Ostamisen vaikeus

Lokakuuta päivä jäljellä. Miten voikin olla että aika, hitaudestaan huolimatta, kuluu jatkuvasti nopeasti. Raskautta on enemmän takana kuin edessä. Samoin toivoen M.:n odotusta (siitä ei tosin ole samaa taetta kuin vauvasta). Pesän- ja lämmönrakentamisvietti on saanut minut mm. siivomaan sekä miehen että vauvan tavaroille tilaa puoli kahteen aamulla joululaulut soiden ja välillä glögiä hörppien.

 

Tavarat oi sentään. En pysty ymmärtämään miten pieni olento, joka on kooltaan noin puoli metriä ja painaa keskimäärin 3,5 kiloa voi saada jo nyt aikaan sen, että hänen tavaroitaan on jokapuolella. Juurikaan mitään ei ole ostamalla ostettu vaan saatu. Tai jos onkin ostettu, niin käytettynä, kuten naapurilta vaunut. Meillä on suuri onni, että ystävillä on pieniä temmeltäjiä juuri siinä iässä, että kierrätys toimii mainiosti. Sekä maailma että minä kiitän.

 

Jo useita viikkoja sitten kohtasin ongelman. Tarvitsin uudet housut. En  siksi, että housuni olisivat syysmuodin mukaiset (mikäli joku tietää, millaiset ne ovat, voi kertoa minullekin). Enkä siksikään, että teki vain mieli ostaa housut. Minulla yksinkertaisesti ei ollut lähestyvää syksyä kohden  housuja, joiden sisälle Raparperin täyttämä mahani mahtuisi. Päätin siis hankkia sellaiset.

 

Siitä päätöksestä se dilemmojen vyöry sitten alkoikin. Rahaa tuohon ostokseen en halunnut pistää kovinkaan paljoa, tai toisin sanoen, en voinut laittaa. Ensimmäinen rajoittava tekijä. Mikäs siinä sitten, kävele halpavaateketjun liikkeen ovesta sisään ja löydät melko monet huokeahkot byysat. Varat riittää ehkä jopa kaksiin eriväriin. Simple!

 

Mutta askeleitani hidasti eettisyyden monet kasvot, jotka hiipivät omatuntoa kolkuttamaan saman tien, kun edes harkitsen meneväni liikkeeseen, joiden vaatteiden alkuperästä on vain ikäviä aavistuksia. Jos vaatteen hinta pyörii muutamassa kympissä, ei tarvitse olla kovin hyvä päättelijä, kun ymmärtää ettei vaatteen tekijä ole saanut elämiseen riittävää palkkaa. Joku siis on tehnyt tuon minun tarvitseman vaatekappaleen pilkkahintaan. Enkä todellakaan haluaisi mennä ajatuksissa niin pitkälle, kuinka vanha tuo vaatteen tekijä on, kuinka monta tuntia hän tekee töitä päivässä, saati onko tuo ompelija tyytyväinen työhönsä. Maailman taakka harteillani koitin unohtaa koko housuteeman, mennään mekoilla.

Töissä epätoivon hetkellä huomasin tarttuvani saksiin ja leikkaavan trikoiden vyötärönauhaan reilun halkasun, niksnaks, tilaa, huh. Samalla tajusin, että ne housut pitää nyt todellakin ostaa. Kävelin nöyränä siihen kahden kirjaimen kauppaan ja koin olevani maailman surkein kuluttaja sekä vääryyden tekijä. Vanha työkaveri törmäsi minuun tuolla kyseisellä ostosreissulla ja huomasin selittäväni hänelle "en yleensä käy täällä ollenkaan, mutta nyt ... plaab, plaab.." (samalla peitellen, että kyseessä oli raskausmahahousut, jottei siinä vaiheessa vielä salaisuutena ollut asia olisi paljastunut niinkin tylsässä paikassa). Kenelle minä selitin ja mitä?

Seuraavana päivänä sain viestin ystävältä; "Hei mulla löyty yhdet äitiysfarkut kaapista, haluutko?". Viikko tuosta, menen käymään toisella ystävälläni kylässä. Hän tarjoaa auliisti kolmet pallomahaisten housut. Netissä löysin käytettyjä housuja pilvin pimein. Voi kunpa olisin ollut kärsivällinen! (Tai käyttänyt edes hieman aikaa kirpputorilöytöjä tekien.) Työkaverilta sain tuulihousut, jotka menee päälle sujahtaen tostnoin vain .. ja saa minut tuntemaan itseni aina vain hotimmaksi lähiömamaksi, hohhoi, tervetuloa kotiin vaan rakkaani.

Nyt minulla on housuja. Yhdet epäeettiset ja loput paremman omatunnon ostoksia.
Kelpaa Raparperin kölliä väljissä vesissä.


 

 

DIY joulukalenteri

Mikä voisi olla paras tapa odottaa, kuin kalenterin kanssa. Tiedän, että nyt on lokakuu, mutta ihan kohta on kuitenkin jo joulukuu. Voisinkohan tehdä tuosta itselleni marraskuun kalenterin, ihan vain miehen-odottelu-kalenteriksi.

 

Pikkusenko oli mukava tehdä tuota kalenteria (tunnelmoiden perheemme tulevia jouluja kyynel silmässä TAAS). Kaikki materiaalit löytyi jälleen kerran omista varastoista, malli yhdistelemällä netin syövereistä kaivettuja kuvia. Taskuissa on vuori ja sitten tikattu päällitikillä kiinni pohjakankaaseen. Kovikekangas löytyy taustakankaan alta. Numerot tein konekirjomalla villalankaa siksak-tikillä. Ja koko komeutta pitelee vanha henkari, johon tosin haluaisin kauniimman rusetin.

 

Käytin nyt ensimmäistä kertaa sana DIY blogissani, enkä oikein tiedä. Onpa hassu. Do It Yourself, vähän käskevää, ei teidän tarvitse tehdä samanlaista. Ja toinen miinus itselleni: Ei se nyt niin kauaa olisi vienyt silittää työ ennen kuvan ottamista. Jos M. olisi täällä, olisi se sileä. Syytän häntä. Ha.

 

Joulukuussa, jos Luoja suo, M. on täällä ja ihmisillä hyvä tahto. Silloin jokaisesta luukusta tulee suomalaisia perinnejuttuja suomen kieltä oppien ja jouluun liittyen: tehdään piparkakkutaikina, leivotaan torttuja, tehdään joulukortit ja ostetaan merkit, käydään glögillä, kuusen haussa, koristellaan koti, vietetään itsenäisyyspäivää ja voi veljet, en malta odottaa. Uskoakseni olen itse aika paljon enemmän innoissani: "Avaa jo! Avaa jo!". Ja arvatkaa olenko malttanut olla kertomatta kalenterista M.:lle. ..

 

Hupaisuusotteita arjesta

Muutama päivä märehdittyä,  surettua ja paruttua saimme M.:n kanssa käännettyä tilanteemme jälleen kestettäväksi sekä siedettäväksi myönteisen ajattelun kautta. Mahtavia kannustusvoimia on tullut myös monelta suunnalta, niistä saa roppakaupalla voimaa. Kiitos!!

 

Suuria ei ole tapahtunut viime aikoina, mutta pieniä senkin edestä:

 

Kävin katsomassa Leijonasydämen elokuvissa (mistä riittäisi puitavaa enemmänkin). Itse menin näillä hormoneilla, tässä tilanteessa elokuvasta melko sekaisin hetkellisesti, näin maailman tuskaisena paikkana. Iltamyöhään sanoin kaukopuhelussa kovin monia kaoottisia ajatuksia ääneen. Seuraavana aamuna puheluni alkoi: "Haluaisin perua muutaman asian eilisestä keskustelusta.."

 

Istuin aamupuuroa syömään ja tuoli riksräkspoks hajosi alta, ihan totaalisen kokonaan. Pohdin hetken olenko turhan pontso (neuvolan täti kysyi viime perjantaina syönkö paljon herkkuja, köhöm). Tulin kuitenkin siihen tulokseen siellä lattialla hajonneen tuolin kanssa, että vanhat tuolit ei kestä loputtomiin ja liimaus oli huono, kuinkas muuten (saanhan pitää herkkupäiväni). Kiitos isäni, tuoli korjattu. Itse asiassa tapahtuneen jälkeen KAIKKI minua vanhemmat tuolit on nyt liimattu ja nakutettu.

 

 

Samaisen päivän iltana meni vessanpönttö tukkoon. Siitä en jaa teitä säästääkseni enempää, mutta ymmärrätte kertomattakin miten kivaa se oli. Liittymättä mitenkään vessanpönttöön tänään soi palohälytin.

 

Kadotin pyörän lampun. Päätin huomaamattomasti hieman lainata M.:n lamppua. Heti ensimmäisellä kerralla tiputin se rytinällä maahan ja tietenkin se hajosi. Nykään kävelen.

 

Muistikapasiteettini on aika varmasti kaventunut. Mitä mä olin sanomassa? Mihin mä sen nyt pistin? Kenelle mun piti soittaa? Olen saanut huomautuksen liiton maksuista, puhelinmaksusta sekä laajakaista maksusta. Kaikki kuukauden sisällä. Unohdinpa myös hoitoaineen päähäni huuhtomatta. Melko liukas tukka oli töissä.

 

Raparperin tulevaa nimeä on hauska pohtia. Mutta sitä ei kannata tehdä jalkapallo-ottelun aikaan:

- So what do we put on the papers?
- OK.
- That's not a name!

 

 

Toivoton torstai

"Mä en enää kestä tätä!" kirosin kyynelten seasta.

 

Itkin, paruin ja huusin. Huusin, että mä en enää odota. Samaan aikaan tajuan kuitenkin, ettei minulla ole muuta vaihtoehtoa. Tai vaikka olisi (esim. ottaa lopputili, myydä kaikki ja lähteä Ugandaan), en sitä tee. Pikku Raparperi potkii mahassa ja muistuttaa, ettei nyt kannata seota ja tehdä harkitsemattomia asioita. Eikä voi itkeä niin paljon, että keho joutuu pian käyttämään varmaan lapsivedetkin kyyneliin.

 

Tänään toivoin kuulevani hyviä uutisia. Oikeudenkäynti numero kolme, missä M.:n oltava paikalla (ei syytettynä tiedoksi kaikille, vaan perheen edustajana). Kun otin uutisia vastaan, pää alkoi surista ja sydän jyski niin paljon, etten saanut  informaatiosta irti juurikaan muuta kuin, että seuraavan kerran pitää olla tuomarin edessä 12. marraskuuta. Marraskuu, päähäni jäi pyörimään vain sana marraskuu. Nythän on lokakuu, onko edes? Päivät menettää pikkuhiljaa merkitystään, se vain kuluu ja on kulumatta yhtä aikaa.

 

Ostin tänään varallisuuteeni nähden ylikalliit coretex-kengät. Kun talsin niillä marraskuun loskissa, pysyy ainakin sukat kuivina. Olkoon se tämän päivän pilkahdus iloa.

Minun Afrikkani

Sain inspiraation alkaa näpyttämään uutta postausta välittömästi, kun kommentteihini oli tullut kysymys suhteestani Afrikkaan. Siitä kerron niin kovin mielelläni. Suhteeni Afrikkaan, tai sanon mielummin Ugandaan, on täynnä suuria positiivisia tunteita. Kerron aivan alusta asti miten ylipäätänsä Afrikkaan päädyin. Lopeta lukeminen tähän jos hyppy menneisyyteen ei innosta. Muutoin: Enjoy the ride!

 

 

Ensimmäiset muistikuvat vapaaehtoistyöhaaveilusta ulottuu jonnekin teinivuosille, unelma kulki taka-alalla aina mukanani, muttei niin kovin aktiivisesti. Perheeni yleinen vitsi oli "miten ötököitä pelkäävä ihminen voi ikinä lähteä Afrikkaan".

 

 

Oli vuosi 2011. Käsityötaiteen perusopintojen päättötyönä tein seinävaatteen, jonka nimeksi tuli Rauha. Olin päässyt yli kivikkoisten teiden ja hymyilin elämälle. Samana vuonna ystäväni ja minun mukaan Flow-festareille tuli matkustusiloa ja -kokemusta täynnä oleva uusi tuttavuus. Keskusteluista hänen kanssaan päällimmäiseksi tunteeksi jäi kateus, jota aloin sitten pureksia. Miksen minäkin voisi. Laitoin tuolle kyseiselle mahtavalle tyypille töistä sähköpostin, jossa valittelin elämäni tasapaksuutta: "Mitä mun pitäis oikein tehdä, mä haluaisin tehdä jotakin arjesta poikkeavaa, jotain merkityksellistä!". Tuosta sähköpostista kului kuukausi ja olin anonut virkavapaan, myynyt kotini, saanut kissalleni sijaiskodin ja mikä parasta: varannut meille lennot Ugandaan, mistä olimme saaneet vapaaehtoispaikan puoleksi vuodeksi. Matkaan lähdin sydän täynnä vapauden tunnetta ja iloa rohkeudesta toteuttaa omaa unelmaa.

 

 

 

Koko puoli vuotta oli elämäni yksi parhaimmista ajanjaksoista. Elin joka päivä, täydellä sydämellä. Opin paljon itsestäni, maailmasta ja voih, miten pystyn edes kuvata kaikkea. Matkamme sisälsi momenmoisia hetkiä, myös surullisia, pelottavia ja kamalia. Ennen matkaa minulta kysyttiin mitä odotan, johon vastasin "odotan arvojeni syvenevän" ja niin todella kävi. Se minkä uskoin olevan tärkeää ja merkityksellistä elämässä, sai moninkertaisen vakuutuksen siitä.

 

Minulle myös sanottiin useamman kuin kerran, että löydän matkalta varmasti miehen. Siihen ennusteeseen nauroin räkäsesti ja vannoin tulevani takaisin ilman rakkautta, taisin jopa sanoa, että se olisi "kamalinta mitä minulle voisi tapahtua". Juuripa juu, vannomatta paras, tuolla matkalla tapasin myös mieheni, suuren rakkauden, josta alkoi kokonainen uusi tarina.

 

Kaipaan Ugandaan usein (ymmärrettävistä syistä tällä hetkellä enemmän kuin koskaan). Kun mietin tarkemmin mitä kaipaan, on sitä vaikea pukea sanoiksi. Avokadoja, tuoreita mangoja, musiikkia, puheen sorinaa, tanssia, sitä että ihmiset juttelee sinulle kadulla. Tai sitä, että elämänrytmi menee väkisinkin siihen, että elää hetkessä. Ja kuten joskus aiemmin olen kuvannut "ilo tarttuu jotenkin salakavalasti sinuun". M. on todennut usein, että olen erilainen Suomessa verraten Ugandaan. Siinä lienee totuuden siementä. Suomessa stressaan huomattavasti enemmän kaikenmaailman asioita, vaikka Ugandassa siihen oli enemmän oikeita syitä. Ugandassa pysytään herkemmin perusasioiden äärellä, ollaan toisille ja toisia varten läsnä. 

 

 

Kun tulin takaisin Suomeen, oli syksy yksi elämäni vaikeimpia. Sopeutuminen länsimaalaisen kulttuuriin ei käynyt kivuitta. Jos ympärilleni ei olisi vuosien saatossa muodostunut niin ihanaa perhettä ja ystävien joukkoa, en olisi selvinnyt sekoamatta.

 

 

 

Kun kirjoitan tätä tekstiä ja katselin kuvia, en pysty välttämään kyyneleiden tuloa. Niin kovin onnellinen olen kaikesta kokemastani ja siitä, mitä Afrikka elämääni toi. Se minkä piti olla "vain puolen vuoden katkaisu arkeen", muutti kaiken ja tuli jäädäkseen elämääni.

 

Kaukoilu ja villasukkameininki

"No ei tule ainakaan riideltyä!"

"Tekee hyvää olla erossa."
"Mä toivon, että edes joskus mies olis poissa."

Tollasia kommentteja kuulee toisinaan, kun kertoo että oma mies on kaukana. No, voin kertoa että ensimmäinen ei pidä paikkaansa. Toinen ja kolmas - kyllä varmasti, ajoittain, joitakin pieniä hetkiä kerrallansa. Kertaluontoisena pidempikin hetki menee ja sen kestää, se jopa vahvistaa. Epätietoisuus ajanjakson pituudesta on asiaa huomattavasti vaikeuttava asia. Hyvää tämä suhteellemme ehkä tekee pitkällä tähtäimellä, selvittiin-siitäkin-mentaliteetilla. Surullisimmaksi toki tekee se, että emme saa jakaa kasvavan vatsani hämmästelyä konkreettisesti yhdessä, vaikkakin joka päivä kuulumiset ja tunnelmat jaamme.

 

Ikävöimiseen ei totu. En ainakaan minä. Se on vain ajoittain vähemmän pinnassa, kun saa hämättyä itsensä keskittymään muihin asioihin, kuten käsitöihin. Viime aikoina en ole saanut toteutettua tuota hämäystekniikkaa tarpeeksi tehokkaasti ja itsensä motivoiminen hommaan jos toiseen on ollut työlästä. Kun täällä syysaamu näytti koko synkkeytensä, lähetti M. luontokuvaa Ugandasta videona, arvatkaa helpottiko ikävää.

 

Syysiltojen romantisointi ei ole silti kadonnut mihinkään. Villasukat jalassa kudon sohvannurkassa kynttilöiden palaessa. Parvekkeelta poistui kesä ja syysvalo saapui (se EI ole jouluvalo, kaikille tiedoksi). Mutta kuitenkin huomion arvoinen seikka on se, että blogissani on ensimmäisen kerran mainittu sana JOULU (hih, hih, mahtavaa).  

 

 

 

 

Puikot paikoilleen

Asiat järjestyy pään sisällä, kun järjestää vähän muitakin asioita sanovat. En tiedä mistä kumpusi pakottava tarve saada vihdoin puikot ja koukut yhteen nippuun.

Tälläisen rullan sisältä

löytyy kaikille oma paikka.



 

Säilyttimessä käytin Ugandasta tuotua kangasta, saatuja pitsejä sekä kankaanjämiä varastoistani. Minulla on edelleen uuden materiaalin ostokielto, ennenkuin saan vähintään yhden lootan tyhjennettyä käsityötavarasta.

 

Suosikkipuikkoni on moniväriset bambupuikot, jotka sain ystävältäni joitakin vuosia sitten. Niillä on tehty monet sukat ja lapaset. Tällä hetkellä työn touhussa on yhdet sukkapuikot, kahdet pyöröpuikot sekä yksi virkkuukoukku. Jotain luvassa ehkä valmistuakin. 

 

P.S. Onnistuin kutistamaan ne yhdet keltaiset villasukat pesussa kirppusukiksi. Ihan ku se olis tullut itselle uutena, että villa kutistuu pesussa ... Saapahan valkkailla taas puikkoja.

Verhot

Makuuhuoneemme kohtasi verho-ongelman, kun tapetti oli saatu seinälle. Afrikasta tuomani kuviokangas yhdistettynä puutapettiin sai aivojeni estetiikkakeskuksen shokkiin. Piti saada jotakin simppelimpää ja selkämpää. Marssin muutamiin putiikkeihin katsomaan kankaita. En löytänyt mitään, mikä olisi sopinut sekä makuuhuoneeseen että rahapussille. Päättäväisenä naisena olin kuitenkin repinyt ne verhot jo irti (mielummin ilman verhoja kuin katsella väri- ja kuosisotaa). Kuinka sitten ollakaan, muistin että sain mummoltani vuosikymmeniä vanhat käsinkudotut pellavalakanat. Ripustin ne ikkunaan. Toinen oli himppasen liian lyhyt, siihen ompelin jatkeen pitsistä ja kolmannen lakanan jämästä. Se kolmas kun meni tilkkutäkin takakappaleeksi. Yksi, kaksi, kolme. Niitä sain siis kolme ja kaikki on nyt käytössä. 

 

Jälleen kerran M. saa huokailla vaimolleen. Ensin häämekkona oli vanha verho. Nyt verhona on vanha lakana. Lakanaksihan voisikin käydä .. jokin muu, mikä.





 

 

Pieniä ja suuria kohtaamisia

En enää muista mikä oli se kirja, enkä mikä oli se lause. Ajatus, joka kirjasta jäi mieleeni oli kuitenkin tämä:

 

Hienoimpia hetkiä elämässä on, kun kokee kohtaavansa toisen. Kohtaaminen yhteisen hyvän tunteen tasolla voi olla pieni hetki, yksinkertainen, kerran, monta kertaa, eri ihminen, sama ihminen, suuri, pieni - mitä vain, kunhan on kohdannut.

 

Blogimaailman kautta olen saanut hyviä kohtaamisia. Ne ovat olleet niitä, kun huomaa että joku toinen ymmärtää ja tietää. Maame Esin kirjoitus sai minut iloiseksi, kun huomasin kuuluvani melko mahtavien bloginaisten joukkoon. Uskoakseni meidän kirjoittajien lisäksi joukossamme on monta rinnalla kulkijaa, sivusta seuraajaa tai muutoin vain hyvällä tavalla poluillamme mukana kulkijaa.

 

Eilen kohtasin ultraruudun kautta Raparperin, sydän suli jälleen. Illalla perhevalmennuksessa kohtasin afrikkalaisen tulevan äidin ja huomasin, että nauroimme samassa kohtaa, vakavoiduimme myös samassa kohtaa. Kotiin pääsin hänen ja hänen miehensä kyydillä. Ehkä se pihlajanmarjojen äärellä koettu hullunkurinen pelko "mitä jos en saa äitikavereita" ei sittenkään toteudu.

 

Tänään tulin kotiin ja eteisessä odotti paketti.

 

 

Sen sisällä oli mitä ihanin lahja tulevalle äidille ja pienoiselle paaperolle (hieno ekologinen torkkupeitto on ollut haaveissa).

 

 

Mutta kaikista tärkeintä, tuon lahjan lisäksi sisällä oli kortti, jonka teksti sai minut kyyneliin. Nuo kauniit sanat ystävältä sai minut muistamaan, että toden totta: tärkeintä on kohtaaminen!

 

Koska olen suurien ihmisihastustunteiden vallassa, haluan vielä laittaa teille kappaleen, joka saa minut aina liikuttumaan. 

Todellisten värien löytäjille terveisin minä

 

True Colours, Ane Brun 

 

 

Tyttöjen keittohetki

Perjantaina kävin metsässä. Harmittelin ainoastaan sitä, etten ottanut kameraa mukaan (puhelin sijaisti). Niin ja sitä, että sieniä oli niin paljon että meinasi tulla kylmä, kun kökki samassa kohdassa tosi kauan, hah. Metsä on mahtava.

 

 

 

Lauantaina tein suppareista keiton, pistin kynttilät palamaan ja kutsuin ystäviä kylään. Illan bonuksena oli kulttuuriannoksen haukkaus teatterissa.

 

 

Jälkiruuaksi tein Sanna-tädin sitruunakiisseliä, joka kuuluu ehdottomati syödä lämpimänä vaniljajäätelön kanssa. Ja reilun kaupan kahvit, kuinkas muuten. Jälkiruokapöytänä toimi Lyyti-jakkarat. Keltainen Lyyti sai rinnalleen mintunvihreän kaverin (häälahja). Nyt on molemmilla omat jakkarat mihin pistää oma teemuki tai jalat, tai ehkä kutimet, puhelin, kaukosäädin, tietokone. Niin tai voi nousta seisomaan sen päälle ja pitää puheen. Lyytin päällä voi myös yrittää olla pidempi kuin on.

Kun katselee ikkunasta ulos, tajuaa viimeistään että syksy on erittäin vahvasti täällä. Toivoen kaikki muutkin (halukkaat) olette päässeet metsäretkille ja nähneet ihanan värisiä lehtiä.