Fully booked

"Nyt et laita sinne kalenteriin enää yhtään mitään!", sanoi mieheni napakasti seisoessani kalenterin edessä sumplimassa reittejämme kesässä. 

Jotenkin olen ollut siinä uskossa, että kesällä on aikaa tehdä kamalasti kaikkea, varsinkin nyt kun olemme muutaman kuukauden koko perhe kotona. Tai no kotona ja kotona, olemme olleet kokoajan jotenkin jossain, enkä silti oikein tiedä edes että missä. Aina kun on jossain, ei ole jossain muualla. Tekisi mieli olla niin monessa paikassa ja niin monen kanssa. Välillä tuntuu kurjalta, kun joutuu sanomaan moneen suuntaan ei, kun kaikkea ei vaan voi mitenkään keritä ellei halua kesäburnouttia. 

Kun katselen kalenteria, olen kuitenkin enemmän kuin innoissani. Tulemme näkemään (ja olemme jo nähneet) monia meille tärkeitä ihmisiä, uusia paikkoja, vanhoja paikkoja, vanhoja reittejä, uusia reittejä, toivottavasti kuitenkin onnistuneita reittejä. Kun vain opetellaan käyttämään navigaattoria tai karttaa, mielummin molempia. Edellisellä roadtrip-reissulla mies luki karttaa väärinpäin, minä puolestaan seurasin 100km navigointilaitteen "ohjeita" tyytyväisenä ilman asetettua päämäärää. Molemmilla kerroilla päästiin perille. Nauru pidentää matkamuistojen kestoa. 

Huomisen päivän kohdalla ei ole merkintää. Päivä täynnä mahdollisuuksia. Jos sen vaikka aloittaisi pavekkeella katsellen kun yrtit kasvaa. 

Lisää manteleita

Tänään loikoilin pyjamanhousuissa noin kello puolipäivä. Toinen käteni matkasi pussiin, jossa ystäväni tekemiä kanelimanteleita houkutteli jatkamaan oloilua vielä hyvän tovin ja toinen käänsi kirjan sivuja. Samalla hetkellä lähetin viestin, jossa kyselin lainaamani kirjan perään. Kyseisen kirjan sain vuosi sitten joululahjaksi, muttei ole tullut sitä hetkeä, juuri tätä hetkeä, kun voi vaan olla ja lueskella. Suuren suurta iloa näissä hetkissä ja tunnelmissa. 

Joulu oli juuri sellainen kuin toivoinkin sen olevan. Oli kerrassaan valloittavaa seurata pirpanan ensimmäistä joulua kera rakkaiden ihmisten. Tunnelmaa ja tuoksua. Iloa ja valoa. 

Vielä hetken näissä ihanissa tyyneyden tunnelmissa, kunnes voimme siirtyä uuteen vuoteen. 

Ei pelkkää iloa

Kun aloitin blogini, kehittelin siitä sellaista hyvän mielen blogia "miksi muka aina pitää marmattaa". Elämässäni on paljon hyviä ja vielä parempia asioita, joista halusin kertoa myös muille, josko ne tuottaisivat pilkahduksen iloa eri suuntiin. Hyvän mielen uutiset tai - sanomalehti on ollut haaveeni jo pitkään.

 

No kuten kaikki tietää, elämä ei ole pelkkää hunajaa ja niittykukkia. Viimeinen vuosi on sisältänyt elämäni hienoimpia päiviä, mutta oi, kyllä niitä toisenkinlaisia. Pikkuneidin koliikki (ja mahdollinen refluksi) on tuonut harmia ja voimattomuutta. Energiat ovat olleet monesti aika nollissa ja on ollut hankala löytää hetkeä kirjoittaa ylipäätänsä yhtään mitään. "Muista nukkua" on ohje, jonka olen saanut valehtelematta kaksi miljoona kertaa (okei, liioittelin). Mutta kun tahtotyttö nukkuu niitä parveke-päiväuniaan, joka on vuorokauden ainut rauhaisa hetki, ei aina malta nukkua.

 

Juuri nyt, tällä hetkellä, lapsonen nukkuu. Veimme M.:n bussiasemalle, joka vie hänet lentokentälle. Tajusin miten paljon noita kahta rakastankaan. Itkin. Tulin tytön kanssa kotiin. Itkin vähän lisää. Juttelimme puhelimessa, kokosin itseni, koska M. sai minut nauramaan edellisen illan kakka-episodille (säästän teidät siltä, mutta kyllä, tilanne oli erittäin koominen). Nyt kun kirjoitan tätä, itku meinaa väkisin puskea läpi, mutta pakotan itseni hymyilemään, sillä meillä on kaikki ihan hyvin. On vähän raskasta, mutta me selviämme. Ja mikä parasta, ympärillämme on hieno joukko ihmisiä auttamassa.

 

Aamu alkaa appelsiini-auringolla.

Parveke sai kevään.



Perunanarsissi on ihana kukka, heti kun vain aukeaa.

Kissa-herra on taas ilonamme joitakin viikkoja.

 

Kaukoilu ja villasukkameininki

"No ei tule ainakaan riideltyä!"

"Tekee hyvää olla erossa."
"Mä toivon, että edes joskus mies olis poissa."

Tollasia kommentteja kuulee toisinaan, kun kertoo että oma mies on kaukana. No, voin kertoa että ensimmäinen ei pidä paikkaansa. Toinen ja kolmas - kyllä varmasti, ajoittain, joitakin pieniä hetkiä kerrallansa. Kertaluontoisena pidempikin hetki menee ja sen kestää, se jopa vahvistaa. Epätietoisuus ajanjakson pituudesta on asiaa huomattavasti vaikeuttava asia. Hyvää tämä suhteellemme ehkä tekee pitkällä tähtäimellä, selvittiin-siitäkin-mentaliteetilla. Surullisimmaksi toki tekee se, että emme saa jakaa kasvavan vatsani hämmästelyä konkreettisesti yhdessä, vaikkakin joka päivä kuulumiset ja tunnelmat jaamme.

 

Ikävöimiseen ei totu. En ainakaan minä. Se on vain ajoittain vähemmän pinnassa, kun saa hämättyä itsensä keskittymään muihin asioihin, kuten käsitöihin. Viime aikoina en ole saanut toteutettua tuota hämäystekniikkaa tarpeeksi tehokkaasti ja itsensä motivoiminen hommaan jos toiseen on ollut työlästä. Kun täällä syysaamu näytti koko synkkeytensä, lähetti M. luontokuvaa Ugandasta videona, arvatkaa helpottiko ikävää.

 

Syysiltojen romantisointi ei ole silti kadonnut mihinkään. Villasukat jalassa kudon sohvannurkassa kynttilöiden palaessa. Parvekkeelta poistui kesä ja syysvalo saapui (se EI ole jouluvalo, kaikille tiedoksi). Mutta kuitenkin huomion arvoinen seikka on se, että blogissani on ensimmäisen kerran mainittu sana JOULU (hih, hih, mahtavaa).  

 

 

 

 

Punastuttaa

Saanko esitellä; elämäni ensimmäinen itse kasvatettu tomaatti, joka vihdoin saavutti koko punansa. Pakkasin sen rasiaan, jonka aion avata juhlallisesti mökillä ja jakaa koko perheen kera.

 

 

Ja lisää on tulossa.

Pienet vihreät ja yksi ongelma

Mikä mahtava näky. Onnistumisen kokemus ja riemuvoitto. Tomaatin alut pilkistelivät suloisina palleroina varsien välissä. Olen käynyt ihastelemassa niitä jatkuvalla syötöllä tuntien (ehkä jo hieman liioiteltua) ylpeyden tunnetta: minä kasvatin nämä!

 

Tällä viikolla yhtenä päivänä töistä tullessa huomasin pihanurmella yhden suosikkieläimistäni: siilin. En ole nähnyt pitkään pitkään aikaan, itse asiassa varmaan vuosiin, tuota suloista piikkikasaa, joka mennä tohisee eteen päin. Oli pakko kipaista kotiin hakemaan kamera ja etsiä siili kuvaan.

 

M. kävi ostamassa leipää. Aamupalalla katselin kun hän söi äärimmäisen tyytyväisenä "leipäänsä", jonka päällä oli paistettua kananmunaa, ruohosipulia ja kurkkua. Hänen uusi herkkuleipänsä on Pullavapitko. .. Eurooppalaiseen ruokakulttuuriin tottuminen on ollut M:lle melkoisen vaikeaa ja samalla minulle hieman turhauttavaa, yhteenlaskettuna: melkein ongelma vai sanotaanko nykytermein 'haaste'. Luovuin vihdoin periaatteistani ja taivuin. Eilen kävelimme elektroniikkaliikkeeseen ja nyt keittiössämme on mikro. Se ehkä hieman helpottaa ruuan uudelleen lämmittämistä ja sulattamista, sekä säästää sähköä. Nyt hyppään koneelta keittiöön pohtimaan miten sen saisi mahdollisimman huomaamattomasti uppoamaan keittiöömme.

P.S. Seinäremontti makuuhuoneessa ja keittiössä on alkanut. Ja samalla ihana kaaos. Kerron sen vaiheista myöhemmin.

 

 

 

Korruptioterveisiä parvekkeelta

Tänään(kään) en saanut hyviä uutisia. Korruptoituneessa maassa kaikki on mahdollista. Myös se, että passeja katoaa ja viisumi siinä mukana. En tiedä kuinka monta kerkisi kadota ennen kuin pidätettiin 10 työntekijää. Mutta sen tiedän, että meille tärkeät asiakirjat on kateissa. Samoin hyvä mieli. Nyt alkaa taas melkoinen virastosäätörumba (ja niiden hermojen sinkoilu). Tämän postauksen jälkeen mainitsen passiin, viisumiin tai miehen tänne tuloon liittyen vasta kun on myönteistä kerrottavaa. Kahden kulttuurin suhteessa sitä oppii asioita, joita ei koskaan kuvitellutkaan kohtaavansa. Vaikka usko ja toivo on hieman koetuksella, pysyy rakkaus silti vahvana. Varmaankin kaiken tämän jälkeen aina vain vahvempana.

Parveke odottelee täyteen kukkaan puhkeamista. Kaikki on valmista. Nyt vain istutaan, ootellaan ja kuunnellaan kuinka kasvit kasvaa kohisten.



Takana taulu, jonka jossain kiireessä väsäsin.
Odotan miljoonakellon tekevän miljoona kukkaa. 



Tuolit löytyi kirpparilta. Viltin olen tehnyt joitain aikoja sitten.



Tikkaat rautaharjasin mökiltä takaisin kaupunkiin.
Ikkunapokat löytyi pari vuotta sitten erään koulun remontin yhteydestä.
Yrtit ostin tänään torilta.
Tomaatit elämäni ensimmäiset omat.

Sydämet tein vanhoista nappiaarteista ja rautalangasta.



Pöytäliinan piti tulla vain alusliinaksi toisen pöytäliinan alle.
Mutta intouduin koristamaan koko kankaan vanhoilla pitseillä, joten jäi näkyviin koko liina.