Ilta elämän kanssa

Eräänä toukokuun iltana menin ensimmäistä kertaa kuulemaan, kokemaan ja katsomaan mitä pitää sisällään Ilta Lauran kanssa. Tuon illan jälkeen oli mukavan kutkuttava fiilis, päätin että heti kun tuo ilta saapuisi seuraavan kerran kaupunkiin, olen varmasti paikalla. Niin kävi. Mukaani sain kolme ihastuttavaa ystävääni asettumaan aiheen äärellä, joka ei ole kovin pieni: Ainut elämä. 

Istuessani teatterin katsomossa, huomasin ajan katoavan, samalla koko oman elämän kelautuen mielessäni tuon parituntisen aikana. Keskustelun ja illan edetessä, huomasin joidenkin pienien solmujen päässäni aukeavan. Olin toukokuun illan jälkeen pohtinut pitäisikö minulla olla suurempia unelmia ja tavoitteita, ollakseni jotenkin enemmän elossa. Sain vastauksen, ei tarvitse olla. Jumalalla voi olla minulle paljon suurempia suunnitelmia kuin osaan itse koskaan edes suunnitella. Olen tyytyväinen päätökseeni jättää nämä suuret suunnitelmat osaavimpiin käsiin. 

Kaikella on aikansa, sanotaan. Kun illan yksi vieraista, Juha Tapio, lauloi illan päätteeksi Lahden Gospel-kuoron kanssa Meillä on aikaa, silmistä alkoi valua vettä, vaikka kuinka yritin ettei tarvitsisi kaivaa nenäliinaa laukusta (jotka otin mukaan selitellen itselleni, että nuha voi alkaa koska vain). Kotona selitin erittäin sekavan epäjohdonmukaisesti miehelleni keskiyön aikaan kaikkea illasta ajatusta herännyttä, itkin lisää ja totesin miehelleni "me ollaan saatu niin paljon, että mä en tiedä osaanko mä kiittää riittävästi". Näin muutama päivä tapahtuneesta katson itseäni ja reaktiotani ihan lempeästi hymyillen, jos oma elämä ei liikauta, ei sykähdytä, eikä saa sydäntä liikutuksesta laulamaan, niin mikä sitten. 

Hyvä syyllisyys

Jokaisella on ne omat heikot kohtansa, ne, joita märistään illan pimeinä tunteita, että miten minä nyt taas saatoin. Vuodatetaan kavereille, jotka lohduttaa ihanasti joko yliöverihuumoriviesteillä tai kertoen omat päivän mokansa. Kaikki mokaa. On inhimillistä olla erehtyväinen. Ei pidä rietua syyllisyydessä ja monen monta muuta lohdullista ajatusta niihin syyllisyydessä riutumisen hetkiin olen minäkin saanut. Sitten voi taas unohtaa tilanteen ja käydä nukkumaan. Herätä uuteen päivään ja tehdä samat virheet uudelleen, koska syyllistyä ei tarvitse. 

Kun kerta toisensa jälkeen sama ääni soi sisällä ja kertoo, että nyt ei ehkä taas mennyt ihan kovin mallikkaasta, voisiko hetkeksi pysähtyä. Syyllisyyden tunne voi myös kertoa tarpeesta kasvuun ja kehittymiseen. Se ei aina ole väärä tunne.Syyllisyyden tunne voi kolkutella meille auki niitä ovia, joita voisikin uskaltaa raottaa sen sijaan että läimäytää aina oven kiinni "minun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä". Entä jos ovi aukeaa ja pistää meidät pohtimaan miksi minä tunnen tästä asiasta syyllisyyttä. Entä jos se totuus onkin, että on toiminut sillä tavalla väärin, että voisi oikeasti toimia vähän paremminkin. 

Usein törmää teksteihin, joissa äitejä kehotetaan olemaan tuntematta syyllisyyttä esimerkiksi valmisruuasta tai siivoamattomuudesta. Entä jos se syyllisyys ei nousekaan mikroateriasta vaan siitä mitä ajattelee, sanoo tai tuntee. Entä jos oikeasti jaksaa tehdä ruokaa joka päivä, muttei vaan jaksa puhua lempeästi kanssaihmisilleen. Onko ihan ok oikaista pikareittiä. Kun ei jaksa selittää kauniisti ja ymmärrettävästi, voiko käyttää pikalausetta tehokkaan voimallisesti: "Pue nyt!". Käytönnön vinkkejä siihen, miten arjen saa pyörimään mahdollisimman kivuttomasti ruokineen, siivouksineen, aikatauluineen on paljon. Ei tarvitse siivota eikä oikeastaan ruokaakaan laittaa, se on hyväksyttävää koska äiti on väsynyt ja pitää olla läsnä lapsille, mikäli olen oikein ymmärtänyt. Mutta vuorovaikutuksessa oikotiet vievät harvoin helpommille vesille. Niissä lienee ihan hyvä tuntea välillä syyllisyyttä ja muistaa palata ohitustieltä taas sinne leppoisempien askelien polulle. 

Lapsen median käyttö

Esikoinen on nyt kutakuinkin päivälleen kolme vuotta ja seitsemän kuukautta. Eilen se sitten tapahtui, se kuuluisa eka kerta. Töissä (kertaviikkoinen äidin oma aika) kollegani esitteli minulle hyviä lasten pelejä tabletilla, mitä voi lasten kanssa käyttää työssä. Huomasin ison koneiston pyörivän pääni sisällä, pitäisikö esitellä tällainen maailma myös lapselleni. Nyt osaisin, tiedän miten sovellus ladataan laitteeseen (ja toivon, että käytän näitä termejä tässä blogitekstissä edes sinnepäin oikein). 

Lapsemme median käyttö on tähän asti ollut selvä rajattu kokonaisuus. Hän katsoo Pikkukakkosen ja siinä se. Jos television äärellä ei olla viideltä, saa hän katsoa Pikkukakkosen ohjelmia tabletilta noin tunnin verran. Arkipäiviimme ei ole kuulunut ruutuaika millään lailla ja automatkatkin on sujuneet erinomaisesti ilman laitetta käsissä. 

Pidän siitä, että esikoisemme on luova ja kekseliäs lapsi. Hän ei ole koskaan valittanut tylsyyttään vaan keksi itselleen puuhaa helposti missä vain. Tarvetta ajantappoon ei siis ole laitteilla ollut. Ymmärrän, että vanhemmat haluavat välillä hengähtää ja saada lapsen pysymään aloillaan, milloin jokin laite saattaa sen mahdollisuuden antaa. Tiedän myös, että monet ohjelmat ja pelit voivat parhaimmillaan olla opettavaisia ja siten ihan hyviä juttuja. Jotenkin vain oma mieli kokee vastustusta noita laitteita kohtaan, enkä halua käyttää niitä omina apukäsinäni. 

Jossakin vaiheessa on kuitenkin astuttava nykypäivään. Lapsi sai siten perjantaina sen ensikosketuksen pelaamiseen tabletilla. Olen erittäin hämmentynyt kahdesta seikasta mitä siitä seurasi. A) hän oppi heti miten homma toimii, B) hän jäi heti koukkuun. Perjantaista lähtien lapsi on kinunnut, että saisi "sitä peliä". Hän on kahden päivän aikana oppinut tekemään kauppaa myös erinomaisin taidoin: "ihan vähän vaan", "mä vielä kaksi kertaa", "yksi minuutti vielä". Aamulla ensimmäinen toive oli, että hän saisi pelata. Olen rehellisesti sanottuna hieman järkyttynyt, miten se voi olla niin kiehtovaa. Vielä jää nähtäväksi onko tämä alkuhuumaa vai onko nyt se aika, kun perheessämme pitää alkaa puhumaan ruutuajasta. Tähän asti ei ole sopimuksia tarvinut tehdä. Hetkellisesti kerkisin jo katumaan, että koko sovellusta latasin ja näytin lapselle, mutta ehkä tämä tästä vielä tasoittuu. Koska medialle on nyt annettu pikkusormi, annoin lapsen myös katsoa sunnuntaiaamun lastenohjelmia. Tämä alkaa selkeästi riistäytymään käsistä. Kuopus onkin sitten ihan oma tarinansa.