että sinne on kiva kutsua vieraita, ihan yllättäenkin. En juuri koskaan joudu sanomaan ovella "sori meillä on ihan kauhea kaaos", vaikka se sitä voisi jonkun mielestä ollakin. Toisaalta en ymmärrä miksi kenenkään pitäisi sanoa koskaan kenellekään niin, jokainen saa olla kotonaan miten haluaa eikä sitä tarvitse pahoitella.

Ystävieni kanssa käytyjen keskustelujen perusteella olen todennut olevani vähemmistöä seuraavissa asioissa: Me petaamme joka aamu pedit. Ulos ei aamupäivällä lähdetä ennen kuin tiskit ovat tiskikoneessa ja keittiö siisti. Kun leikit on leikitty, lelut pistetään omille paikoilleen ja kyllä, jokaiselle lelulle on oma paikka. Yleensä ennen kuin aloitetaan jotakin uutta juttua, pyydän korjaamaan edelliset leikit pois. Kylästä emme myös poistu ennen kuin on autettu, edes jonkin verran, lelujen siivoamisessa. Siivoamisessa olemme tehneet työnjaon miehen kanssa, kuka tekee mitäkin. Lapsi on mukana touhuissa sen mitä ikänsä puitteissa osaa, useimmiten omien lelujen tai vaatteiden paikoilleen laitto. Viime aikoina häntä on alkanut kovasti kiinnostamaan imurointi. Pienin puolestaan pitää huolen, että joka askeleella voi palauttaa jonkin tavaran takaisin paikoilleen, erityismielenkiinnon kohteena keittiövälineet. 

Tämä minun siivouspaasaukseni saa koko homman kuulostamaan vähintäänkin siltä, että lapsemme itkevät yksinään huoneessaan, kun äiti jynssää hammasharjalla lattialistoja. Ei syytä huoleen, niin ei ole käynyt. Meillä on aika usein ihan kivaa, siitäkin huolimatta että emme elä jatkuvassa kaaoksessa. Kun lapset on pienestä pitäen opetettu pitämään huolta omista tavaroista ja siitä, että koti on sopivan siisti, ei asiasta ole tarvinut koskaan kohtuuttomasti vääntää. Ei se silti ihan pyytämättä suju, mutta yhteistyössä yleensä kivasti. Lelujen ja vaatteiden määrää on järkeistetty, jotta siivittovan määrä pysyisi kohtuullisena. Olemme myös ottaneet lapsi mukaan valitsemaan hänelle mieluisia leluja ja vaatteita, sillä miksi kukaan jättäisi lattialle lojumaan mitään, mikä on itselle tärkeä ja merkityksellinen!

Ilta elämän kanssa

Eräänä toukokuun iltana menin ensimmäistä kertaa kuulemaan, kokemaan ja katsomaan mitä pitää sisällään Ilta Lauran kanssa. Tuon illan jälkeen oli mukavan kutkuttava fiilis, päätin että heti kun tuo ilta saapuisi seuraavan kerran kaupunkiin, olen varmasti paikalla. Niin kävi. Mukaani sain kolme ihastuttavaa ystävääni asettumaan aiheen äärellä, joka ei ole kovin pieni: Ainut elämä. 

Istuessani teatterin katsomossa, huomasin ajan katoavan, samalla koko oman elämän kelautuen mielessäni tuon parituntisen aikana. Keskustelun ja illan edetessä, huomasin joidenkin pienien solmujen päässäni aukeavan. Olin toukokuun illan jälkeen pohtinut pitäisikö minulla olla suurempia unelmia ja tavoitteita, ollakseni jotenkin enemmän elossa. Sain vastauksen, ei tarvitse olla. Jumalalla voi olla minulle paljon suurempia suunnitelmia kuin osaan itse koskaan edes suunnitella. Olen tyytyväinen päätökseeni jättää nämä suuret suunnitelmat osaavimpiin käsiin. 

Kaikella on aikansa, sanotaan. Kun illan yksi vieraista, Juha Tapio, lauloi illan päätteeksi Lahden Gospel-kuoron kanssa Meillä on aikaa, silmistä alkoi valua vettä, vaikka kuinka yritin ettei tarvitsisi kaivaa nenäliinaa laukusta (jotka otin mukaan selitellen itselleni, että nuha voi alkaa koska vain). Kotona selitin erittäin sekavan epäjohdonmukaisesti miehelleni keskiyön aikaan kaikkea illasta ajatusta herännyttä, itkin lisää ja totesin miehelleni "me ollaan saatu niin paljon, että mä en tiedä osaanko mä kiittää riittävästi". Näin muutama päivä tapahtuneesta katson itseäni ja reaktiotani ihan lempeästi hymyillen, jos oma elämä ei liikauta, ei sykähdytä, eikä saa sydäntä liikutuksesta laulamaan, niin mikä sitten. 

Kun mä olin pieni

Joka ilta, juuri ennen nukkumaan menoa, käymme tyttäreni kanssa tärkeitä keskusteluja. Hänellä on usein paljon tärkeää asiaa ja harvoin käy, kuten hän väittää, että "äiti mulla on yksi asia". Asioita on yleensä melkoinen määrä. 

Tuo iltahetki on minulle merkityksellinen ja suloinen monin tavoin. Saan olla hetken ihan kahdestaan tuon ison pienen kanssa ja höpötellä niitä tärkeitä juttuja. Joka ilta myös kerron miten rakas ja ihana hän on. Lapselle itselleen on ollut viime aikoina tärkeä korostaa, että hän on nyt iso tyttö. Niin monin tavoin onkin, mutta voi toista, vielä niin pieni. 

Tällä hetkellä jokailtainen tärkeiden kysymysten listaykkönen on "äiti kuka mua kantoi kun mä olin pieni". Sitten kerrotaan. Ja lisätään, että ne kaikki rakastaa häntä todella paljon.

Olin todella iloinen, kun noita kantokuvia löytyikin yllättävän paljon. Esikoista kannettiin pelkästään Manducalla (ergonominen kantoreppu). Pikkusisko on saanut pääosin kulkea kudotussa kantoliinassa (äidin taitojen kartuttua). 

P.S. Kantamisesta lupaan kertoa vastaisuudessakin.  

Terveisiä elämästä

Hetki on kulunut, kun blogi on saanut minusta osansa. Hetken sitä myös pohti, että mitä ihmettä minä kerron. Mitä en kerro. Kerronko enää mitään. Laitanko käsitöitä ja kauniita luontokuvia (tai siis kauniista luonnosta kuvia). Sanonko, että hei ihanaa on syksy ja pidän sen väreistä. Kynttilöitä, villasukkia ja liipalaapa-musiikkia. Joulukin on kohta. 

Elämämme on risteyskohdissa. Arkemme muuttuu. Elämä etsii suuntaa ja maata. Me etsimme paikkaa ja muotoa, jossa olisi kaikkien hyvä olla. 

Suurimmat päätökset olen lähes aina tehnyt vahvasti tunteiden pohjalta, koska asiat vain ovat tuntuneet vahvasti siltä, että niin pitää tehdä. Johdatusta, sanoisin. Järkeäkin olen saattanut joskus vähän käyttää. Vaaka saisi ehkä olla toisinpäin. 

Nyt tuo aiemmin vahvasti toiminut kompassi, sydän, ei anna vahvoja signaaleja suunnista. Nuoli kieppuu voltteja, eikä asetu. Siispä odottelen. Ihan vaan olen, hengitän ja odottelen. Odottelun lomassa on ihan kiva nauttia niistä syyssysteemeistä. Ostin uudet saappaat, pysyy varpaat kuivana. Hypin lapseni kanssa lätäkössä ja meitä nauratti. 

"As long as you don't choose, everything remains possible."

Luonnos numero kolme

Olen kirjoittanut pari kirjoitusta. Toinen koskee rasismia, toinen sokeria. Molemmat tekstit oli lopulta niin kuivia, että annoin olla. Toisen tekstin tiivistän näin: älkää kukaan tulko enää missään ikinä sanomaan minulle, että "sä olet vaan niin herkillä tän aiheen suhteen" tai "sun kanssa ei voi keskustella" tai "nyt mä sitten saan sen leiman ottaan". MINULLA EI OLE LEIMASINTA! Sokerista sen verran, että se on loppu. Mies käyttää sitä teehen, paljon. Itse söin jäätelöä.

Minulla ei ole yhtään uutta valokuvaa, eikä käsityötä. Enkä ole ihan kauheasti sählännyt. 

Blogiparka rupsahtaa kasaan tämän työssäkäyvän äidin hyppysissä.

Tänään mietin oikein kovasti (noin puolikkaan pyörämatkan verran töistä kotiin), mitä tästä kaikesta voisi oikein kirjoittaa. Sanonpa kuulkaa vaan, että elämä, se on jännittävä paikka. Joskus voi tapahtua ihan huimia tai sitten ei yhtään mitään. Joskus se ei yhtään mitään, on kovin virkistävää.

Herätyskellollinen rytmi

Tiedättekö sen tunteen, kun on kauhea ikävä jotain ystävää, tekisi mieli soittaa, mutta sitten ei soitakaan kun on niin paljon kerrottavaa. On jotenkin kulunut liian pitkä aika edellisistä kuulumisista. Samainen tunne tulee välillä blogiin kirjoittamisen suhteen. 

Ollaan taas oltu jos jossakin suunnassa. Tien päällä, laineilla, saaressa, mökillä, mansikkapellolla, ystävillä. Niin ja hei olen ollut töissä. Pienin on ollut päiväkodissa. 

Tiesittekös, että puhelimessa ei tätä nykyä ole herätyskelloa, on vain "hälytys". Olin aika pettynyt. Olisin halunnut herästyskellon. Pitänee ostaa. Sille on käyttöä. Joitakin aikoja sitten kerroin, miten arkemme pyörii miten sattuu. Pyöreitä rytmejä ja venyviä aikatauluja harrastavalle perheelle kellollinen päiväkoti-/työelämä on ollut (mietin tosi kauan sopivaa adjektiivia, en keksinyt sopivaa) raamittavaa. Nyt on rytmi veren lisäksi kalenterissa ja kelloissa. 

Lapsi on ollut reipas. Äiti oli aluksi vähemmän reipas, mutta ansaitsee silti taputukset. 

Näköjään elämä jatkuu hoitovapaan jälkeenkin. 

Aika on melko vikkelä tätä nykyä. Menen virittämään kelloa hälytystä. 

Arki pyörii miten sattuu

"Kesällä saa mennä rytmit sekaisin", lohdutti ystäväni minua, kun kerroin että meillä ei olla kovin kellontarkkoja juuri minkään suhteen ja kotikin tuntuu olevan huiskin haiskin. Olisin ehkä lohduttautunut lauseella, mikäli tilanne olisi kovasti erilainen talvella. 

Meidän perheen tuntuu olevan totaalisen mahdotonta saada säntillistä rytmiä aikaiseksi. Unirytmi heittelee eniten. Vaikka laitamme lapsemme nukkumaan joka ilta suurinpiirtein samaan aikaan (n. klo 20.30), nukahtaa hän illasta riippuen erittäin helposta keskivaikeasti. Yöt vaihtelee, samoin heräämisaika. Eilen lapsi heräsi klo 9.00, tänään 7.00. Sen mukaan tulee myös päiväunien tarve, mikä jo vaikuttaakin syömiseen. Saati, että palettiin lisää vierailuja, retkeilyä, leikkikavereita tai känkkäränkkää. Mukaville asioille emme osaa sanoa ei ja se muuttaakin usein koko päivän rytmiä. 

"Meillä mennään lapsen ehdoilla", olen kuullut usein sanottavan ja "rytmi ja rutiinit luovat turvallisuutta". Olen koettanut katsoa tarkalla silmällä, onko lapselle turvattoman oloinen tai sekaisin kuin kelloton seinä. Tiedän, että on lapsia joille pienetkin muutokset päivän rytmissä, voi tuottaa epämukavaa levottomuutta eikä lapsi selkeästi pidä muutoksista. Meidän onneksi pirpanamme on joustavaa sorttia aikataulujen kanssa, eikä ole osoittanut kärsineensä suurinpiirtein höylätyistä ajoista. Tarkoittaako lapsen ehdoilla meneminen siis sitä, että pitää tarkat aikataulut vai sitä, että tuntee ja kuulee omaa lastaan ja uskaltaa toimia omalla tavalla, vaikka koko naapuruston lapset lähtevätkin aina siinä vaiheessa lounaalle ja päiväunille, kun me vasta päästään ulos? Tänne asti ollaan selvitty. Elokuussa alkaa päiväkoti, joka tuo turvalliset rutiinit. Miten me ikinä kyetään heräämään ajoissa ylös?!?

Yksin kotona 1

En herännyt yöllä kertaakaan. Heräsin aamulla, kun koin olevani siihen valmis (noin klo 8 eli normaalia myöhemmin). Aamukahvia nautin niin kauan, että kahvi oli jäähtynyt jo moneen kertaan. Kahvin kanssa otin pakkasesta palan kuivakakkua, ystävän tekemää. Kukaan ei kinunnut sitä minulta, söin hitaasti jokaisen murun. Puhelu DNA:n asiakaspalveluun kesti jonotuksen ja puhelun kanssa yhteensä tunnin, muttei sekään haitannut kun oli aikaa. Kävin suihkussa, ovi oli kiinni. Levitin kaikki kankaani lattialle ja tein suuria suunnitelmia. Leikkelin kankaita, pinosin, lajittelin. 

Nyt näppäilen tekstiä tietokoneellani (jossa on päivitetty virusturva) eikä kukaan yritä sammuttaa konetta toistuvasti. Vielä on hetki aikaa. Käyn pyykkituvassa. Jatkan kangasoperaatiotani. Ehkä imuroin, mutta vain ehkä. 

Pikkupirpana on vauhdittamassa mummolan arkea, kuinka hyvää se vanhemmille tekeekään! 

P.S. Kyllä yhdessä yössä kuitenkin jo ikävä kerkiää muodostumaan. 

Nettisurffailun pienemmät aallot

Noin viikko sitten ärsyynnyin itselleni, kun huomasin sanovani lapselleni "äiti nopeesti kattoo yhden jutun". Yksi juttu tarkoitti surffaamista netissä hakien tai lukien muka jotain todella tärkeää. Huomasin usein kehitteleväni itselleni haasteita, joita minulla ei edes ole, lukiessani kasvatuskeskusteluja tai ruokakeskusteluja. Iltaisin, lapsen ollessa nukkumassa netissä saattaa helposti hurahtaa tunti jos toinenkin ja sitten sitä ihmettelee kun talvivaatteet on vieläkin viemättä varastoon, pyykit viikkaamatta ja iltateet nauttimatta siinä paikallaolevassa seurassa. 

Rajoitin netin käyttöäni ärsytykseni myötä niin, että poistin puhelimesta facebookin ja bloggerin. Luen blogeja ja kirjoitan sitä vain koneella, samoin toimin facebookin suhteen. Lopetin seuraamasta ryhmiä, keskusteluja, blogeja, joista minulle tulee levoton tai huono mieli ja jotka vievät liikaa aikaa. Sen sijaan etsin tietoa, jota todella haluan täsmäiskuina. Mieluiten kuitenkin kysyn ystäviltäni tai perheeltä. 

Kun olen koneella, on minulla yleensä aina assistentti hakkaamassa näppäimiä, jollei hän ole päivä- tai yöunilla. Hän siis asettaa erinomaiset rajat käytölleni (mikäli haluan, että kone pysyy ehjänä).

Aikaa on vapautunut mukavasti muillekin asioille, kuten pupujen ja tipujen sijoittelulle.