lauantai 27. toukokuuta 2017

Kahdeksan kysymystä monikulttuuriselle perheelle

Olen käynyt toisaalla tässä laajassa sosiaalisen median kentässä keskustelua siitä, millaisia kysymyksiä monikulttuurinen perhe kohtaa usein. Sen verta mehevä aihe ja kutkutti monen monikulttuurisen perheen edustajaa siinä määrin, että päätin kirjoittaa tännekin. Ne, jotka saavat näitä kysymyksiä, tietävät ilman selitystä mistä puhun. Ne, jotka nyt ihmettelevät, että mistä ihmeen kysymyksistä tuo puhuu, niin kerron. Ne on niitä kysymyksiä, joita saat välittömästi kun toiselle selviää, että olet naimisissa ulkomaalaistaustaisen kanssa. Kysymykset jossakin määrin huvittavat, jossakin määrin ärsyttävät. Tiedättekö, kun vastaa samoihin kysymyksiin jos kuinka monennetta kertaa ja toivoo vaan sisällään, että joku kysyisi joskus jotakin muuta ensi kertaa kohdatessa. Valaistakseni asiaa hieman enemmän, päätin tehdä listan niistä kysymyksistä, joita olemme kuulleet erittäin usein, toistan ERITTÄIN usein. Lähes poikkeuksetta kysymykset menevät myös samassa järjestyksessä. 

1. Mistä maasta miehesi on kotoisin?
2. Miten te tapasitte?
3. Kuinka kauan miehesi on ollut Suomessa?
4. Puhuuko miehesi Suomea?
5. Mitä hän tykkää Suomesta? / Miten hän on viihtynyt Suomessa?
6. Mitä kieltä teillä puhutaan kotona? / Mitä kieltä lapset puhuvat? (Tässä kohden kuulee usein ihastelua)
7. Syödäänkö teillä afrikkalaista ruokaa? 
8. Onko miehesi kristitty?

Mitäpä noita listaamaan, normaaleja kysymyksiä, sanoisi moni, eikös. Onhan ne. Ihan asiallisiapa vielä. Olen kiltisti niihin aina vastannut, joskus laajemmin, joskus lyhyesti. Se miksi nostan tämän aiheen esille ei ole se, että tässä oli jostakin maailmanlopun ongelmasta kyse, vaan siitä, että välillä väsyttää olla aina "se erilainen perhe". Se perhe, jonka asiat ikäänkuin kuuluvat kaikille. Vai onko kaikkien kohdalla ok kysyä ensimmäisellä tapaamisella, missä tapasit kumppanisi tai mitä ruokaa teillä kotona syödään. Toisaalta kyllä juu. On niitä henkilöitä, joiden kanssa heti ensikohtaamisella tuntuu, että voi jakaa paljonkin. Mutta on myös niitä hetkiä, kun ei haluaisi jakaa. Silloin minusta tuntuu etten saa pitää yksityisyyttäni, vaikka haluaisin. Vastaan pankkivirkailijalle tapaamisestamme mieheni kanssa ja "oooh, onpa hienoa"-ihasteluihin sanon, että juu niin on, vaikka sisälläni ajattelen, että tämä on ihan tavallista ja normaalia, me ollaan ihan niinku muutkin perheet. Itseäni tässä hämmentää usein se, että minä vastaan mieheeni liittyviin kysymyksiin paikassa, jossa olin valmistautunut vastaamaan johonkin ihan muuhun. 

Vaikka tekstistä voi saada kuvan, että täällä tämä valivalipiippi-rouva marmattaa lauantai-iltansa ratoksi, niin oikeasti minua hymyilyttää, kun tätä kirjoitan. Olen enimmäkseen kyllä erittäin iloinen, kun joku osoittaa aitoa kiinnostusta perhettämme kohtaan, aidon kiinnostuksen erottaa kyllä kohtuu helposti pelkästä puhtaasta uteliasuudesta. Jos nyt jotakin vinkkivitosen tynkää haluan tähän ujuttaa, niin mikäli et ole uuden tuttavasi kanssa valmis itse kertomaan kumppanistasi, älä kysy myöskään minulta, minäkään en ehkä ole.

Annan loppuun vielä kahdeksan kohdan listan siitä, mihin kysymyksiin tykkään vastata kelle tahansa, ihan heti ensikohtaamisella (keskustelun edetessä luontevan soljuvasti, kuten tämä teksti HAHAHA): 

1. Mikä sinun nimesi on?
2. Mistä sinä pidät?
3. Voinko olla avuksi?
4. Mistä olet saanut noin kauniit korvikset?
5. Haluaisitko olla minun ystävä?
6. Mikä saa sinut hymyilemään?
7. Onko kaikki hyvin?
8. Eikö olekin kaunis päivä? 

Ihanaa loppuviikonloppua kaikille. 

P.S. Pidän puutarhalla käymisestä. 


 

torstai 25. toukokuuta 2017

Asenne

Olin eilen viettämässä iltaa ystäväni kanssa. Kyllä, ihan kahdestaan. Tiemme vei kuuntelemaan, ja hieman osallistumaankin, live talk-show-iltaan nimeltä Ilta Lauran kanssa. Illan teemana oli asenne, vahvasti ja väkevästi, Lahessa kun ollaan. 

Toinen toistaan menestyksekkäämpiä miehiä jutteli Lauran kanssa siitä, miten heidän asenne on ollut merkittävässä roolissa saavutusten ja elämän keskiössä. Eipä tuota kiistäminen, vakuuttavaa. 

Ilta etenee ja huomaan pohtivani onko minulla asenne niin sanotusti kohdillaan. Onko minulla jotain sisäistä paloa, jota kohti kuljen asenne vahvana, ei murra tuota asennetta kivikot ei kalliot. Hieman jo hiostaa, olenko minä asennevammainen, missä minun unelmat on, missä saavutukset. Missä intohimo ja tavoitteet. 

Kun sitten yksi noista raavaista tatuoiduista miehistä kertoo, kuinka hän kävi pohjalla tajuttuaan, että lapset kasvaa eikä hän ole ollut läsnä, tapahtui sydämessä muljahdus. Minä elän unelmaani nyt. Sitä mitä tavoittelin monta vuotta. Haaveilin ja unelmoin perheestä. Minulla on se nyt. Elän sitä nyt. Elämäni pyörii tällä hetlellä vahvasti perheeni ympärillä, vaan niin saakin olla. Uudet unelmat ja tavoitteet tulevat myöhemmin.

Asenne on paljon muutakin. Miten suhtaudun asioihin? Miten vastoinkäymisiin? Siinä on opeteltavaa, myönnetään. Mutta voiko asenteen valita? Pitääkö se opetella? Mistä aloitan? Jos asian haluaa yksinkertaistaa on asenne yksinkertaisesti valitsemista myönteisen ja kielteisen suhtautumisen väliltä. Taidamme olla jälleen sen puoliksi tyhjän  täynnä olevan lasin äärellä. 

Illan aikana jokainen kirjoitti pikkuruiseen lappuun mitä haluaisi kuulla tuntemattomalta ihmiseltä. Illan päätteeksi kukin vuorollaan poimi lapun tehtäväksi seuraavalle viikolle. Jaan lappuni nyt teidän kanssa, ehkä joku muukin voi ottaa sen tehtäväkseen. 

P.S. Omaan lappuun kirjoitin "Sinulla on ihana perhe." 

lauantai 20. toukokuuta 2017

Piha

Meillä on oma piha ja se jos jokin on sanalla sanoen MAHTAVAA. 

Haaveilimme pitkään siitä, että kotiimme pääsisi yhdellä oven avauksella eikä hissin kautta. Jokunen vuosi siihen meni, mutta nyt se on meillä. Piha. Muuttomme osui viime kesän viimeisiin hetkiin, minkä vuoksi ei pihan nautinnot päässeet vielä täyteen iloon. Nyt kun auringonsäteet tanssivat nurmikolla ja lapsi juoksee ystäviensä kanssa kilpaa perhosta pyydystäen, totean että piha on todellakin ollut kaikkien haaveiden veroinen. 

Tätä nykyä haudon jos jonkin sortin puutarhaunelmia mielessäni. Mielikuvissani pihassamme kukkii kokoajan joku superkaunokki, minne tahansa katseensa asettaa näkee jotakin kiinnostavaa ja läpi kesän voi syödä jotakin hyötypuutarhanurkkauksestamme. Totuus on hieman vähemmän ruusuinen. Realistinen tavoite on, että edes osan kesää edes osa kukista kukkisi ja joskus kasvaisi jotakin, minkä voisi maukkaasti pistää suuhun. Sen verran toiveikas kuitenkin olen, että uskalsin laittaa uuden tunnistesanan 'puutarha'. 

Kesä on täällä. Silmut kohta täydessä lehdessä. Tämä on sitä jännittävintä aikaa. 






tiistai 9. toukokuuta 2017

Syli, joka lasta kaipaa

Olen nähnyt ympärilläni sylejä, jotka kaipaavat lasta. Sylejä, joihin jo mahassa ollut vauva ei koskaan päässyt. Sylejä, joissa pieni ihmisen alku jo kävi, mutta matkasi taivaaseen.


On niitä, joiden tarina on vielä kesken. On niitä, joiden elämä on lapseton, joko haluamatta tai tahtoen. Ympärilläni on uskomattomia tarinoita siitä, miten tuo tyhjä syli on aivan pian saamassa nuuhkutettavaa. Sellaisia tarinoita, missä pitkääkin pidempi odotus palkittiin. Ympärillämme on myös adoption kautta vanhemmaksi tulleita.

En tiedä onko minulla edes oikeutta kirjoittaa aiheesta lapsettomuus, onhan minulla kaksi lasta. Kirjoitan siitä nyt vierestä kulkijan näkökulmasta, sillä olisi vähintäänkin härskiä koittaa kirjoittaa tuskasta, jota ei ole itse kokenut. Kun kuuntelen ystävääni, joka kertoo lapsettomuudestaan, epäonnistuneista hoidoista, keskenmenoista ja jostakin vieläkin surullisemmasta, on aiheet niin pysäyttäviä ja mykistäviä, etten koskaan löydä oikeita lohdun sanoja, siksi olenkin lähinnä kuunnellut, antanut nenäliinaa ja halannut. Tyhjän sylin sävel kaikuu kuin hiljaisella järvellä kurkien laulu. Siinä on jotain äärimmäisen herkkää, haurasta ja koskettavaa. Mistä antaa toivo, mistä lohtu. Syli on tyhjä, enkä minä voi täyttää sitä, vaikka kuinka haluaisin.


Sanoin etten tiedä mitään lapsettomuudesta, mutta pienimmästäkin pienen palan siitä maistoin ollessani yksineläjä, ilman suhdetta. Pelkäsin, että jään yksin. Sillä tavalla yksin, että sunnuntaiaamuisin voit lukea Hesaria kannesta kanteen vaikka sata kertaa ja siltikin on vielä aikaa eikä kukaan halua sitä lehden toista puolta. Mutta enemmän kuin suhteettomuutta (onko tuo sana?) pelkäsin, että jään lapsettomaksi. Olin tahtomattani lapseton. Silloin sanoin, että olen mielummin ilman puolisoa kuin lasta elämäni, jos pitäisi päättää. Niin kovasti lasta toivoin. Useamman vuoden. Selvitin kaikki mahdollisia reittejä, miten tulla äidiksi. Adoptiolehtiä kahlatessani ja päätöstäni haudutellessani, päätin ottaa asioihin etäisyyttä, lähdin toteuttamaan muita haaveita Ugandaan (ja miten siinä sitten kävikään).

Myönnän, että kuvien ja tekstin yhteys on hieman ontuvaa. Mutta tässä virtahepo katsoo, että mitens sitten kävikään.

"Älä valita kiukuttelevista lapsista, sinulle on annettu lapsi. Älä tuskaile pyykkikuorman kanssa, sinulla on joitakin kenen pyykkejä pestä." Tiedättehän niitä kiitollisuus ritirimpsuja missä muistutetaa ettei saa valittaa, vaan olla kiitollinen. Minä olen, minä olen ja vielä kerran olen. Olen niinäkin hetkinä, kun pesen sitä kymmenettä kuormaa pyykkiä, olen nukkunut huonosti, pukkaa korvatulehdusta heti oksennustaudin perään ja kaikki kiukkuaa kaikille (tilanne nyt). Minä kiitän joka ikinen ilta näistä kahdesta lahjasta, jotka olen saanut. Enkä silti, kaikesta kiitollisuudestani huolimatta, voi täyttää ystävieni syliä. 

Omistan tämän kirjoituksen kaikille rakkaille ystävilleni, joille tämä aihe on kipeä. Haluan osoittaa, että välitän, vaikken osaa löytää niitä oikeita sanoja.  



"Ollaan hiljaa 
pihan pienimmän puun alla
ja kuunnellaan
kun tähdet syttyvät
Yksi kerrallaan
kuin kiiltomatojen lyhdyt.
Jokaisessa lyhdyssä
pieni toiveen tuike
odottamassa 
täyttymistään."

Heli Pukki


torstai 4. toukokuuta 2017

Kun mä olin pieni

Joka ilta, juuri ennen nukkumaan menoa, käymme tyttäreni kanssa tärkeitä keskusteluja. Hänellä on usein paljon tärkeää asiaa ja harvoin käy, kuten hän väittää, että "äiti mulla on yksi asia". Asioita on yleensä melkoinen määrä. 

Tuo iltahetki on minulle merkityksellinen ja suloinen monin tavoin. Saan olla hetken ihan kahdestaan tuon ison pienen kanssa ja höpötellä niitä tärkeitä juttuja. Joka ilta myös kerron miten rakas ja ihana hän on. Lapselle itselleen on ollut viime aikoina tärkeä korostaa, että hän on nyt iso tyttö. Niin monin tavoin onkin, mutta voi toista, vielä niin pieni. 

Tällä hetkellä jokailtainen tärkeiden kysymysten listaykkönen on "äiti kuka mua kantoi kun mä olin pieni". Sitten kerrotaan. Ja lisätään, että ne kaikki rakastaa häntä todella paljon.

Olin todella iloinen, kun noita kantokuvia löytyikin yllättävän paljon. Esikoista kannettiin pelkästään Manducalla (ergonominen kantoreppu). Pikkusisko on saanut pääosin kulkea kudotussa kantoliinassa (äidin taitojen kartuttua). 


P.S. Kantamisesta lupaan kertoa vastaisuudessakin.