Matka kahdenkymmenen vuoden taakse

Tapasin viikonloppuna lukioystäviäni. Siitä on reippahat 15 vuotta aikaa, kun viimeksi olemme olleet kaikki koossa. Vuosien varrelle on mahtunut aika paljon, sekin vain lievä ilmaus. Neljän naisen tarinoihin mahtui monen monta käännettä, mutkaa, alamäkeä, ylämäkeä. Elämä viimeisten vuosien varrella kelautui läpi pikakelauksella. Tarinaansa  poimi niitä käänteentekeviä hetkiä sekä irrallisia palasia sieltä ja täältä. Sellaisesta se elämä koostuu. Kaikenlaisista palasista. 

Koko päivän mittaiseksi hetkeksi muodostunut brunssi oli monin tavoin merkityksellinen. Oli huikeaa huomata, miten yhteys joiden ihmisten välillä säilyy, vaikka vuosia ja kilometrejä on välissä. Kliseistä, tiedän, mutta sellaista kutsutaan tosi ystävyydeksi. 

Tunsin kiitollisuutta, ylpeyttä ja onnea voidessani näyttää elämäni nyt, kaksikymmentä vuotta sen jälkeen kun yhdessä laitettiin valkoiset lakit päähän. Ja vielä suurempaa onnea tunsin siitä, että niistä nuorista, hieman epävarmoista neideistä, on kasvanut upeita naisia, joilla on edelleen sydän siellä missä sen pitääkin olla, juuri oikealla tavalla paikoillaan. 

Hyvä syyllisyys

Jokaisella on ne omat heikot kohtansa, ne, joita märistään illan pimeinä tunteita, että miten minä nyt taas saatoin. Vuodatetaan kavereille, jotka lohduttaa ihanasti joko yliöverihuumoriviesteillä tai kertoen omat päivän mokansa. Kaikki mokaa. On inhimillistä olla erehtyväinen. Ei pidä rietua syyllisyydessä ja monen monta muuta lohdullista ajatusta niihin syyllisyydessä riutumisen hetkiin olen minäkin saanut. Sitten voi taas unohtaa tilanteen ja käydä nukkumaan. Herätä uuteen päivään ja tehdä samat virheet uudelleen, koska syyllistyä ei tarvitse. 

Kun kerta toisensa jälkeen sama ääni soi sisällä ja kertoo, että nyt ei ehkä taas mennyt ihan kovin mallikkaasta, voisiko hetkeksi pysähtyä. Syyllisyyden tunne voi myös kertoa tarpeesta kasvuun ja kehittymiseen. Se ei aina ole väärä tunne.Syyllisyyden tunne voi kolkutella meille auki niitä ovia, joita voisikin uskaltaa raottaa sen sijaan että läimäytää aina oven kiinni "minun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä". Entä jos ovi aukeaa ja pistää meidät pohtimaan miksi minä tunnen tästä asiasta syyllisyyttä. Entä jos se totuus onkin, että on toiminut sillä tavalla väärin, että voisi oikeasti toimia vähän paremminkin. 

Usein törmää teksteihin, joissa äitejä kehotetaan olemaan tuntematta syyllisyyttä esimerkiksi valmisruuasta tai siivoamattomuudesta. Entä jos se syyllisyys ei nousekaan mikroateriasta vaan siitä mitä ajattelee, sanoo tai tuntee. Entä jos oikeasti jaksaa tehdä ruokaa joka päivä, muttei vaan jaksa puhua lempeästi kanssaihmisilleen. Onko ihan ok oikaista pikareittiä. Kun ei jaksa selittää kauniisti ja ymmärrettävästi, voiko käyttää pikalausetta tehokkaan voimallisesti: "Pue nyt!". Käytönnön vinkkejä siihen, miten arjen saa pyörimään mahdollisimman kivuttomasti ruokineen, siivouksineen, aikatauluineen on paljon. Ei tarvitse siivota eikä oikeastaan ruokaakaan laittaa, se on hyväksyttävää koska äiti on väsynyt ja pitää olla läsnä lapsille, mikäli olen oikein ymmärtänyt. Mutta vuorovaikutuksessa oikotiet vievät harvoin helpommille vesille. Niissä lienee ihan hyvä tuntea välillä syyllisyyttä ja muistaa palata ohitustieltä taas sinne leppoisempien askelien polulle. 

Viimeiset kesäkilometrit

"Mulla on jotenkin sellanen haikea olo", sanoin miehelleni kun auto starttasi kotia kohti. 
Kesän viimeinen suunniteltu kaukoretki vei meidät jälleen meren äärelle, tällä kertaa Turkuun ja Raumalle.  

Tekisi mieli marinoida teksti kliseillä ja suloisilla aforismeilla ystävyydestä. Olisi ihanaa, kun olisin ottanut kuvia jaettavaksi. Kunpa osaisin kirjata tunnelmia niin, että lukijakin pääsisi hetkiin mukaan juuri samoilla suurilla tunteilla kuin minäkin. Kertoisin siitä, miten mahtavat tyrskyt koettiin ystävien kanssa Ruissalon rannoilla ja iltateen aikaan sipistiin keittiön pöydän äärellä. Tai miten nähtiin ihana pieni vauva ja saatiin käsittämättömät määrät hyvää ruokaa. Istuttaisin teidät saunanlauteille kuulemaan, kun ystävät kertoivat elämästään, suruista ja iloista. Sitten jäähdyteltiin merivedessä ja syljettiin suolaa ulos suusta. Lapset kikattelivat aarrekartan kanssa. Aikuiset söivät Brita-kakkua ja pohtivat kuka syö viimeisen palan (salaa lapsilta). Kello annetiin lahjaksi, mutta eihän sitä kukaan katsonut. Se odottaa syksyä. Arkea. 

Vielä on hetki aikaa olla laittamatta patteria kelloon ja ladata omia. 

Laineilla keinui laiva

Olemme liitsunneet jälleen retkillämme ja mökillä koko kuluneen viikon. Tänään saavuttuamme kotiin, otin heti koneista tehot irti. Yksi lakki ommellen tuliaisiksi seuraavalle retkelle, pyykkikone taikoi puhdasta vaatetta ja tietokone kertoo tarinoita teille ja loi yhteyksiä ystäviin. 

Maanantaina lähdimme äkkilähdölle Tallinnaan. Ugandassa asuvat ystävämme olivat Virossa lomamatkalla ja hetken sumplimisten jälkeen saatiin laiva ja aikataulut yksin. Yhteinen lounas nautittiin paikassa nimeltä KlausKohvik. Paikka oli todella viehko ja seura tietenkin mitä mainioin, aurinko paistoi kuin Naantalissa. Niin se sitten menee kuten sanotaan: "hyvässä seurassa aika lentää kuin siivillä". Ison ja ahneen lokin siivillä. 

Vaikka kuinka otettiin kirittyjä askeleita, myöhästyttiin laivasta (mikä ei kuulema yllättänyt ketään). Samalle illalle saatiin toinen paatti. Rahaahan tuo söi, mutta antoi lisätunteja ystävien kanssa, joita muutoin harvoin näemme. Voitettiin siis muistoissa. 

Mitä lähempänä olemme elokuuta, sitä lujempaa aika kulkee. Oi älä jookos kulje. Pysähdy edes pieniksi hetkiksi. 

Sanoja rakkaudesta

Ystäväni, leivosfiilistelijätoverini istui kanssani iltaa ja kävimme keskusteluja rakkaudesta sekä äitiydestä (inspiraationa Lotan kirjoitus). 

"Onko sun mielestä äidin rakkaus jotenkin erilaista?"

"Ei!" vastasin spontaanisti. 

Kysyjä totesi (iloisena) minun olevan ensimmäinen joka niin vastaa, mikä kirvoitti pohtimaan asiaa tarkemmin. Onko minun rakkaus lapseeni jotenkin vaillinaista, koska en koe sen olevan muita rakkauksia suurempaa? Onko asia niin? Mitä se äidin rakkaus on? 

Kuvailin, että rakkauteni lapseen tulee suurina läikähdyksinä sydämessä. Kun jo lasta katsoessa tuntuu jotenkin, että koko sydän pakahtuu. On halu suojella. Haluaa toiselle vain kaikkea hyvää. Kun häneen sattuu, minuun sattuu. Kun tulee niin kova ikävä erossa ollessa, että meinaa itkettää. Kun olet itkenyt, olet nauranut, olet raivonut, tuntenut myös epätoivoa. Olet tuntenut pelkoa menettämisestä. Vähintäänkin tuota kaikkea rakkaus minulle on. Nuo kaikki tunnistan sekä suhteessa lapseeni, että mieheeni. 

Äidin rakkaus on loputon, sanotaan. Äiti ei koskaan hylkää, se kestää. Onko äidinrakkauden erityisyys juuri sen kestävyys ja venyvyys? Vai johtuuko kaikki sittenkin vastuusta. Rakkaudellisesta vastuusta. Äidin "tehtävä" on rakastaa ja huolehtia, olla olemassa lasta varten. Lisättäköön tähän, jottei teksti saa väärää kaikua: pidän tästä äitihommasta valtavasti ja tunnen suurta rakkautta lastani kohtaan. 

Yhdessä ystäväni kanssa illan tunteina pohdimme myös, mikä tekee äitiydestä jotenkin niin erityistä. Monet kertovat, että äitiyden huippuhetkiä on ne, kun tajuaa olevansa juuri se ainoa, ainoa ihana äiti, jota lapsi pyytettä rakastaa. Kukapa ei haluaisi olla rakastettu? Vai tekeekö äitiydestä upean se, että pääsee kasvattamaan lastaan omien arvojen ja ajatusten pohjalta, ikään kuin muokkaamaan lasta toivottuun suuntaan, jotta siitä kasvaisi sellainen aikuinen, joka omissa ajatuksissa siintää hyvästä ihmisestä. Tuo viimeinen ajatus on kyllä kamala. Ketään ei saisi muokata, mutta sitä on aika mahdoton välttääkään, halusimme tai emme. Kasvatetaan siis lasta aikuiseksi ja voimme tehdä sen oikein, koska hirveän moni tekee sen jotenkin tosi väärin. Sillä "minä en ainakaan oman lapseni kohdalla ... plaab, plaab, plaab." 

Äitiys on huimaa ja ainutkertaista sen tuoman vastuun vuoksi. Pienen pieni ihminen tarvitsee aikuista enemmän kuin aikuinen koskaan tarvitsee toista aikuista (ellei sairaus, vamma niin tee) ja juuri se tekee minusta äitiyden todella valtavaksi. 

(Läppäri tippui sylistä, mieheni kommentoi että sanat taitavat olla aika painavia). 

Aikuisten välisessä suhteessa tapahtuu luonnollisesti paljon asioita, mitä ei suhteessa lapseen tapahtu, niin fyysisellä kuin psyykkiselläkin tasolla. Siinä määrin rakkaus on erilaista. Mutta mikä oikeastaan on juuri sitä rakkautta, mikä vastuuta, mikä äitiyttä, mikä tunnetta, mikä järkeä? Onko olemassa erikseen äidin rakkautta vai onko vain rakkautta?  

En tiedä pysyitkö ajatusteni juoksussa yhtään mukana. Omasta mielestäni oivalsin jotain tärkeää tunteistani, mutta voi olla että huomenna oivallan että pitääkin oivaltaa jotakin lisää. 

Mikä tämän kaiken jaarittelun ja sanojen pyörityksen sekä loputtomien kysymysmerkkien lopputulema nyt sitten minun näkökulmasta on? Se että vaikkei ole lasta, voi kokea suuria rakkaudentunteita, jotka eivät välttämättä poikkea lasta kohtaan tuntemasta rakkaudesta. Rakkaus on aina suuri asia, toivon että jokaikinen maapallon asukas saa sellaista kokea. 

Hyvä äiti

Olen tällä viikolla ollut erittäin pöyristynyt äitien keskusteluista netissä. Uskoakseni aika moni pidemmällä kokemuksella oleva tietääkin jo, mitä palstoja kannattaa välttää jos ei halua lukea riitaisia viestiketjuja ja toisten syyllistämistä. Itse osallistuin joihinkin facebookin keskusteluketjuihin, mutta viestiketjut lähti elämään sellaista elämää, että huomasin haaskaavani aikaani. Epätoivoiset rauhanneuvotteluyritykseni meni ohi kärttyisten äitien. Turha viljellä hymynaamoja, kun ihmiset ovat todella tosissaan. 

Olenhan minä tiennyt, että sosiaalinen media osaa olla julma. Sen verran elin kuitenkin vaaleanpunaisessa kuplassa, että luulin näiden juttujen olevan lähinnä anonyymien pöhelöiden sanaoksennuksia ruudulle (mikä ei tee asiasta yhtään sen hyväksyttävämpää).

Syyllisyys, se kuuluu melkoisen monen äidin tunnevalikoimaan. Äidit syyllistyy kaikenmoisista asioista. Hyvät syyllisyyspöhinät saa aikaan mm. kestovaippailu, imetys, perhepeti, uskonto, sokerin syöminen sekä lasten hoitokuviot. Ei ole uusimpia kuorihaalareita ja mekkokin on halpa kirppislöytö. Toisten arki näyttää niin hienolta ja koti kiiltää siisteyttä. Ja sitten se kolikon toinen puoli, se kiiltävä. Siinä vaiheessa kun toinen äiti on tehnyt omasta mielestä jonkun huonon valinnan tai jotenkin nyt ylipäätänsä ollut huono äiti, ollaankin itse tosi täydellisiä ja voidaan alkaa neuvomaan toista. "Alentamalla toisen, ylennät itsesi", vai miten se meni. 

Omat syyllisyyspurot ovat kulkeneet lähinnä tunnemaailmani suhteen. Koska koin vauva-aikamme niin vaikeana, tunsin usein syyllisyyttä siitä etten jaksanut nauttia joka hetkestä. Tällä hetkellä syyllisyydet ovat jääneet taka-alalle ja ajattelen olevani hyvä äiti. Edelleen välillä tulee paskoja fiiliksiä, kun lapsi huutaa tuskiaan (eikä nämä ikinä selviä ja lopu nämä vatsakivut), mutta olen antanut itselleni luvan kokea myös kielteisiä tunteita äitiydessä. Ihmisenä en ole valmis, en myöskään äitinä. On asioita, joissa haluan kehittyä. Olen äitinä juuri sellainen, kuin olin ennen lastakin. Temperamenttinen, tunteellinen, luova, rakastava. Olen myös lyhytpinnainen, hermostun herkästi ja panikoin toisinaan mitättömistä asioista ollen samalla totaalisen kaoottinen. Haluan näyttää tytölleni, että on ihan ok, että välillä hermostuttaa ja aina ei onnistu. Se on elämää ja inhimillisyyttä. Meillä saa näyttää kaikki tunteet (toki niiden ilmaisua saa jos tahtoo, hieman hioa).

Minä tarvitsen toisia äitejä. Saan heiltä paljon voimaa, neuvoja ja jakamisen kokemusta. Kun olen heikoilla, haluan heiltä kannustusta ja tukea. Ilot ja onnistumiset haluan tuplata ne jakamalla. Toivon, että osaan olla hyvä äititoveri myös muille, ettei kenenkään koskaan tarvitse kokea syyllisyyttä minusta johtuen.

Jokainen äiti tekee parhaansa! 

Puro sanoi valivali

Olen valittanut viime aikoina paljon. Itkenyt ja kokenut olevani maailmankaikkeuden huono-onnisin ihminen, ei yhtään sen vähempää. Mieheni kilometrien päässä jaksoi kuunnella monen monta päivää samaa ruikutustani siitä, miten epäreilua on että hänen pitää olla siellä, kun meillä on niin rankkaa täällä. "Mä en jaksa enää".

 

Jaksan hämmästyä itsessäni sitä, miten hulluuden partaalle saan itseni ajettua tunteiden (ja väsymyksen) vallassa. Vaikka tunnen ja tiedän sydämessäni vallan mainiosti selviävän ja vaikka tiedän, että kaikki kääntyy hyvin, on minun kapinoitava. Kapinoin ja kitisen, itken ja marmatan. Miksi minä, minä, minä?! Miksi me?! Miksei me vaan voida elellä ihan tavallista arkea ilman huolia jostakin jatkuvasti.

 

Kun sitten mieheni totesi hieman jo kiihtyneenä, että valitukseni on häränkakkaa, havahduin. Tietenkin luonnolliseen tapaan ensin piti hieman kiihtyä. Sitten laannuttuani kysyin miten noin voi sanoa. "Olet paljon vahvempi, teeskentelet vain olevasi heikko". Naulan kantaan, on liian helppoa vajota enkestäenää-akselille. Se harvemmin johtaa minnekään. Kaikki vauvat itkee. Suurin osa vauvoista valvottaa. Meillä nyt vain on tällainen tilanne, että miehen täytyy olla toisaalla joitakin viikkoja/ kuukausia, koska siellä on paljon isompia murheita kuin itku.

 

Kirjoitin tänään ystävilleni ja sain puhuttua asioita neidin nukkuessa. Se helpotti. Kummasti. Samoin tämä teksti. Ajatus juoksee jotenkin hieman vähemmän kaoottisesti.

 

Todellisuudessa sitä varmasti jaksaisi aika paljon enemmänkin. Ihminen venyy uskomattomiin suorituksiin. Mutta uskallan vähän toivoa, että ei tarvitsi nyt ihan hirveästi paljon enempää venyä. Vaikka olisinkin vahvempi kuin tiedän, nyt kiittelen näistä mitä olen saanut, enempää en kaipaa.

 

Lohdullisinta on se, että kenenkään ei tarvitse selvitä yksin. Lohdullista on myös se, että rakkaus on suuri voima.

 

... ja aina voi laittaa tytön reppuun ja mennä metsään.

 



Lahja

Pienen palleroisen syntymän jälkeen on kotonamme käynyt lukuisia vieraita. Olemme saaneet toinen toistaan suloisempia kortteja, lahjoja, postipaketteja, tekstiviestejä, soittoja läheltä ja kaukaa. Paras lahja kaikista on kuitenkin se, että ympärillämme on niin mahtava porukka rakastamassa tuota meidän suloista tahtotyttöä ja antamassa vanhemmille iloa ja jaksamista.

 

Kortit ja niiden tekstit saivat minut useamman kerran liikutuksen valtaan.

 

Kukkiin ei kyllästy koskaan.

 

Puisia leluja olemme saaneet useampia. Näillä kelpaa leikkiä ilolla.

Ystävät Lontoosta lahjovat meitä ihanilla englanninkielisillä lastenkirjoilla.

 

Tämän hoitopöydän ylle lentäneen pilven soittorasiassa
soi meidän hääkirkon musiikki elokuvasta Amelie.

 

 

 

Pieniä ja suuria kohtaamisia

En enää muista mikä oli se kirja, enkä mikä oli se lause. Ajatus, joka kirjasta jäi mieleeni oli kuitenkin tämä:

 

Hienoimpia hetkiä elämässä on, kun kokee kohtaavansa toisen. Kohtaaminen yhteisen hyvän tunteen tasolla voi olla pieni hetki, yksinkertainen, kerran, monta kertaa, eri ihminen, sama ihminen, suuri, pieni - mitä vain, kunhan on kohdannut.

 

Blogimaailman kautta olen saanut hyviä kohtaamisia. Ne ovat olleet niitä, kun huomaa että joku toinen ymmärtää ja tietää. Maame Esin kirjoitus sai minut iloiseksi, kun huomasin kuuluvani melko mahtavien bloginaisten joukkoon. Uskoakseni meidän kirjoittajien lisäksi joukossamme on monta rinnalla kulkijaa, sivusta seuraajaa tai muutoin vain hyvällä tavalla poluillamme mukana kulkijaa.

 

Eilen kohtasin ultraruudun kautta Raparperin, sydän suli jälleen. Illalla perhevalmennuksessa kohtasin afrikkalaisen tulevan äidin ja huomasin, että nauroimme samassa kohtaa, vakavoiduimme myös samassa kohtaa. Kotiin pääsin hänen ja hänen miehensä kyydillä. Ehkä se pihlajanmarjojen äärellä koettu hullunkurinen pelko "mitä jos en saa äitikavereita" ei sittenkään toteudu.

 

Tänään tulin kotiin ja eteisessä odotti paketti.

 

 

Sen sisällä oli mitä ihanin lahja tulevalle äidille ja pienoiselle paaperolle (hieno ekologinen torkkupeitto on ollut haaveissa).

 

 

Mutta kaikista tärkeintä, tuon lahjan lisäksi sisällä oli kortti, jonka teksti sai minut kyyneliin. Nuo kauniit sanat ystävältä sai minut muistamaan, että toden totta: tärkeintä on kohtaaminen!

 

Koska olen suurien ihmisihastustunteiden vallassa, haluan vielä laittaa teille kappaleen, joka saa minut aina liikuttumaan. 

Todellisten värien löytäjille terveisin minä

 

True Colours, Ane Brun 

 

 

Tyttöjen keittohetki

Perjantaina kävin metsässä. Harmittelin ainoastaan sitä, etten ottanut kameraa mukaan (puhelin sijaisti). Niin ja sitä, että sieniä oli niin paljon että meinasi tulla kylmä, kun kökki samassa kohdassa tosi kauan, hah. Metsä on mahtava.

 

 

 

Lauantaina tein suppareista keiton, pistin kynttilät palamaan ja kutsuin ystäviä kylään. Illan bonuksena oli kulttuuriannoksen haukkaus teatterissa.

 

 

Jälkiruuaksi tein Sanna-tädin sitruunakiisseliä, joka kuuluu ehdottomati syödä lämpimänä vaniljajäätelön kanssa. Ja reilun kaupan kahvit, kuinkas muuten. Jälkiruokapöytänä toimi Lyyti-jakkarat. Keltainen Lyyti sai rinnalleen mintunvihreän kaverin (häälahja). Nyt on molemmilla omat jakkarat mihin pistää oma teemuki tai jalat, tai ehkä kutimet, puhelin, kaukosäädin, tietokone. Niin tai voi nousta seisomaan sen päälle ja pitää puheen. Lyytin päällä voi myös yrittää olla pidempi kuin on.

Kun katselee ikkunasta ulos, tajuaa viimeistään että syksy on erittäin vahvasti täällä. Toivoen kaikki muutkin (halukkaat) olette päässeet metsäretkille ja nähneet ihanan värisiä lehtiä.