Täydellinen perätila

En tiedä mitä sanalla 'täydellinen' haluttiin sanoa, mutta sen tiedän että perä edellä Raparperi koittaa itseään maailmaan tuoda. Peppu on niin junttautunut asemiinsa, että vilkkaudestaan huolimatta lääkärin kääntöyritys jäi todella vain yritykseksi. Vauva ei inahtanut senttiäkään. "Nyt meidän täytyy jutella näistä vaihtoehdoista", sanoi lääkäri ja pyysi meitä miettimään maanantaihin mennessä haluammeko suunnitellun sektion vai kokeilla perä edellä synnytystä. "Tosin se vaatii, että lantio on riittävän iso ja lapsen kasvu jatkuu suotuisasti". Siinä samassa rytäkässä lääkäri totesi, että he epäilevät vauvan kasvun pysähtyneen, mikä ei ole hyvä asia sekään. "Tulkaa kymmenen päivän päästä uudelleen ja tarkistetaan kasvaako vauva. Jos kasvu on pysähtynyt, raskaus lopetetaan ja tehdään sektio". Noiden koruttomien sanojen siivittämänä siirryimme lantion mittaukseen, missä makasin valkoisessa putkessa rokin soidessa kuulokkeissa. Ihan vain tiedoksi hoitajille: kaikkia ei tuo Radio rock rauhoita pätkääkään maatessa ahtaassa tötterössä miettien kaikkea hetki sitten tapahtunutta.

 

Raskausdiabetekseen sain kuulla samat lauseet, mitkä olen kuullut nyt jo melkoisen monta kertaa: "Voitko vielä tiukentaa diettiä?". Teki mieli kiljua etten todellakaan voi, mutta nyökytin ja lupasin yrittää parhaani. Aamupalaksi siis kahden hapankorpun sijaan vain yksi. Hiphurraa, elämä on juhlaa. Tiedän, että kaikkea ette varmasti halua edes kuulla, mutta kerron silti että tulehduksetkaan eivät ole jättäneet minua rauhaan. Pilleri humpsahti juuri kurkusta alas.

 

No jos joku on varmaa, niin muutamien viikkojen päästä tiedämme miten esikoisemme maailmaan tuli. Jos kaikki päättyy hyvin, kaikki on hyvin. Luottakaamme siihen. Eilen neuvolassa kysyivät olemmeko valmiita, sanoimme olevamme ja hymyilimme päälle.

Odotusaatoksia

Tänään eräs nuori mies kysyi koska meidän vauvan on määrä saapua maailmaan. Ensimmäinen ajatukseni oli: "Näkeekö sen noin selvästi?". Hah, eiköhän tuon näe. Olen edelleen yhtä huono laskemaan viikkoja kuin alussa, siis niitä kuluneita. Viikkoja takana on kuitenkin jo melkoinen määrä, koska laskettuun aikaan on 4 viikkoa, sen verran osaan sentään laskea.

 

Raskausdiabetes hämmentää edelleen sekä meitä että lääkäreitä. Viime käynnillä vaatimattomasti kolme lääkäriä pähkäili mitä minun suhteen tulisi tehdä. Koska diabeteksen riskitekijöitä ei minulle ole ollut, ihmettelivät mistä moinen johtuu ja tutkivat hieman lisää poissulkeakseen jonkun erityistyyppisen diabeteksen. Puolet meni ohi mistä edes puhuivat, koska odotin vain mitä sanovat insuliinista. Sitä meinasivat antaa, mutta säästyimme siltä koska vauva voi erinomaisen hyvin ja on koko ajan ollut melkoisen pikkuruinen. Viikoittainen rutiini näyttäisi nyt olevan äitiyspolilla käyminen, ensi viikolla jälleen. Tosin ensi viikon käynti liittyy niihin kuperkeikka-hommiin. Koittavat kääntää Raparperin, mahtaa tuntua hauskalta ..

 

Siinä missä tuleva isä on todennut jo useamman viikon olevan erittäin valmis vastaanottamaan pienoisen maailmaan (ja käskenyt minut pakkaaman "that bag" jo monta kertaa), olen minä vielä halukas kantamaan häntä sisälläni. Viime metrien panikointi on ajoittain ottanut niskalenkkiä minusta. Muutaman perhedraaman olen onnistuneesti saanut kehiteltyä maalaillen kauhuskenaarioita mm. kahden kulttuurin, tai oikeammin maan, yhdistämisen vaikeudesta. Missä me asumme? Missä on paras lapselle? Meille? Meidän perheelle? Miten maksimoida koko perheen onnellisuus ja miten se mitataan? (Jos joku tietää oikeat vastaukset kaikkiin edellä mainittuihin, otan ilolla vastaan).

 

Tuntuu totaalisen kreisiltä, että yksi maailman luonnollisimmasta asioita, lapsen saaminen, voi olla näin järisyttävää. Jos tunteeni on jo raskauden aikana pomppineet kengurun lailla, en halua edes ajatella mitä tuleman pitää. Mutta olen silti melko toiveikas järjissä pysymisen suhteen. Toissailtana kysyin M:ltä pitääkö hän minua ihan seonneena vai olenko vielä kohtuullisen ok. Sain miellyttävän vastauksen: "You are just emotional".

 

Huomenna aloitan pinnasängyn reunussuoja-projektin. Nyt kun se on sanottu julki, rima luovuttaa heti alkumetreillä hieman nousi. Toivon hartaasti kykyjeni riittävän operaatioon.

 

Pakkaset paukkuu. Muistakaa pukea riittävästi päälle!

Kuperkeikan odottelua

Joulu oli ihana, autuas ja riemuisa.

Vuosi vaihtuu tuossa tuokiossa.

Työpäiviä on jäljellä kuusi. Ja kun päiviä täynnä juurikin se kuusi, poistuu myös kotoamme kuusi (olipas nolon ontuva sanaleikki ja pakko silti julkaista).

Tammikuu tuo usein tulleessaan hetkellinen lamaannuksen. Mitäs sitä nyt sitten tehdään? Juhlat on juhlittu, herkkujen rippeet jäljellä ja vatsa jo ihan liian pullollaan. Kesää odotellessa? Olen aina ollut sitä mieltä, että ihmisten pitäisi ehdottomasti järjestää jotakin mukavaa tammi-helmikuulle, jotta joulusta eteenpäin meneminen olisi suotuisasti hymyävää. Tänä vuonna matkustin Ugandaan ja kihlauduimme helmikuussa.

Tulevana(kaan) vuonna meidän perheessä ei lamaannuta. Olen alkanut pikkuhiljaa heräämään siihen todellisuuteen, että Raparperi ei jää ikuisiksi ajoiksi vatsaani. Itse asiassa hetki, kun kohtaamme, on lähempänä kuin pystyn ymmärtämään. M. kertoi olevansa erittäin valmis. Minä totesin haluavani olla vielä raskaana.

- What if I fail?

- Fail?

- To be a mom.  

Raskaana oleminen on melkoinen elämys. Viimeisten kuukausien aikana olen tuntenut noin kaksisataamiljoonaa kertaa liikutusta, herkistymistä, kiukustumista, pakahduttavaa onnea, iloa, huolissaan oloa, paniikkia, pelkoa, ylpeyttä ja monia muita tunteita, joita en osaa edes nimetä. Olen tosi kiitollinen siitä, että vointini on ollut melkoisen hyvä koko raskauden. Tosin pakko myöntää, että nyt viimeisiä päiviä töihin kävelleenä, annan aina pienen henkisen sankaruusmitalin itselleni perille päästyäni.

Toki pieniä mutkia matkassa on ollut, mutta jos olen mitään ymmärtänyt närästykset, selkäkivut, tulehdukset sun muut pikkujekut kuuluvat asiaan. M.:n Ugandassa olo 3kk ei ollut henkisesti myöskään helpoin rupeama. Raskausdiabetes harmittaa edelleen ajoittain suurestikin, vaikka se on kutakuinkin hallussa pysynyt. Ammattilaisten ohjeistukset diabeteksen suhteen ovat olleet melko kirjavia, minkä vuoksi olen joutunut kokoamaan maalaisjärkeni rippeet kasaan ja käyttämään niitä. Ensi viikon kontrolli kertonee taas onko vauvalla kaikki ok. Viime kerralla sanoivat, että pikkuinen hän on, eikä sokerit ole Raparperia hetkauttaneet.

Nyt sitten odotellaan, että mahassa tapahtuisi toivottu kuperkeikka ja vauva kääntyisi. Ymmärrän lastamme täysin. En minäkään haluaisi olla pää alaspäin. Vaan pieni kaino toive: Voisitko tehdä tulevien vanhempiesi mieliksi elämäsi ensimmäisen kuperkeikan!

Halauspäivä

Silmäni eivät olleet vielä edes räpsähtänet auki, mutta kello jo ilmoittanut, että pitää herätä. Ensimmäinen ajatus: "Tänään M. on täällä"!. Kolmen kuukauden aikana epätoivo on välillä meinannut hiipiä mieleen ja itku käynyt kylässä usein. Ikävä on ikävä tunne.

 

Samalla kun olen taistellut sokerimittausten kanssa, jotka eivät meinaa asettua, olen kuunannut kodin ja jutellut M:n toiveesta Raparperille "dad is coming home". Sokereista väli-rapsana sen verran, että ylityksiä lukemissa on tullut aamupuuroista, juuripa juu sen verran, että toiset kuusi päivää mittauksia putkeen. Jos silläkään ajalla ei asetu, tai tulee 2-3 ylitystä arvoissa, ottavat vuorokaudeksi sairaalaan mittauksiin (argh).

 

Eilen soi puhelin Entebben kentältä: ensimmäisellä kerralla unohtuneen pin-koodin vuoksi, minkä seurauksena puoliraivokas raskaana oleva nainen huusi DNA:n asiakaspalvelijalle: "oletko nyt ihan tosissasi, että joudun maksamaan KYMMENEN euroa siitä, että sanot minulle PUK-koodin minkä näet edessäsi ruudulla, mutta jos menen internettiin se ei maksa mitään!". Lopulta sain koodin, ilmaiseksi. Seuraava puhelu: "There is a problem with the ticket". Aikani taistelin virkailijan kanssa selittäen, että luottokortilla sitä Euroopassa asioita ostellaan ja lippu on täysin kelvollinen. Viimeisimmän tiedon mukaan M. on matkalla kotiin.

 

Tänään halaan, paljon. Halaa sinäkin! Ketä vain. Se tekee hyvää.

Raskausdiabetes

Tänään odottelin terveyskeskuksen hoitatarvikejonossa numerolla 00 saadakseni tarvittavia välineitä sokeriarvomittauksiin. Neuvolasta sain eilen starttipaketin ja monta rauhoittavaa sanaa sekä vastauksia kysymyksiini.

 

Aloitin tänään kotimittaukset, mikä tarkoittaa sitä että seuraavat kuusi päivää napataan pikkupiikillä verta sormenpäästä ja pistetään liuskaan tippa verta, joka pikkulaitteessa mittaa arvot. Mittaus tehdään ennen ruokailua ja 1,5h ruokailun jälkeen. Ne sitten merkataan vihkoseen, josta viikon päästä katsotaan miten jatko. Jos viikko menee hyvin, on mittaukset kaksi kerta viikossa koko loppuajan. Jos sokerit nousee, ottavat sairaalaan vuorokaudeksi ja seuraavat sokereita ja sitten mietitään mahdollisia lääkityksiä.

 

Suurella todennäköisyydellä arvoni pysyvät kohdillaan sanoivat. Joskus vain on niin, että ilman ennakkoriskejä raskaus saa aikaan sokerien heittelyn ja alttius näkyy rasituksessa. Kuitenkin kotioloissa sokerit voi saada vallan mainiosti pysymään aisoissa. Terveelliset elämäntavat ovat avainasemassa, erityisesti tietty ruokavalio ja liikunta. Tosin eivät kehottaneet muuttamaan tavoissani mitään kerrottuani kuinka toimin. Eli voin jatkaa kutakuinkin normaalia menoa ja meininkiä. Toki ylimääräisen sokerin nauttiminen kannattaa miettiä kaksi kertaa ja seurata mittauksia, miten keho reagoi mihinkin syömiseen.

 

Riskeinä raskausdiabeteksessä on, että lapsi kasvaa kovasti isoksi, mikä hankaloittaa synnytystä. Myös vauvan sokerit voi olla sekaisin, jos äidinkin on. Seuraavan kymmenen vuoden aikana lapsella on kohonnut riski metaboliseen oireyhtymään ja äidillä loppuiäksi kasvanut riski 2tyypin diabetekseen. Kaikkiin edellä mainittuihin ruokavalio ja liikunta tepsii. Riskien suuruudesta minulle ei osattu kertoa.

 

Melkoisen jänskää puuhaa.

 

P.S. Pakko antaa erikoismaininta ihanalle neuvolakorttisuojukselle, jonka sain ystävältäni. Sieltä on kiva napata vähän tylsempiäkin vihkosia.

 

 

Sweet thing

Kyllä vain, minulla on raskausajan diabetes. Ja kyllä, minä selviän siitä ja vauva kanssa.

 

Torstaina menen neuvolaan ja kertovat miten sitä sokeria nyt sitten aletaan mittailemaan. Ensin intensiivinen kuusipäiväinen neljä kertaa päivässä ja sitten arvioidaan taas uudelleen tilanne, jotta lääkitäänkö vai mennäänkö näillä eväillä, mitataanko lisää ja enemmän vai vähemmän vai mitä-mitä.

 

Hetken ärsyynnyin maailmalle miksi tässä nyt tämmöiseen joutui. Miksi minä? En ole ollut minkään riskitekijän alla. Olenko tehnyt jotain väärin? Olenko mä piloilla äitinä jo nyt? 

 

Kunnes sitten, muistin taas rauhoittua ja tajuta, että mistään elämää vakavammasta ei ole kyse. Meidän vauva voi hyvin. Sydän sykkii ja potkut on mojovia. Kasvu on normaalia. Ei syytä huoleen. Niinkin voisi olla, että olisi todella syitä huoleen. Muistan olla kiitollinen. Kiitollinen siitä, että saan kokea tämän kaiken ja meistä pidetään huolta. Mahani on erinomaisen mainio pallero.

 

 

No more sugar for me, I'm sweet enough.

 

 

P.S. Minun jouluun on seitsemän yötä.

 

Räkäpään sokerijuttu

Olen ollut koko alkuviikon flunssassa. Käyttänyt villasukkia ja levännyt kotona. Tänään raahauduin silti raskauteen liittyvään sokerirasituskokeeseen. Ei olisi pitänyt.

 

Itse rasitusprosessi alkoi 12h paastolla ja päättyy sairaalan labrassa kolmeen verikokeeseen tunnin välein ja ei-niin-maukkaan sokerilitkun juomiseen. Välissä olo oli sen verta heikko, että päätin levätä käytävällä olevalla pedillä. Nukahdin välittömästi ja heräsin omaan uniääneen, mikä on jotenkin aina yhtä nöyryyttävää.

Kiittelin maailmaa, kun vihdoin pääsin kotiin tuolta sairaalareissulta. Soitin kaukopuhelun. Ensi viikolla ehkä viimein jotain hyvänlaisia uutisia sen suhteen, että M. pääsisi tänne. Mutta, mutta uutta jo jonossa. Voi olla, että myöhemmin kun Raparperi jo maailmassa on edessä uusi Ugandan pitkä komennus (ei se oikeasti ole komennus, mutta välttämättömyys) ... Huoh ja voi taivas.  Ehkä keksimme keinon siihen mennessä. M. neuvoi olla ajattelematta asiaa tänään. En ajattele, ajattelen jotain ihan muuta.

 

Tuon puhelun jälkeen soi puhelin. Neuvolasta soitettiin ja todettiin kovin hätäisen oloisesti, että sinne pitäisi mennä pian ja heti aloittaa mittaukset, arvot koholla. Yritin saada itselleni tolkkua ja ymmärrystä kysyen tarkoittaako mittaukset piikkiä ja verta, joiden ylin ystävä en ole koskaan ollut. Neuvolantäti vastasi, että näin on, ensiksi kuusi päivää putkeen mittauksia kotona. "Kotona??" toistin hänelle ja kertasin vielä, että joudun siis tekemään tämän yksin kotona. Jatkokysymykseksi esitin selviääkö sen kuuden päivän jälkeen onko minulla raskausdiabetes. "Kyllä sulla on se nyt."

 

Seikkailin epätietoisena netissä, soitin tärkeimmille puhelut ja koitin saada selkoa mistä on kyse. Olen ymmälläni. Koko homma tuntuu ihan hullulta. Mikä ihmeen raskausdiabetes?

 

Hetken päästä soitetaan uudelleen neuvolasta. Olivat siellä pohtineet yhdessä, että flunssa saattaa nostaa arvoja. Antoivat minulle kaksi vaihtoehtoa. Joko menen heti huomenna neuvolaan ja saan kotihoito-ohjeet sekä välineet tai teen flunssasta toivuttua uuden rasituskokeen viikon-kahden päästä. Päädyimme M.:n kanssa kakkosvaihtoehtoon.

 

Sain hetki sitten kuvia Ugandasta niistä rikotuista omaisuuksista ja ikkunoista, mitä M. joutuu kaiken kukkuraksi nyt selvittelemään. Jotenkin tuntuu, ettei tässä osaa enää muuta kuin nauraa. Kuinka paljon myrskyjä ja tuulenpuuskia tässä keinutellaan ennen kuin voidaan taas hetki kellua seesteisillä vesillä.

 

Mökkiranta syystuulessa.

Niili, Uganda.