Imetys

Minun ja pirpanan yhteiselle maitotaipaleelle on mahtunut monenmoista. En lähde kertomaan koko imetystarinaamme (se tuskin ketään edes kiinnostaa), mutta sen voin kertoa, että ihan ongelmaton taipaleemme ei ole ollut. Raskaana ollessa en pelännyt synnytystä, pelkäsin että imetys ei onnistu. Vauvalehdissä on paljon tarinoita "miten imetys ei onnistunutkaan" ja korvikemarkkinat ovat valtavat. Neuvolantädille kuitenkin sanoin, että olen päättänyt, että imetys onnistuu. Nyt kun katson taaksepäin, huokaisen syvään, monta kuoppaa on hypitty yli. Olen äärimmäisen onnellinen, että olen saanut ohjeita ja tietoa selvitä imetyshaasteista ja ollut onnekas, että imetystaipaleemme on jatkunut näin pitkään.

Minut yllätti täysin, miten paljon totaalisen väärää tietoa ihmisillä vielä imetyksestä on ja erityisen järkyttynyt olin siitä, että myös neuvolasta tai erikoissairaanhoidosta voi saada harhaanjohtavaa tietoa. Haluan antaa suuren jättiläiskokoisen kiitoksen miehelleni, joka on alusta asti kannustanut minua kaikin tavoin imetykseen. Lisäksi imetysmyönteinen ystäväpiirini on sekä tukenut että antanut paljon käytännön vinkkejä ja ohjeita pulmatilanteissa. Erään ystäväni vinkki hakea tietoa Imetyksen tuki ry:n sivuilta on ollut kultaakin kalliimpi. Suosittelen kaikille imetykseen tukea ja tietoa kaipaaville (tai heidän läheisilleen), joko Maitolaituria tai facebookin Imetyksen tuki ry:n ryhmää. Sieltä saa vastauksen kutakuinkin kaikkeen imetykseen liittyen. Paljon tietoa löydät myös täältä. Muutaman asian haluan imetyksestä nostaa esille (kaikki faktatieto poimittu Imetyksen tuki ry:n sivuilta), koska ilman näitä tietoja olisin itse ollut aivan hukassa. Korostan vielä, että ymmärrän äärimmäisen hyvin, mikäli kokonaistilanne on saanut äidit valitsemaan imetyksestä luopumisen ja muistutan, että imetys ei tee kenestäkään hyvää äitiä. Halusin kirjoittaa tästä aiheesta, koska koen imetyksen niin hienona asiana ja soisin sen ilon kaikille

Lähestulkoon kaikkien naisten on mahdollista imettää, vain muutamalla prosentilla kaikista naisista on se tilanne, että mm. rintarauhaskudoksen vähyydestä ja kypsymättömyydestä johtuen rinnat eivät muodosta maitoa. Kuitenkin lähes kaikilla naisilla on fysiologisesti mahdollista rintojen muodostaa maitoa, vaikka täysimetys ei ehkä onnistuisikaan.

Maito ei lopu. Maitoa tulee kun sitä tilataan, jos sitä ei tilata, sitä ei tule. Tilaajana on imevä lapsi. Mitä enemmän lapsi imee, sitä enemmän on tilausta. Lääkärin suusta kuulin tuossa taannoin legendaarisen "kohtahan sinun maito loppuu" -lauseen. Maidon tuotantotehdas ei mystisesti yht'äkkiä kuukausien imetyksen jälkeen lopeta toimintaansa. Maidon herumista voi tehostaa monin eri keinoin. Itse join imetyksen alussa Imetysteetä, rauhoitin imetystilanteet, olimme paljon ihokontaktissa ja noin ylipäätänsä käytin imetykseen paljon aikaa. 

Nykytiedon valossa vauvoille kehotetaan antamaan rintaa silloin, kun hän sitä kaipaa. Entisajan suosituksen imetyksen rytmittämisestä ovat auttamatta vanhanaikaisia ja lapsentahtisuus  on lapsen kannalta parasta. Oman lapsen kohdalla tiedän, että hän kaipasi usein rintaa myös lohdukseen, vaan kukapa ei sitä haluaisi antaa kipuilevalle, itkevälle lapselleen. 

Imetysdietti ei ole raskasta eikä tuskaista. Minä olen tehnyt tietoisen valinnan, että haluan imettää vielä lastani, mutta se vaati ruokavalioni muokkausta. Lapsen oireiden huomattavan suuri väheneminen/ loppuminen on paras palkinto, mitä imetysdietti voi tuottaa. Se, että saan vielä imettää, koska löysimme ne aineet, jotka hänelle ei sovi, on antanut minulle lisäkuukausia nauttia imetyksestä ja suoda se ilo lapselleni. Muistutan myös, että ruokavalio on minulle väliaikainen, elämän mittaisella matkalla erittäin lyhytaikainen. Uskokaa tai älkää, myös viljaton-soijaton-maidoton (hitsi lupasin etten käytä tuota termiä enää) voi herkutella ja syödä hyvin. 

Kiinteät ruuat eivät vaikuttaneet kasvukäyriin meidän kohdalla millään tavalla. Neitomme käyrät ovat aaltoilleet siellä miinuskäyrillä koko hänen elämänsä ja monen ajatuksissa varmasti oli, että kiinteät saavat painon nousuun. Neiti aloitti kiinteät 4kk:n iässä, mutta käyrät sen kun miinusta vilkkuivat (ja vilkkuvat edelleen). Alkutaipaleella sanoi neuvolanlääkäri, että lapsi nälkäänsä itkee, antakaa korviketta (kerta kokeiltiin, ei kokeiltu toiste). Viime viikolla sanoivat, että hyvin kasvaa omalla käyrällään ja allergiaahan tuo on. Sanoivat myös, että hyvä kun imetät, jos vain jaksat, se on parasta lapsellesi (pakko myöntää, että tuo tuntui hyvältä kuulla). Onneksi on äidinvaistot ja itsepäinen luonne. Muistutettakoon, että lapsen tärkein ravinnon lähde ensimmäisen vuoden aikana on maito, WHO:n suosituksen mukaan imetystä olisi suositeltava jatkaa 2-vuotiaaksi asti. 

Miksi imetyksestä kirjoitan, miksi sitä liputan? Imetys on kaikista haasteita huolimatta minusta ihanaa (yritin keksiä pitkään parempaa sanaa tähän, mutten keksinyt). Kuten moneen kertaan tullut esille, on meidän suloisuus ollut suuritarpeinen vauva. Yöunet ovat vasta viimeisen kuukauden aikana alkaneet olla jokseenkin inhimillisiä (hän nukahtaa melko kivasti, herää noin 3-7 kertaa yössä vaatien pari silitystä ja tutin suuhun). Ensimmäiset kuukaudet hän itki kutakuinkin kokoajan hereillä ollessaan ellei hänelle tarjottu lohtua, kantamista, reputtelua, tissiä. Niin, sitä tissiä. Olen saanut suurta iloa ja onnistumisen kokemusta siitä, että on ollut imetys tässä kokoajan helpottamassa, tuomassa ravintoa, lohtua, turvaa ja rauhaa lapselleni. En myöskään tiedä miten olisin fyysisesti jaksanut ilman imetyshormoneja, jotka pitivät jotenkin pystyssä. Imetys on tuntunut minusta luonnolliselta ja oikealta. 

En voi tarpeeksi kiittää ja kumartaa kaikki minua auttaneita ja neuvoneita. Äidit ovat usein kovin herkkiä kuulemaan krittiikkiä tai vihjailuja. Kenenkään äidin ei pitäisi kuulla kummasteluja "riittääköhän maitosi", "tuleeko sieltä varmasti maitoa", "taasko sä imetät", "koska sä lopetat ton". Ikävät kommentit eivät edistä lapsen ja äidin hyvinvointia eikä imetyksen sujumista. Tiedän tarinoita, joissa imetys ei ole onnistunut lainkaan, koska toivottua tukea/ apua ei ole ollut tarjolla. Toivonkin, että jokainen tämän lukenut osaa kannustaa sitä lähipiirin äitiä, joka tuskailee imetyksen kanssa tai muistaa itse imetyksen pulmien keskellä mennä oikeisiin paikkoihin hakemaan neuvoja. Hankalistakin imetyspulmista voi päästä eteenpäin ja saada vielä monia ihania imetyshetkiä pienoisen kanssa, jos niin toivoo. 

Tähän voit kuvitella jonkun suloisen myönteisiä 

ajatuksia herättävän kuvan. 

Paita

Tänään päätyi päälle se toinen niistä valmistamistani yläosista. Neitonen tahtoo vaan olla sen verta vilkas kaveri, että kuvien ottaminen on melko haastavaa. Etenkin kun yrittää rajata kasvoja pois. Kamera on luonnollisesti myös niin mielenkiintoinen, että se pitäisi saada omaan käteen. Nyt saatte tyytyä takaapäin otettuun kuvaan, loput saatte kuvitella. Sama kaava kuin edellisessä, kangas Metsolan alesta. 

Ja kuten kuvasta näkyy, täällä valloitetaan maailmaa. Viikon verran tahtotyttö noussut tukea vasten ja uuden hurma on suuri (sekä vanhemmilla että lapsella). 

Mielekästä viikonloppua kaikille!!

Hyvästit vatsavaivoille

Tämä on viimeinen kerta, kun käytän tunnisteena sanoja allergia, viljaton-maidoton, viljaton-maidoton-munaton-soijaton, refluksi, koliikki tai imetysdietti. Otsikko lupailee suuria (ja kuulostaa apteekin mainokselta), mutta todellisuus rehelisesti sanottuna on silti vielä hieman karkeampi. Niin tai näin, olen lopen uupunut vatvomaan vatsanväänteistä. Siksi sanon kaiken sanottavani nyt. 

Olen pyöritellyt tätä kirjoitusta jo useamman päivän näytöllä painamatta julkaise-nappulaa. Julkaiseminen tuntuu jotenkin hankalalta. Ehkä pelkään, että minua ei  ymmärretä ja selitän väärin. Vai onko niin, että minulla on kova tarve kirjoittaa kaikki yhteen pakettiin, mutta pääni ei ole vielä valmis tunkemaan kaikkea koettua yhteen liuskaan, varsinkaan kun emme ole selättäneet vieläkään itkun syitä. 

Kävimme muutama viikko sitten erikoissairaanhoidossa, mistä mainitsin aiemmin. Se oli hyvä käynti. Saimme vahvistusta omille alkuperäisajatuksille. Monien itkujen ja epätoivoisten vaiheiden kautta oma usko vaistoihin alkoi menettää otettaan. Kirjoitin jokin aika sitten tällaisen lauseen: "allergiat, tai yliherkkyydet, joiksi itse haluaisin niitä kutsua ...". Refluksista puhuttaessa lisäsin usein loppuun: "tai mikä lie" ja korostin, että se on lääkärin antama diagnoosi. Meillä ei ole missään vaiheessa ollut tarvetta diagnosoida tyttäremme oloja, mutta olemme olleet huolissamme mistä on kyse. Suurin huoli itsellä oli se, että jos taustalla onkin allergia, jolle olisi voinut tehdä helposti jotain, onkin jäänyt huomaamatta. Pohdin myös jatkuvasti aiheuttaako syömäni asiat kipuja ja vie seuraavankin yön unet. Imetyksen suhteen olen joutunut myös pohtimaan, saanko jatkaa sitä vielä vai aiheutanko vain lisää vaivoja lapselleni. Neitosen kasvukäyrien tiukempi syynäys on myös vauhdittanut tätä hullunmyllyä, missä olemme olleet. 

Meillä on nyt kuitenkin hyviä uutisia: pirpanalla ei ole allergioita, hänelle on vielä kehittymässä oleva kovin herkkä vatsa. Onneksemme emme lähteneet mittavasti lastamme lääkitsemään myöskän refluksin vuoksi (kuten yksi lääkäri neuvoi), koska koimme ettei lääke ole oikea vastaus. Viimeisimmän lääkärin kanta oli, että refluksia diagnosoidaan ja lääkitään aivan liikaa (tiedän, että jotkut voivat olla aivan eri mieltä). Imetystä saa jatkaa hyvillä mielin, sen lopettamisen ei nähty mitään syytä. Meidän maailmaan nuo lääkärin lääkkeettömät ja diagnoosittomat sanat sopivat paremmin kuin hyvin.

Riesanamme on ollut/on siis pulautuspulmaa, koliikki ja herkänsorttinen vatsa. Yhdistelmään lisäyksenä huonot unenlahjat ja vahva temperamentti (joka on nyt virallisesti lääkärin lausuma). Rehellisesti sanottuva ajoittain tämä on ollut melko paska kombo, muttei vaarallinen.

Ohjeeksi saimme aloittaa imetysdietin purkaminen pienin askelin, tytön vatsan sietorajan mukaan. Koska hyvät unet ovat edelleenkin tässä perheessä harvinaista superherkkua, ei altistuksiin löydy aina energiaa ja motivaatiota. Viimeisimmät päivät ovat olleet ruokavalion purkamisen epäonnista yritystä.

Viime aikoina olen katsonut taaksepäin ja käynyt läpi menneiden kuukausien tunnelmia ja tapahtuneita. Lueskelin läpi vanhoja tekstejä, onneksi osa niistä tuntuu jo etäisiltä. Olen myös pohtinut toimimmeko oikein, teimmekö jotain väärin. Ylireagoimmeko tai alireagoimmeko? Toimisimmeko samoin jos nyt saisimme tehdä asiat uudelleen? Vastasin itselleni, että me tekisimme varmasti juuri näin. Olen salaa onnellinen siitä, että monien ohjeiden ristitulessa olemme uskaltaneet toimia omien vaistojen varassa. Joitain syrjähyppyjä valitsemaltamme polulta tuli tehtyä, kun usko omiin kykyihin ontui. Välillä myös väsymyspaniikki puhui vahvaa kieltä, mutta pääosin askel on kulkenut vahvasti samaan suuntaan. Pitkinä loputtomilta tuntuvina hetkinä sitä kerkesi miettimään jokaisen mahdollisen kiven ja kannon, kävyn ja männynneulasen. Ehkä kuitenkin se kaikkein tehokkain keino on vanha kunnon aika, joka jaksaa aina tehdä tehtävänsä.

Nyt ne voitokkaat ja ylitsepursuavat viimesanat näihin aiheisiin. Kahdeksan kuukauden kynnyksellä voimme huutaa HURRAA! Tähän asti on selvitty ja selvitään vastakin. Perhe on kasassa. Ajatuskin on kutakuinkin kasassa, ainakin joskus. Kukaan ei ole menettänyt järkeään eikä menettänyt mitään muutakaan. Lapsikin vaikuttaa olevan ihan kelpo tapaus. Me ollaan voiton puolella, pakkohan meidän on olla. Ollaan me.

Arrivederci vatsavaivat
                    ... tai ainakin niistä kirjoittaminen!

Rusinoita osa 2

Jatkan samoilla höyryillä kertomaan meidän rusina-tilanteesta. 

Konsultaatiopyyntö on käsitelty ja vastauskin tullut. Kasvukäyrien vuoksi meidät sinne kutsuivat, ei kiireellisenä koska "muutoin ei huolta ole ollut". Neuvolan lääkäriltä jäänyt mainitsematta muutama seikka... Toden totta, muutama. Edellisen kokonaisuuden minulle selvensi puhelussa eilen terveydenhoitaja.

Tänään tuli sitten ihan kirjallista dokumenttia postilaatikosta. Ei-kiireellinen lähete oli neuvolan lisätietojen vuoksi muuttunut kiireelliseksi. Onneksi ei tarvitse odottaa kauaa ja saadaan rattaat pyörimään.

Tuntui hetkellisesti tosi kurjalle nähdä oman lapsen nimi lastenosaston kutsussa. Missään paniikin vallassa täällä ei kuitenkaan olla. Osastonlääkärin, hoitajan ja laboratorion ajat tuntui vaan kaikki niin jotenkin siltä, että meillä on jokin kovasti pahasti mutkalla. Ja onhan Raparperin mahassa nyt kerrassaan joku pahasti pielessä, kun se ei meinaa rauhoittua millään ja kiusaa pientä poloa. Ihan noin vertailuksi kuvittelin itselleni toistuvat vatsakivut ummetuksineen ja ripuleineen noin puoleksi vuodeksi. Kuvailun tiimoilla aloin itkeä ja totesin M:lle, että kyllä meillä vaan on urhea pikkuneiti. 

 

Mä en kyl sit ...

Aikaa ennen miestäni vannoin monia asioita. Olin erittäin vahvasti sitä mieltä, että minusta tulisi maailman paras vaimo ja hämmästelin vain sitä, missä se täydellinen mies viipyi.

"Sit ku mä olen parisuhteessa, niin mä en sit kyl ainakaan olis sellanen ja tällänen ja tollanen" - lista oli pitkä. Listan kärkipäässä oli olla sellainen vaimo, joka ei koskaan nipota eikä ärhentele.

 

Noh. Kerronpa nyt, että olen ihan hyvä vaimo juuri minun miehelleni, noin niinkuin keskimäärin, mutta lieviä ja loivia ali- ja ylilyöntejä tulee välillä tehtyä. Onneksi temperamenttien lisäksi tähän perheeseen on annettu hyvä annos huumoria ja anteeksiantoa.

 

Aikaa ennen vauvaa päätin olla tekemättä turhan montaa periaatetta minkään suhteen, koska tiesin, ettei niistä todennäköisesti mikään tulisi menemään kuten ajatteli. Näinhän siinä kävikin. Joitain ajatuksia minulla kuitenkin oli itseni suhteen.

 

"Mä en kyllä sitten sekoa siihen äitiyteen. Mä olen sellanen, joka pitää huolta itsestään ja on aina sellanen ihanan rakastava, huumorintajuinen, rennonletkeä äiti. Ja mä pidän kyllä huolta itsestäni ja parisuhteesta samoin ystävyyssuhteistani."
 

Letkeys on ollut välillä kaukana ja luukkupaidoissa ollut kolmen päivän puklut, kun ei ole enää muistanut mikä päivä on. Ensimmäiset kuukaudet kuljin mammatrikoissa, kun muut eivät vielä mahtuneet päälle. Stressitaso on ollut taivaissa neidin huutaessa vaivojaan, eikä syli ole aina ollut niin lempeä kuin toivoin.  Välillä olen kokenut olevani koko kulmakunnan räjähtänein tuulipukumamma, jonka ripsiväri on jumahtanut kiinni ja rintsikoissa aina maitoa. Ystävilleni olen tilittänyt hullun lailla kaikkea vauvajuttua ja äititunnelmia ja puhelut päättyy harmillisen usein "mun täytyy nyt mennä" -tokaisuun. Sitten puhelun jo päätyttyä mietin, että tajusinko edes kysyä mitä toiselle kuuluu. Neitosen vatsavaivojen tiimoilla olen pähkäillyt pääni puhki ja hiukset halki keinoa jos toista helpottamaan toisen oloa, välillä teki mieli vetää tukka päästä, ihan että saisi jotain muuta ajateltavaa. Tosi rennonletkeetä siis.

On alkanut uusi aika. Suurimmaksi osaksi aikaa tätä nykyä tunnelmat ovat jo melkoiset mainiot. Myin viisi imetyspaitaa kirpparilla. Imetän vielä, mutta onnistun siinä ilman imetyspaitojakin. Minulla on eri vaatteet kuin eilen, enkä haise maidolle. Lenkkipolulla askel kulki jo melko mukavasti.  Hypistelen kankaita jatkuvasti, enkä malta odottaa ompeluharrastuksen alkamista. Meillä nauretaan usein ja nukutaankin välillä. Tuntuu ihan superupeelta olla noin hienon tyypin äiti ja sitä tunnetta mä en kyllä osannut edes kuvitella aiemmin.

 

 

 

 

 

Pieniä sekoamisia

Koti on aika sekaisin. Ja pää. Sanovat, että kun pää on sekaisin, sitä kompensoi herkästi järjestämällä ympäristönsä. Voin kertoa, että näin ei ole käynyt. Tahtotyttö on pitänyt jälleen sellaista elämää, että on rannat kaikuneet ja hiki tullut. Neidin hiukset ovat kuumuudesta käkkärällä ja vatsa vääntää kuin Linnanmäen vuoristorata (tai näin sen mielikuvissani ajattelen). Koska kokeiltujen keinojen lista on jo niin pitkä, etten jaksa sitä edes kirjoittaa, olen nostanut kädet ilmaan. Tehköön aika tehtävänsä. Ainakin nyt hetken. Näin aina päätän, kunnes tulee se seuraava itkukohtaus, joka ei tunnu loppuvan ja olen taas valmis tekemään mitä vain. Erityisesti öisin tulee tehtyä monia päätöksi, kuten "heti aamulla menemme sairaalaan, tämä lapsi ei voi hyvin". Aamulla mieli on muuttunut.

 

Kun hyvän vaiheen jälkeen tulee taas huonompi, siihen reagoi kahta suuremmin. Olen käyttänyt dramaattisia ilmaisuja äitiydestä, lapsestani sekä tilanteesta. Olen huutanut miehelleni, että tulen hulluksi ja sen jälkeen itkenyt ettei noin voi kukaan äiti sekoilla. Harmi etten ottanut puhelinnumeroa eräältä koomikolta, joka kesäretkellä sattui istahtamaan viereen, ihastui pirpanaan ja kysyi saako tulla meillä au-pairiksi. Yksi stand up-koomikko voisi tuoda pari naurua enemmän näihin päiviin. Nostan kyllä hattua oman elämän koomikolleni, miehelleni, joka kaiken kaaosmetelin keskellä onnistuu vielä saamaan sen niin kutsutun 'ilmapiirin' plussan puolelle ja pysyy tilanteissa ihailtavan rauhallisena.

Rakensinko mielessäni pilvilinnoja vauva-arjesta. En. Korkeintaan hiekkalinnoja. "Kaikki vauvat itkee", minulle sanottiin. Totta. "Jotkut äidit vaan on herkempiä". Sekin on varmasti totta. Haen oikeutta tunteilleni, näin minä nämä koen, tältä minusta tuntuu, saanko?  

Hetken kun tässä puhkuu ja puhisee, vähän kirjoittaa sanoja, istuu tovin keittiön lattialla, soittaa ystävälle ja sopii kirpparitreffit toisen kanssa, alkaa taas sekoaminen asettua huvittavuuden puolelle ja elämä olla järjestyksessä. Lapsi leikkii purulelulla, menettää hermonsa kun se ei mene suuhun toivotulla tavalla, alkaa itkemään. Mistä lie kärsimättömyytensä saanut? Kyllä se siitä. Yritä vielä. Ihana tyttö. Täynnä tahtoa ja tarmoa, ilmaisuvoimaa. Voi suloisuus, kuinka se onkaan söpö. Taitaa jo nukuttaa. Ihmekös tuo.

Tule nyt katsomaan miten se nukkuu, peppu pystyssä, norsun kuvat vaipoissa, tuttia pidellen. Sulan jälleen ja jään ihastelemaan. Pakahdun.

Ehkä nyt kuitenkin järjestän pyykit.

 

Ei ole kiire!

- Hei voitko ihan hetken pidellä häntä. Mä ihan nopeesti teen vaan tän.
- Sulla ei ole kiire. Mä olen täällä nyt enkä ole lähdössä mihinkään.

 

Kaikki tuskaiset ikävää itketyt kyyneleet tuntuu melko kaukaisilta, kun kotoisa tunnelma on vallannut mielen. Toki ensimmäisen illan ehtoona piti muutama huojennuksen kyynelkin tirauttaa, kuinkas muuten. Arki on lähtenyt rullaamaan perheenä kesäkiireissä ja tahtotytön tahdissa (tahti kiihtynyt, hän ryömii jo) mainion maukkaasti.

 

.. hei hetkinen, taisin käyttää sanaa arki. Meidän perusarki. Ha, hymyilyttää.

 

Yök ja iik

Kutakuinkin kaoottisen maanantai-aamupäivän kruunasi itkuisen akupunktio-session jälkeen huomattu pikkuruinen ällötys.

 

Viesti Ugandaan:

"No se on sen päässä. Näyttää vähän hämähäkiltä, muttei kuitenkaan ole. Paksumpi vartalo. Lyhyemmät jalat. Pistää päänsä ihon alle ja alkaa kasvaa. On tosi kauhea ja ällöttävä. Se voi olla joskus vaarallinen. Mä soitan nyt ensiapuun. Kato sanakirjasta, mä en nyt tiiä mikä se on englanniksi."

 

Soitin päivystävälle sairaanhoitajalle ja selitin jo hieman selkeämmin ja vähemmän kaoottisesti. Lapseni päässä on PUNKKI. Miten sen kanssa nyt toimitaan. Otimme punkkipihdeillä (toisin sanoen isäni otti) sen irti, mutta näyttää että pieni musta piste päässä vielä on. Sairaanhoitaja kertoo, että punkista voi jäädä sen pää ihon alle ja sitä ei saa alkaa ronkkimaan. Kun punkki on saatu ihon päältä kokonaan poistettua, poistuu loppu muutamassa päivässä. Kohta voi jäädä punoittamaan ja olla hieman kutiseva, mutta siitä ei tarvitse vielä huolestua. Punkin poiston jälkeen alue desinfioidaan ja kädet pestään. Jos viikonkin päästä vielä iso punoittava alue, pitää asia tarkistaa. Selvä.

 

Puhelun aikana oli tullut jo useampi kaukopuhelu: What is going on? Is she ok??!?!?

Nyt kykenin jo vähemmän sekalaiseen selitykseen.

 

Tilanne hallussa!!

Sosetta

Olemme päässeet lusikkaruokailun maailmaan. Sanovat, että se saattaa auttaa refluksivaivoihin, sen vuoksi varaslähtö. Ja luultavasti nuo kiinteät ovatkin omalta osalta auttaneet. Tänään oli sosetalkoot mummin kanssa. Rakkaudella tehtyä sosetta on kiva antaa tenavalle.

Inspiraation lähteenä toimi tämä kirja (kiitos ystävälle, joka sen lahjaksi antoi).

 

Kokeneilta äiti-ystäviltä tuli vinkit pilttipurkeista, jääpalamuoteista sekä pikkupusseista. Pikkuvatsaan on päätynyt miniannoksia porkkanaa, perunaa ja luumua. Seuraavaksi vuorossa bataatti. Nam ja maiskis, hyvin on uponnut.

 

 

 

 

 

 

P.S. Onkohan niitä läpimentäviä seiniä kovinkin monta? Kesäyöt on muuten melko valoisia..

Se olikin jo ihan kulman takana

.. se seinä.

 

Edellisestä postauksesta kului muutama päivä, kun päätös saada M. kotiin tehtiin. Tunnelma muuttui samointein. Seuraava kerta Ugandaan perheen kera sitten. Lentojen aikataulu on erittäin kirkkaana mielessäni. Enää hetki pieni.

 

Ja niin se itkuseinä, -muuri mikä lie. Uskon, että menimme senkin läpi. Viimeiset päivät ovat olleet mahtavia. Kerta kaikkiaan. Meillä jokellellaan, hymyillään, kääntyillään ja aikast kivasti myös jo nukutaan. Itkujen määrä on vähentynyt suuren suuresti ja ilon sitä vastoin lisääntynyt.

 

Oliko se akupunktio, minun maidoton-viljaton ruokavalio vai neidin kiinteiden ruokien aloitus. Vai oliko se niin monen ihmisen hyvät ajatukset ja kädet ristissä. Vaiko vain, että pirpanan ikä teki tehtävänsä. En tiedä, mutta sen tiedän että tämä on mahtavaa!! Tämän toivon jatkuvan.

 

 

Seinä, jota ei näy

"Koliikki loppu kuin seinään, kun lapsi täytti kolme kuukautta" - lausahdukseen tukeuduin kuin hukkuva oljen korteen meidän pikkuisen ensimmäiset kolme kuukautta. Kolme tuli täyteen, missä se seinä on! No, ehkä sitten kun neljä tulee täyteen... Siihen on kaksi päivää. Uskallan epäillä, että lauantaina elämämme olisi pelkkää hymyä. Voihan se olla, että koliikkiseinä on läpäisty, mutta refluksi-seinä on vielä jossain kulman takana.

 

Kun lapsi on suuritarpeinen, itkee päivittäin paljon ja nukkuu yöt huonosti, on vaikea kertoa mitä kaikkea se itsessä aiheuttaa. Monta tunnetta, ajatusta, huolta ja stressiä. Jatkuva valmiustila ja valppaus, itkeekö tuo pienoinen taas pian. Mitä tuo rakas pieni nyt itkee, kuinka kauan, miten saisi rauhoitettua. On reppua, kantoliinaa, on jumppapalloa, on tissi, on perhepeti.  Mutta onko siinä tarpeeksi? Onko jaksamista, jaksanko olla rauhoittava ja rakastava taas tänään? Miten yö menee? Mistä kaikki johtuu? Teenkö jotain väärin? Söinkö jotain väärää? Imetänkö oikein? Pitääkö minun nyt vain lopettaa imetys? Olenko turhan tunteikas? Mitään ei voi ennakoida, mitään ei voi suunnitella. Kun luulet, että kohta syöt, huomaatkin, että se pienempi haluaa syödä. Kun ajattelet nukkuvasi, kuulet tutun inahduksen. Päivät ja yöt vaihtelee suuresti. Huonoimmillaan tuntuu, kuin koko maailma romahtaisi, eikä seuraavaa päivää tule ikinä. Väsyneenä ajatukset ei meinaa pysyä kasassa ja miettii vain miten selvitä seuraavaan päivään.

On lääkäriä, terveydenhoitajaa, toista lääkäriä, vyöhyketerapeuttia, akupunktionistia (ei taida olla oikea sana). Lääkettä, ei lääkettä. Lääketieteen näkemys, eri lääkäreiden näkemys. Vaihtoehtoisten näkemyksiä. Ympärillä olevien ajatuksia, omia ajatuksia, miehen näkemyksiä. Oma ajatus vaihtuu hetkittäin. "Se menee ajan kanssa", mutta mitä jos se ei menekään.

Tämän kaiken keskellä se lähin ja tärkein, oma mies ja isä, on kotimaassaan edelleen ratkomassa suuria haasteita siellä. Kaksi maata, kahden maan ongelmat yhtä aikaa. Puntarointi mikä on missäkin nyt tärkeintä. Miten me selvitään? Miten kaikki kääntyisi parhain päin? Tuhat kysymystä ja kummastelua ihmisiltä, joihin emme osaa vastata, kun emme tiedä itsekään. Parisuhde on kaukona aina koetuksella, mutta erityisesti nyt kun molemmissa maissa vaikeaa. Lapsen kanssa ei vielä voi matkustaa. M. ei voi jättää asioita siellä kesken. Me vaan päätettiin selvitä. Olemme tehneet toisillemme sen lupauksen. Muille meidän ei tarvitse luvata mitään.

Olen pyytänyt paljon apua isovanhemmilta ja ystäviltä. Ja Luojalle kiitos, sitä myös saanut. Niin paljon, etten osaa ikinä kiittää tarpeeksi. Sitten sitä pohtii, pyydänkö liikaa? Eikö minun pitäisi äitinä jaksaa? Minähän mieheni kanssa lapsen halusin, meidänhän pitäisi selvitä ilman apuakin. Valitanko turhaan, olenko vain jotenkin heikko? Onhan sitä ihmiset paljon vaikeammistakin asioista selvinnyt. Ehkä  vain dramatisoin liikaa, nyt taas päätän vaan ajatella positiivisesti ja olla reipas. Viikko sitten sain ikään kuin luvan surra tätä kaikkea, kun ystäväni samanikäisen vauvan kanssa seurasi päivän elämäämme ja kysyi miten ihmeessä voin jaksaa, itkin. Itkin tosi paljon. Itkin oikeastaan koko viikon. Joka päivä.

 

Mutta aina tulee uusi aamu (vaikka yö olisikin fiasko), pirpana hymyilee leveintä hymyään, jokeltelee ja on valmiimpi uuteen päivään kuin nouseva aurinko. Huomaan, että selvittiin taas. Jos tuo pikkuinen suloinen tyllerö jaksaa hymyillä ja jokellella kipujensa ja vaivojensa keskellä, niin jaksan sitten minäkin. Ja kyllä me joka päivä hymyilläänkin. Yleensä samaan aikaan.

 

Aina jostain tulee taas se toivon kipinä, että tulee vielä niitäkin päiviä ja öitä, kun elämä ei ole vain selviämistä. Kun saamme olla jälleen perheenä yhdessä. Kun meidän ei ole enää kipuja. Kun me kaikki voimme nukkua. Kun sydämessä on enemmän onnea ja kuin huolia.

 

 

Kukkuluuruu, tätä kuuluu

Päivät ja hetket vaihtelevat. Tunnelmat samoin. On ollut aika tosi rankkaa ja on ollut ihan mahtavia hetkiä. Yhdistelmä koliikki, refluksi, temperamentti ja vähäiset unet haastavat mieltä ja kehoa. Onneksi mikään noista ei kuitenkaan ole vahingollista tai ikuista. Tai ainakin oletan niin, vaikka joskus olen ehkä saattanut alkaa pelätä, että tämä kaikki vain jatkuu ikuisuuden. Saatan kanniskella itkevää lasta ja imettää loputtomiin. Käytän luukkupaitoja ja haisen todennäköisesti aina maidolle. Yritän pysyä maailman menossa mukana, mutta pääsiäinen yllätti yhtä paljon kuin se, että ensi viikolla on vappu. Ihanaa, että tulee kesä ja on lämmin, mutta nyt ei voi enää käyttää pipoa. Pitää muistaa kammata hiukset ennen kuin poistuu kotoa.

 

Sanovat, että koliikki loppuu jossakin vaiheessa kuin seinään. Olen ehkä nähnyt pieniä vilauksia tuosta seinästä. Välillä tahtotyttö tahtookin kovasti jutella ja hymyillä, jokeltaa ja hurmata kaikki ympärillä olevat. Tällä viikolla saavutimme ennätyslukemia. Pikku-ihme oli 45 minuuttia itkemättä lattialla lelujensa alla (samalla kolme aikuista ja yksi lapsi kontillaan ihailemassa tätä kyseistä tapahtumaa). Meinasin pyörtyä. Tyytyväisten hetkien määrä on lisääntymään päin, haluan uskoa niin. Kesä on pian ja voimme nauttia koko perhe mökillä olosta, siitä minä haaveilen.

 

 

Kävimme mökillä jo siivomassa paikat valmiiksi, kuulemassa linnun laulua, antamassa sielulle lepoa ja mikä parasta, nauttimassa mökkisaunan löylyistä.

 

 

 

 

 

 

Ei pelkkää iloa

Kun aloitin blogini, kehittelin siitä sellaista hyvän mielen blogia "miksi muka aina pitää marmattaa". Elämässäni on paljon hyviä ja vielä parempia asioita, joista halusin kertoa myös muille, josko ne tuottaisivat pilkahduksen iloa eri suuntiin. Hyvän mielen uutiset tai - sanomalehti on ollut haaveeni jo pitkään.

 

No kuten kaikki tietää, elämä ei ole pelkkää hunajaa ja niittykukkia. Viimeinen vuosi on sisältänyt elämäni hienoimpia päiviä, mutta oi, kyllä niitä toisenkinlaisia. Pikkuneidin koliikki (ja mahdollinen refluksi) on tuonut harmia ja voimattomuutta. Energiat ovat olleet monesti aika nollissa ja on ollut hankala löytää hetkeä kirjoittaa ylipäätänsä yhtään mitään. "Muista nukkua" on ohje, jonka olen saanut valehtelematta kaksi miljoona kertaa (okei, liioittelin). Mutta kun tahtotyttö nukkuu niitä parveke-päiväuniaan, joka on vuorokauden ainut rauhaisa hetki, ei aina malta nukkua.

 

Juuri nyt, tällä hetkellä, lapsonen nukkuu. Veimme M.:n bussiasemalle, joka vie hänet lentokentälle. Tajusin miten paljon noita kahta rakastankaan. Itkin. Tulin tytön kanssa kotiin. Itkin vähän lisää. Juttelimme puhelimessa, kokosin itseni, koska M. sai minut nauramaan edellisen illan kakka-episodille (säästän teidät siltä, mutta kyllä, tilanne oli erittäin koominen). Nyt kun kirjoitan tätä, itku meinaa väkisin puskea läpi, mutta pakotan itseni hymyilemään, sillä meillä on kaikki ihan hyvin. On vähän raskasta, mutta me selviämme. Ja mikä parasta, ympärillämme on hieno joukko ihmisiä auttamassa.

 

Aamu alkaa appelsiini-auringolla.

Parveke sai kevään.



Perunanarsissi on ihana kukka, heti kun vain aukeaa.

Kissa-herra on taas ilonamme joitakin viikkoja.

 

Kiltisti jonossa

Olen kirjoittanut odottamisesta aiemminkin. Kirjoitan siitä taas.

 

Olimme mieheni kanssa jokin aika sitten kirjakaupassa. Jonoa alkoi muodostumaan, kassaneidin palvellessa asiakasta kirjahyllyn luona. Kukaan ei kommunikoinut keskenään, moni tutkaili puhelimiaan tai ostoksiaan. M. kysyi miksemme me tee mitään. Olin hieman äimänä.

"Miten niin tee mitään?"

"Kaikki vain seisoo jonossa ja hymyilee kiltisti. Kukaan ei huuda myyjää ja pidä meteliä. Ugandassa myyjä olisi haettu tai huudettu pikana paikalle."

"Tallaisia me ollaan."

 

Tänään ajoimme perheautollamme mummolasta kotiin. Edessäni ajoi taajama-alueella auto kohtuuttoman hitaasti. M. kehotti väläyttämään pitkiä valoja tai menemään ohi. En suostunut kumpaankaan. Peräämme kertyi joitakin autoja. M. puisteli päätänsä "suomalaiset vaan menee sen ensimmäisen perässä kiltisti ja odottaa niin kuin siellä kirjakaupassa". Minua hieman huvitti.

 

Kirjakaupan jonossa selvisin. Samoin autoletkassa. Kumpikaan ei kestänyt oikeasti kovinkaan pitkään. Mutta se mistä en tiedä taas miten selvitä, on M.:n välttämätön matka Ugandaan viikon päästä. Tänne me tytöt jäädään ikävöimään, kun M. hoitaa asioita, jotka on pakko hoitaa.

 

Sen lisäksi, että odotamme isää takaisin, odotamme myös että pikkuneidin vatsanväänteet alkaisivat vihdoin hieman helpottaa ja yöt (sekä päivät ja illat) olemaan enemmän unisia kuin itkuisia. Odotamme myös ensilehtiä puissa, Porvoon retkeä, hetkeä ompelulle, uusia metsäretkiä, ystävien näkemistä, ensimmäistä äitienpäivää, parvekekukkien istuttamista, auringon paisteen iloa ja monta hymyn hetkeä.

Kastejuhla

Lauantaina auringonsäteiden siivittämänä tyttäremme sai kasteen ja nimen. Kauniin nimen täynnä rakkautta ja tarinaa. Päivä oli kaikin puolin ihana. Tahtotyttö oli rauhallinen koko päivän nauttien lämpöisistä ja välittävistä syleistä, joista osaamme olla enemmän kuin kiitollisia. Nämä on niitä elämän hetkiä ja juhlia, joista sydän hymyilee.
 

 

 

Liikkeellä

Syntymän jälkeisinä päivinä olin melko lailla naulittuna sairaalan vuoteessa. Kun ensimmäinen kävely ruokasaliin oli tehty, itkin miehelleni etten halua poistua tytön kanssa sairaalasta ikinä. Aika nopeasti mieleni kuitenkin muuttui. Tosin kotimatkalla piti itkeä ensimmäiset itkut, selvitäänkö me hengissä tästä maailmasta. Huh, hormonit ja tunteet.

 

Ensimmäisten viikkojen aikana ajatuskin kotoa poistumisesta tuntui kohtuuttoman suurelta riskiltä, vailla mitään logiikkaa. Pysyttelimme kotona, neuvolakäyntejä lukuun ottamatta. Kun kaksi viikkoa oli kulunut rohkeana äitinä pakkasin lapselle liioitellun määrän vaatekertoja ja lähdimme vaunulenkille. Kun eka kerta oli koettu, ulkoilusta on tullut kutakuinkin päivittäistä. Hetket ovat mukavia siitäkin syystä, että vuorokauden pisimmät unet toteutuu juurikin vaunuissa ulkona.

 

Sisälenkkejä kertyy iltaisin kulkien kotimme huoneesta toiseen neiti Manduca-kantorepussa. M. on mieltynyt reppuun siinä määrin, että vaati lähteä tyttärensä kanssa ulkokävelylle ihan kaksin. Siksi minä siis tässä nyt. Järkevintä olisi tietenkin nukkua tämäkin väli, mutten malta.

 

Eilen kävimme mökillä kevätpäivää viettämässä. Ja opimme, että jos haluaa kantaa lasta kantorepussa, kannattaa olla sellainen vaate missä on lahkeet. Pussimainen toppapuku ei toimi.

 

Meillä on myös uusi menopeli. Pitkään kapinoin ajatusta vastaan. Ajattelin, että meidän perhe ei kyllä tuhoa luontoa jollakin niin turhalla kuin auto. Vaan sellainen meille hankittiin ja täytyy myöntää, että se tarjoaa meidän perheelle huomattavasti enemmän mahdollisuuksia esimerkiksi ystävien tapaamiseen ja mökillä käyntiin. Myös kauppareissut sujuvat huomattavasti helpommin. Perhemarkettiin perheautolla ja voitteko kuvitella: parkkeerasimme perhepaikalla. Itse huvituin tilanteesta. Joitakin vuosia sitten en olisi voinut kuvitella tätä hetkeä. Niin, että meitä saa nyt kutsua kylään!

 

Kyllä se jää ei taida enää kantaa.

 

Keinu kaivettiin esille ja ensimmäiset vauhdit saatu.
Tuskin maltan odottaa kesää, kun voi keinua tyllerön kanssa.

 

Auton pitää olla tottavie puhdas. Vedet vaikka jäistä.

 

 

Lahja

Pienen palleroisen syntymän jälkeen on kotonamme käynyt lukuisia vieraita. Olemme saaneet toinen toistaan suloisempia kortteja, lahjoja, postipaketteja, tekstiviestejä, soittoja läheltä ja kaukaa. Paras lahja kaikista on kuitenkin se, että ympärillämme on niin mahtava porukka rakastamassa tuota meidän suloista tahtotyttöä ja antamassa vanhemmille iloa ja jaksamista.

 

Kortit ja niiden tekstit saivat minut useamman kerran liikutuksen valtaan.

 

Kukkiin ei kyllästy koskaan.

 

Puisia leluja olemme saaneet useampia. Näillä kelpaa leikkiä ilolla.

Ystävät Lontoosta lahjovat meitä ihanilla englanninkielisillä lastenkirjoilla.

 

Tämän hoitopöydän ylle lentäneen pilven soittorasiassa
soi meidän hääkirkon musiikki elokuvasta Amelie.

 

 

 

Pelkkää vauva-asiaa

En tarvinnut kuin kaksi kehotusta kirjoittaa vauva-asioita ja kas, tässä sitä ollaan (blogin aloittamiseen tarvittiin vain yksi kannustus, kiitos Saana). Koska ajatukseni ei juokse ihan täysin rattain, ajattelin tehdä täysin vailla punaista lankaa olevan luettelon vauva-arkiaatoksista, jotka käväisseet mielessäni tai muhineet siellä pidempään ja useasti.

 

Positiiviset sanat. Suloinen, ihana, hellyttävä, kultainen, kaunis, rakastettava plus monta muuta vauvan ihanuutta kuvaavaa  sanaa ovat liimautuneet sanavarastoon vankasti. Niitä kuullaan ja käytetään usein.

 

Minä olen nyt äiti ja se tuntuu luontevalle. Äitiys on yhtä aikaa todella hienoa ja herkkää, mutta myös pelottavaa. Suuren vastuun äärellä mykistyy. Sana 'valtavaa' toistuu mielessäni usein.

 

Harsoja on joka puolella ja niitä kuluu paljon. Todella paljon.

 

Myös vaippoja kuluu paljon. Toistaiseksi olemme käyttäneet kertakäyttövaippoja, mistä koen huonoa omatuntoa. Ystävältä saatuja kestoja olemme kerran kokeilleet, mutta ne valahti nilkkoihin, pikkuruisen jalat ovat vielä kovin pienet. Harso-villahousu-yhdistelmää en ole lähtenyt kokeilemaan. Kauheaa, miten olen voinut unohtaa luonnon. Tämän asian suhteen minun on ryhdistäydyttävä. Pieni lisämauste: mieheni ei voinut ymmärtää miten joku voi laittaa lapselleen jonkun toisen kakoissa ja pissoissa olleet kestot "ottaisitko sinä jonkun toisen alushousut käyttöön". Ajatus kiusasi minua jonkin aikaa, mutta pääsin sen yli, samoin mies.  

 

Neuvolassa on tullut käytyä jo kohtuuttoman monta kertaa, koska tytön painon nousua seurattiin kovin tarkoin alkuviikoilla. Vaikka meitä kehotettiin lisämaidon käyttöön, luotimme omiin vaistoihin ja sinnikkäästi halusin taistella imetyksen kunnolla käyntiin ilman pulloja. Jonkin kerran hörpytettiin korkilla lisämaitoa, mutta sellainen show se oli, että jäi pois meidän illoista. Ilokseni saimme todeta, että paino lähti nousemaan hyvin, samoin imetys.

 

Imetys on sellainen mysteeri-maailma, että meinasin pökertyä kaiken infon ja paineen alla. Oma henkilökohtainen mielipiteeni on, että huomattavasti useammalla tuoreella äidillä homma sujuisi paljon leppoisammin, kun asian ympärille ei olisi kehitelty hullua hössötystä.

 

Itku. Voi kyynel ja itku. Kun pieni vauva itkee, omassa kehossa kaikki aktivoituu auttamaan tuota pientä poloa. Kun keinot auttamiseen ovat vähissä, tulee epätoivo ja välillä se omakin itku.

 

Meidän ihanuuden itkujen syy on mitä todennäköisemmin koliikki ja vatsavaivat. Vanhempana sitä tekee jos joitakin yrityksiä, jotta pienoisen olo edes hieman helpottaisi. Meillä on toiminut toistaiseksi tissi, perhepeti ja vaunuissa nukkuminen ulkona. Vyöhyketerapia-päivänä neiti on ollut aina huomattavasti vähempi itkuinen, mutta itkut ovat palanneet jo seuraavana päivänä. Tänään oli kolmas kerta, kädet ristiin että tenho toimii tällä kertaa pidemmällä.

 

Koliikkiperheen suuren suuri apu on myös tukiverkosto. Kannustus ja apu, jota olemme saaneet lähipiiriltä on ollut korvaamatonta. Kiitos kuuluu erityisesti isovanhemmille! Niin paljon ei osaa ihminen kiittää, että se riittäisi. Nyt ymmärrän miten tärkeää on myös ne 'äiti-kaverit'. Kukaan muu ei ymmärrä yhtä hyvin sinua kuin toinen äiti, joka on myös valvonut viime yön.

 

Kielletyt tunteet. Olen huomannut ettei ole ihan helppoa sanoa kelle tahansa olevansa esimerkiksi väsynyt. Ystäväni kysyi olenko minäkin ihaillut vauvaa öisin miten ihana se on. Totesin, etten todellakaan ole. Jos yöllä olen katsellut pientä, olen lähinnä toivonut että hän nukkuisi ja voisin sitten ihailla häntä päivällä. Kun on kantanut lasta 10 tuntia putkeen imettäen toistuvasti, lapsen vain torkahdellen välillä, ja itkien loppuajan, on vaikea pitää positiiviset tunteet voimissaan.

 

Pienet ilot on niitä kyyneleitäkin suurempia. Yksi hymy vie pois jokaisen itketyn tunnin äidin mielessä. Kun neiti oli itkenyt koko päivän, mutta antoi minulle välissä maailman valloittavimman ensihymynsä, en voinut tuntea muuta kuin suurta onnea.

 

Perhe. Tästä olen aina unelmoinut. Ja se on kannattanut. Nyt elän sitä.

Rieskoja ja hetkiä

Tein tänään perunarieskoja ylijäämäperunamuusista. Niitä tehdessä olin jotenkin iloinen, että hei tästä voi kirjottaa vaikka reseptin blogiin, olisihan se meinaan tosi kiva, että olisi jotain muuta kuin vauva-asiaa luettavaksi. Noh ei ne niin hyviä ollut, että viitsisin reseptiä laittaa. Saati, että olisin ehtinyt kaivamaan kameran  esille ja ottamaan kuvan. Tämäkin on ihme, että ylipäätänsä kirjoitan tässä tätä nyt.

 

Mitä elämäämme kuuluu? Vauva. Se suloinen pieni ihanuus, joka on jo kuukauden vanha. Eilen meitä hemmoteltiin isolla hymyllä. Tätä se onni on.

 

Olen kuullut lauseen "toi on ihanaa aikaa, nauti joka hetkestä" jo melkoisen monta kertaa. Parhaani teen ja suuresti nautinkin, lähestulkoon kokoajan. Mutta pakko myöntää, että kello kolme yöllä naama kurtussa huutava lapsi ei tuo ensimmäisenä mieleen ihanuuksien ihanuutta, etenkään siinä vaiheessa, kun olette saaneet nukuttua tasan nolla tuntia. On niitä öitä (ja iltoja ja päiviäkin välillä), jolloin sitä toivoo vain, että pienen mahaa ei kipristäisi ja uni saapuisi taloon. Eilen apua saalistettiin vyöhyketerapialla, viime ilta oli luksusta. Tänään vuoristoratamme onkin taas jo toisissa vauhdeissa. Huomenna voi olla taas totaalisen toisin. Viisaan ihanan mummoni sanoin: joka päivä on uusi. Vaan kyllä, kellokolmeyön-hetkistä huolimatta, on tämä ihanaa aikaa.

 

Pikkujalat vyöhykkeissä ja pikakamerointi.

Kurkistus kuplasta

Pieni ihanuus on ollut kanssamme kokonaiset kaksi viikkoa kotona (ensin kirjoitin viikon, kunnes piti alkaa laskemaan päiviä). Monen maailmassa meidän perheen suuret asiat kuulostavat varmasti huvittavan pieniltä, mutta tällaista on vauvakuplassa: Top-aiheina on miten yöt ovat sujuneet ja onko tyttö kasvanut. Viime viikolla aloin kuvailemaan miehelleni lapsemme aamutuotosta vaipassa, samalla huokaisten syvään, tähän sitä on tultu jo nyt. Imetys tuotti alkuun jonkin verran haastetta ja edelleen painon nousua tarkkaillaan neuvolassa. Me puolestaan tarkkailemme jokaista pientä ilmettä, elettä, äänensävyä ja hiussuortuvaa, varpaita, sormia, kulmakarvoja. Onko hän tyytyväinen, onko hän onnellinen. Onhan kaikki hyvin. Ja kaikki on oikein hyvin. Hän on suloinen, temperamenttinen, touhukas, äänekäs, ihana, tuhiseva, valloittava, hurmaava pieni pakkaus.

 

Itse sekoilin alkupäivien tunnemyllerryksissä kyynelehtien milloin mitäkin, onnesta huoliin. Voi mitä tunteita ja ajatuksia voi tuollainen pieni käärö aiheuttaakaan. On tämä huimaa, huiman valtavaa. Äitinä olemisesta en tiedä vielä paljon muuta kuin sen, että näin sen kuuluu olla, näin minun kuuluu lastani rakastaa.