Etsimisestä ja löytämisestä

Etsin pari päivää hukkuneita silmälasejani. Oikein etsimällä etsin. Lähetin parille perheenjäsenelle viestiä. Pohdin mieheni kanssa. Kävin joitakin laatikoita läpi. Kaksi reppua kollasin. Sängyn alta, lelulaatikosta. Koko auton kävin läpi. Pyysin vanhempia katsomaan mökiltä. Huutelin facebookissa. Kahta ystävää vaivasin asialla. Mietin jo, että onneksi ei olleet kalliit. Sitäkin mietin, että ehkä niiden vain kuului hävitä. Paljon kerkesin. Kunnes. Käsilaukku! Siellähän ne oli. En ole kovin montaa kertaa kulkenut käsiveskan kanssa, koska yleensä pienemmän ja minun tavarat ovat samassa nyssäkässä. Sinisessä kettu-repussamme kulkee iloisesti keskenään harsot, kukkaro, vaipat, avaimet ja puhdas body sekä housut (mitkä nykyään jo yleensä muistan ottaa).

Kun tuota etsintäoperaatiota suoritin ja vihdoin lasit löysin, tunsin suurta riemua. Löytämisen riemua. Löytäminen on usein mukavaa. Voi kai sitä löytää kurjiakin asioita, mutta löytäminen liitetään useimmiten kivoihin asioihin.

Löydä unelmiesi asunto. 

Tule tekemään löytöjä. 

Näin löydät kadonneen vyötärösi. 
Täältä löydät parhaat sienimetsät. 

Löydä uusi työpaikka. 

Löydä elämäsi kumppani. 

Löydä itsesi. 

Ennen kuin löytää jotakin, pitääkö kauheasti etsiä? Onko se jokin tosi kadoksissa, hukassa? Jos kaikki etsityt asiat olisivat paikassa nimeltä Hukka, millaista siellä olisi?

Uskon, että hyvät asiat tulee kohdalle. Se käsilaukkukin vain tupsahti mieleen kahden päivän kohtuullisen mittavan partion jälkeen. Olisin myös voinut olla tekemättä mitään. 

Kaikista mukavinta on, kun löytää jotakin sellaista, mitä ei tajunnut edes etsiä, mutta kohdalle tullessa se tuottaa suurta iloa. Toivottavasti sinä löydät jotakin kivaa! Vaikka avaimet kuuhun. 

Kimpale lihaa ja kakkatilanne

Tapahtunutta tällä viikolla:

Kaurakokeilu päättyi yöhön, jona herätään tunnin välein vatsavaivoihin. Ei kauraa siis totesimme umpiväsyneinä aamulla. M. lähti kymmenen minuutin pika-aamulla liikenteeseen. Me tytöt käynnistettiin päivää hieman hitaammin. Kello yksi iltapäivällä ajattelin, että on ehkä hyvä poistua sisältä maailman kirjoihin. 

Kävelylenkki kaukokauppaan. Mitä tänään syötäisiin - hokema kiertää päässäni ympyrää saamatta otetta mistään. Matkalla neito suloisuus uinahtaa toivotuille unille. Päästyämme perhemarkettiin, mainokset herättävät hänet välittömästi. Kierrän markettia päämäärättömästi. Silmiini osuu TARJOUS, paisti-tarjous. Paisti. Makustelen sanaa. Toissapäivänä M. kysyi mitä kyseinen sana tarkoittaa. Minulle se tuo mieleen 50-luvun amerikkalaisen kotirouvan. Jostain syystä paistitarjous houkutteli minut tarttumaan kimpaleeseen lihaa, jota en ole koskaan ennen valmistanut. Kassajonossa pieni käy jo levottomaksi. Hihnalla on ainoastaan se paistikimpale. Kassa kertoo lukemaksi puolet enemmän kuin luulin. Jono perässäni alan peräämään tarjousta. "Se on kilohinta". "No katos vaan, niinpä olikin, ohhoh, ei se mitään" köhisen ja maksan nöyränä ostoksen. 

Kotimatkan mietin repseptiä ja valmistustapaa ja lisukkeita. Vitsi, tän on pakko onnistua.

Kotona lapsi (edelleen kitisevä) kainalossa alan lukemaan tuoteselostetta. Sisältää soijaa. Soija, se minkä poisjättäminen antoi meille vihdoin hyviä öitä (hyvä yö meillä tarkoittaa 22.30-6.30 välillä kaksi tai kolme heräämistä). 

Se siitä paistista. 

Kaivoin pakkasen syövereistä hätävarat. Herne-maissi-paprika, kanat, riisit ja kookomaito kattilaan ja tsirlimpsis vaan ruokaa, ole hyvä. Jopa sen saa vaikuttamaan astetta paremmalta, kun kattaa kivasti. 

Olin jokseenkin varma, että seuraava yö on parempi. Onhan sen nyt jo oltava. Yöllä käymme käden vääntöä kumman vuoro nousta tyynnytyspuuhiin, joita oli jokseenkin monta. Aamu ei ole koskaan kovin aurinkoinen huonon yön jälkeen. Meidän aamu oli suorastaan kakka, ihan sanalla sanoen. Yöpuvuttoman ja vaipattoman lapsen jättäminen lattialle hetkeksikään ilman valvovaa silmää oli SUURI virhe. Kohtuullisen sottaisen tilanteen jälkeen päätin kuitenkin saada kaksikkomme perhekerhoon, joka alkaa aivan liian aikaisin. Perillä huomaan, ettei hameeni puhtautta hohda. Sinällään se ei haittaa, koska tättähäärä heitti puklut päälleni ensimmäisen vartin sisällä. Mahtava fiilis. Kruununa hyvin alkaneelle päivälle, heitin kauraleseet keittiösiivouksen yhteydessä lattialle.

Tilanne on hallussa. Sain juotua kupin kahvia onnistuneiden päiväunien aikaan. Kirjoitin tämän kaiken blogiin. Pesukone lauleskelee ja leseet poistuneet lattialta. Ystävä lupasi viedä paistin mennessään. Tunnelma on arkisesti kohdillaan.

Treffit järkätty, jää kantaa

Niitä ensimmäisiä asioita pääsemme kokemaan paljon tulevina hetkinä, viikkoina, kuukausina, vuosina. Aina ensi rääkäisystä ensihymyyn, ensikosketuksesta ensimmäiseen "äiti sä oot tyhmä" - kommenttiin.

Aikuinenkin voi kokea monia ensikokemuksia. Etenkin monikulttuurisessa suhteessa (tai no miksei muutenkin tietty). M.:n ensimmäinen talvi on riemastuttanut meidän lisäksi hieman ympärillä olevia ihmisiäkin. Eilen ohjelmassa oli luistelua. Tilanne oli vähintäänkin huvittava, mutta oikein mielekäs. Innostuminen asioista ja sinnikkyys kuuluvat mieheni ominaisuuksiin ja niiden kanssa oppii ja kokee monenmoista. Minä siinä mukana ja voisin sanoa, että siitä minä pidän oikein kovastikin.

 

Tänään oltiin, arvatkaa missä, no kyllä, jälleen äitiyspolilla. Eilen totesin, että tämä on varmaan näitä rutiinikäyntejä samoilla fraaseilla, ei hirveästi edes innosta mennä. Aamusella (meidän aamut ulottuu klo 11 asti tätä nykyä, ei kauaa) rynnimme kiireessä bussipysäkille, olimmehan kieltäytyneet kauniisti kyydistä jota meille tarjottiin, jotta M. oppii bussireitin sairaalaan. Kuinka ollakaan pennin hyrrää ei ollut taskussa ja M.:n bussikortti kotona. "Tulen perästä seuraavalla bussilla, löydän kyllä sut", selvä juu.

 

Sairaalassa lääkärin ensimmäinen kommentti: "Miehesi ei sitten tullutkaan?".

"Se tulee ihan hetkenä minä hyvänsä, vähän oli säätöä meidän aamussa."

 

Makaan sydänkäyrässä. Annan jo rutiiniksi tulleen pissanäytteen. Keskustelen lääkärin kanssa perätilasynnytyksestä ja oloni tuntuu selkeältä. Käyn makuulle hoitopöydälle ultraa varten. Joka välissä mietin missä ihmeessä mieheni on.

 

"Mitataanpa tuo pää vielä uudelleen."

"Juu kyllä nyt näyttää siltä, että pää on suhteessa vartaloon kehittyneempi ja melko iso, se ei välttämättä mahdu lantiosta, tässä kohden melkein suosittelisin sitä sektiota."

 

En miettinyt hetkeäkään. Yksikin pieni epäilys, että alatiesynnytys ei olisi paras ratkaisu vauvan kannalta, teki päätöksestä selvän. Yht'äkkiä huomasin olevani sektio-infossa. Bonusuutisena sain tietää, että koska olen ollut Ugandassa sairaalahoidossa (moottoripyöräonnettomuus), huolimatta siitä, että MRSA-näytteet olivat negatiiviset, on sairaalan ohjeistus pitää minut eristyshuoneessa. Yksityishuone siis. Mikäpä siinä.

Välissä kerkisin soittaa tulevalle isälle. Hän oli oikeassa bussissa, mutta totaalisen väärässä suunnassa, noin 20km:n päässä. Rauhallisempi luonne olisi sanonut puhelimessa "no voi harmi, en ehkä ohjeistanut tarpeeksi hyvin, suakin varmaan harmittaa ettet päässyt paikalle". En kuitenkaan ole tarpeeksi seesteinen kyetäkseni moiseen. Tuli oltua huono vaimo.

 

Treffit vauvan kanssa siis kalenterissa. Kyseisenä päivänä lienee järkevintä ottaa vastaan tarjottu autokyyti ja mennä käsikädessä osastolle.

Seuraavan kerran kuulette minusta, kun ensitreffit on koettu.

Hupaisuusotteita arjesta

Muutama päivä märehdittyä,  surettua ja paruttua saimme M.:n kanssa käännettyä tilanteemme jälleen kestettäväksi sekä siedettäväksi myönteisen ajattelun kautta. Mahtavia kannustusvoimia on tullut myös monelta suunnalta, niistä saa roppakaupalla voimaa. Kiitos!!

 

Suuria ei ole tapahtunut viime aikoina, mutta pieniä senkin edestä:

 

Kävin katsomassa Leijonasydämen elokuvissa (mistä riittäisi puitavaa enemmänkin). Itse menin näillä hormoneilla, tässä tilanteessa elokuvasta melko sekaisin hetkellisesti, näin maailman tuskaisena paikkana. Iltamyöhään sanoin kaukopuhelussa kovin monia kaoottisia ajatuksia ääneen. Seuraavana aamuna puheluni alkoi: "Haluaisin perua muutaman asian eilisestä keskustelusta.."

 

Istuin aamupuuroa syömään ja tuoli riksräkspoks hajosi alta, ihan totaalisen kokonaan. Pohdin hetken olenko turhan pontso (neuvolan täti kysyi viime perjantaina syönkö paljon herkkuja, köhöm). Tulin kuitenkin siihen tulokseen siellä lattialla hajonneen tuolin kanssa, että vanhat tuolit ei kestä loputtomiin ja liimaus oli huono, kuinkas muuten (saanhan pitää herkkupäiväni). Kiitos isäni, tuoli korjattu. Itse asiassa tapahtuneen jälkeen KAIKKI minua vanhemmat tuolit on nyt liimattu ja nakutettu.

 

 

Samaisen päivän iltana meni vessanpönttö tukkoon. Siitä en jaa teitä säästääkseni enempää, mutta ymmärrätte kertomattakin miten kivaa se oli. Liittymättä mitenkään vessanpönttöön tänään soi palohälytin.

 

Kadotin pyörän lampun. Päätin huomaamattomasti hieman lainata M.:n lamppua. Heti ensimmäisellä kerralla tiputin se rytinällä maahan ja tietenkin se hajosi. Nykään kävelen.

 

Muistikapasiteettini on aika varmasti kaventunut. Mitä mä olin sanomassa? Mihin mä sen nyt pistin? Kenelle mun piti soittaa? Olen saanut huomautuksen liiton maksuista, puhelinmaksusta sekä laajakaista maksusta. Kaikki kuukauden sisällä. Unohdinpa myös hoitoaineen päähäni huuhtomatta. Melko liukas tukka oli töissä.

 

Raparperin tulevaa nimeä on hauska pohtia. Mutta sitä ei kannata tehdä jalkapallo-ottelun aikaan:

- So what do we put on the papers?
- OK.
- That's not a name!