"Koliikki loppu kuin seinään, kun lapsi täytti kolme kuukautta" - lausahdukseen tukeuduin kuin hukkuva oljen korteen meidän pikkuisen ensimmäiset kolme kuukautta. Kolme tuli täyteen, missä se seinä on! No, ehkä sitten kun neljä tulee täyteen... Siihen on kaksi päivää. Uskallan epäillä, että lauantaina elämämme olisi pelkkää hymyä. Voihan se olla, että koliikkiseinä on läpäisty, mutta refluksi-seinä on vielä jossain kulman takana.
Kun lapsi on suuritarpeinen, itkee päivittäin paljon ja nukkuu yöt huonosti, on vaikea kertoa mitä kaikkea se itsessä aiheuttaa. Monta tunnetta, ajatusta, huolta ja stressiä. Jatkuva valmiustila ja valppaus, itkeekö tuo pienoinen taas pian. Mitä tuo rakas pieni nyt itkee, kuinka kauan, miten saisi rauhoitettua. On reppua, kantoliinaa, on jumppapalloa, on tissi, on perhepeti. Mutta onko siinä tarpeeksi? Onko jaksamista, jaksanko olla rauhoittava ja rakastava taas tänään? Miten yö menee? Mistä kaikki johtuu? Teenkö jotain väärin? Söinkö jotain väärää? Imetänkö oikein? Pitääkö minun nyt vain lopettaa imetys? Olenko turhan tunteikas? Mitään ei voi ennakoida, mitään ei voi suunnitella. Kun luulet, että kohta syöt, huomaatkin, että se pienempi haluaa syödä. Kun ajattelet nukkuvasi, kuulet tutun inahduksen. Päivät ja yöt vaihtelee suuresti. Huonoimmillaan tuntuu, kuin koko maailma romahtaisi, eikä seuraavaa päivää tule ikinä. Väsyneenä ajatukset ei meinaa pysyä kasassa ja miettii vain miten selvitä seuraavaan päivään.
On lääkäriä, terveydenhoitajaa, toista lääkäriä, vyöhyketerapeuttia, akupunktionistia (ei taida olla oikea sana). Lääkettä, ei lääkettä. Lääketieteen näkemys, eri lääkäreiden näkemys. Vaihtoehtoisten näkemyksiä. Ympärillä olevien ajatuksia, omia ajatuksia, miehen näkemyksiä. Oma ajatus vaihtuu hetkittäin. "Se menee ajan kanssa", mutta mitä jos se ei menekään.
Tämän kaiken keskellä se lähin ja tärkein, oma mies ja isä, on kotimaassaan edelleen ratkomassa suuria haasteita siellä. Kaksi maata, kahden maan ongelmat yhtä aikaa. Puntarointi mikä on missäkin nyt tärkeintä. Miten me selvitään? Miten kaikki kääntyisi parhain päin? Tuhat kysymystä ja kummastelua ihmisiltä, joihin emme osaa vastata, kun emme tiedä itsekään. Parisuhde on kaukona aina koetuksella, mutta erityisesti nyt kun molemmissa maissa vaikeaa. Lapsen kanssa ei vielä voi matkustaa. M. ei voi jättää asioita siellä kesken. Me vaan päätettiin selvitä. Olemme tehneet toisillemme sen lupauksen. Muille meidän ei tarvitse luvata mitään.
Olen pyytänyt paljon apua isovanhemmilta ja ystäviltä. Ja Luojalle kiitos, sitä myös saanut. Niin paljon, etten osaa ikinä kiittää tarpeeksi. Sitten sitä pohtii, pyydänkö liikaa? Eikö minun pitäisi äitinä jaksaa? Minähän mieheni kanssa lapsen halusin, meidänhän pitäisi selvitä ilman apuakin. Valitanko turhaan, olenko vain jotenkin heikko? Onhan sitä ihmiset paljon vaikeammistakin asioista selvinnyt. Ehkä vain dramatisoin liikaa, nyt taas päätän vaan ajatella positiivisesti ja olla reipas. Viikko sitten sain ikään kuin luvan surra tätä kaikkea, kun ystäväni samanikäisen vauvan kanssa seurasi päivän elämäämme ja kysyi miten ihmeessä voin jaksaa, itkin. Itkin tosi paljon. Itkin oikeastaan koko viikon. Joka päivä.
Mutta aina tulee uusi aamu (vaikka yö olisikin fiasko), pirpana hymyilee leveintä hymyään, jokeltelee ja on valmiimpi uuteen päivään kuin nouseva aurinko. Huomaan, että selvittiin taas. Jos tuo pikkuinen suloinen tyllerö jaksaa hymyillä ja jokellella kipujensa ja vaivojensa keskellä, niin jaksan sitten minäkin. Ja kyllä me joka päivä hymyilläänkin. Yleensä samaan aikaan.
Aina jostain tulee taas se toivon kipinä, että tulee vielä niitäkin päiviä ja öitä, kun elämä ei ole vain selviämistä. Kun saamme olla jälleen perheenä yhdessä. Kun meidän ei ole enää kipuja. Kun me kaikki voimme nukkua. Kun sydämessä on enemmän onnea ja kuin huolia.
