tiistai 28. tammikuuta 2014

Valmiina ollaan

Puhuin pitkän puhelun ylilääkärin kanssa, minkä jälkeen samanmoisen M.:n kanssa. Päätös sektion ja perätilasynnytyksen välillä syntyi lopulta melkoisen luontevasti ja hyvillä mielin, toivoen vauvan kanssa käy samoin.
 
Lääkäri sai poistettua turhan panikoimisen ja huolet perätilasynnytyksen suhteen, minkä vuoksi päädyimme siihen, mikä alunperinkin tuntui minusta oikealta, eli synnytyksen annetaan käynnistyä luonnon voimin ja vauva pyritään saattamaan maailmaan alateitse. Kaikki tekijät ovat kohdallaan siihen, että perätilasynnytys voi onnistua vallan mainiosti. Mutta mikäli jotakin huolta aiheuttavaa tapahtuu ennen synnytystä (kuten kasvun romahdus) tai synnytyksen aikana, eivät lääkärit epäröi tehdä päätöstä kiireellisestä- tai hätäsektiosta. Uskon, että olemme hyvissä käsissä.
 
Kun päätös oli tehty, tuntui huojentavalta. Ehdin jo pelätä ettei sitä meille oikeaa vastausta tule tunnelmiin, vaan päätös pitää vääntää väkisin. Viikonlopun aikana ajatukset kerkisi käymään monella mutkalla perjantain "hassuhkon" lääkärikäynnin jälkeen.  Maanantain lääkäri puhelimessa ymmärsi huolemme ja antoi tietoa kuten toivoimme. Internetin varaan jääminen viikonlopuksi ei ollut lainkaan hyvä asia (annoin tästä ylilääkärille myös hieman palautetta).
 
Vauvan sänkyyn ja synnytyspäätökseen kulminoitui jotenkin valmiina olemisen tunne. Nyt se iski. Ei niin, etten kestäisi vielä odottaa, mutta niin että 'kuule pikkumurunen, me ollaan nyt valmiita'. Afrikkalaisen aikataulun mukaan "any minute now" pitänee melko hyvin paikkansa, toisin sanoen mikä tahansa hetki seuraavasta minuutista seuraaviin viikkoihin mullistaa meidän elämän.
 
Kaikista ylimääräisistä diabeteksistä, perätiloista ja tulehduksista huolimatta oloni on edelleen mainio eikä maha juurikaan estä minua tekemästä asioita. Vaan eipä sitä juuri osaa enää paljon muuta ajatella, puuhastella tai blogiin kirjoittaa kuin vauva sitä ja vauva tätä. Pari silitystä jälleen vatsalle ja kutomaan pientä sukkaa. .. tai ottamaan päivätorkut alla olevan alle.

Muistelin, että joskus blogissa tästä tilkkupeittoprojektista mainitsin, mutta ilmeisesti valmiista peitosta en ole julkaissut kuvaa, vaikka niin väitin. Tässä se nyt on.
 

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Hyvät unet, parempi mieli

Mielekäs tekeminen poistaa murheita. Perjantain uutisten jälkeen saatoin viimein valmiiksi pinnasängyn suojan. Vannon kuitenkin etten enää ikinä ryhdy moiseen projektiin. Menetin hermoni ehkä kolmekymmentäseitsemän kertaa ja yhden kerran melkein luovutin. Kun M. totesi, että voimmehan me ostaa tuollaisen, kuin raivohärkä taistelin kankaat kasaan ja vanut sisälle. Ehkä kaikista tylsin työväline ompeluhommissa on purkija (vai ratkojako sen nimi on). "Teen tästä sellaisen päällitikatun version" - idea ei ollut kovinkaan toimiva. Pötkylä on 3,6m pitkä, minkä tunsin tuskissani kun purin tikattuja saumoja. Ja jälleen kerran päädyttiin vanhaan kunnon käsintekemisen meininkiin.
 
Suhteessa käytettyihin tunteihin ja hermoihin, lopputulos olisi saanut olla ihastuttavampi. Mutta nyt se on tuollainen. Värikäs, käytettyä, uutta, suomalaista, afrikkalaista, hieman sekava, mutta ajaa asiansa. Tehty tunteella. Sellainen on myös elämäni.
 
Hetken kun katselimme sänkyä, totesimme että värit eivät välttämättä saa ketään varsinaiseen unitilaan vaan pikemminkin sirkustunnelmiin. M. totesi, että ainakin vauva oppii pitämään väreistä.
 
 

 

 
Myös tulevien vanhempien unet ovat parantuneet (vaikkei ne koskaan kovin huonoja ole ollutkaan) uuden sängyn myötä. Kuukausi nukuttiin olohuoneen sohvalla sen jälkeen, kun selät oli mutkalla ja toinen melkein lattialla, sängyn kapeuden koitellessa uniamme. Kodin uusi tammikuun alennuksista löytynyt unien kantaja oli siis oikein odotettu. Kai me olemme nyt ihan oikea aviopari, kun meillä on parisänkykin.
 
 


perjantai 24. tammikuuta 2014

Täydellinen perätila

En tiedä mitä sanalla 'täydellinen' haluttiin sanoa, mutta sen tiedän että perä edellä Raparperi koittaa itseään maailmaan tuoda. Peppu on niin junttautunut asemiinsa, että vilkkaudestaan huolimatta lääkärin kääntöyritys jäi todella vain yritykseksi. Vauva ei inahtanut senttiäkään. "Nyt meidän täytyy jutella näistä vaihtoehdoista", sanoi lääkäri ja pyysi meitä miettimään maanantaihin mennessä haluammeko suunnitellun sektion vai kokeilla perä edellä synnytystä. "Tosin se vaatii, että lantio on riittävän iso ja lapsen kasvu jatkuu suotuisasti". Siinä samassa rytäkässä lääkäri totesi, että he epäilevät vauvan kasvun pysähtyneen, mikä ei ole hyvä asia sekään. "Tulkaa kymmenen päivän päästä uudelleen ja tarkistetaan kasvaako vauva. Jos kasvu on pysähtynyt, raskaus lopetetaan ja tehdään sektio". Noiden koruttomien sanojen siivittämänä siirryimme lantion mittaukseen, missä makasin valkoisessa putkessa rokin soidessa kuulokkeissa. Ihan vain tiedoksi hoitajille: kaikkia ei tuo Radio rock rauhoita pätkääkään maatessa ahtaassa tötterössä miettien kaikkea hetki sitten tapahtunutta.
 
Raskausdiabetekseen sain kuulla samat lauseet, mitkä olen kuullut nyt jo melkoisen monta kertaa: "Voitko vielä tiukentaa diettiä?". Teki mieli kiljua etten todellakaan voi, mutta nyökytin ja lupasin yrittää parhaani. Aamupalaksi siis kahden hapankorpun sijaan vain yksi. Hiphurraa, elämä on juhlaa. Tiedän, että kaikkea ette varmasti halua edes kuulla, mutta kerron silti että tulehduksetkaan eivät ole jättäneet minua rauhaan. Pilleri humpsahti juuri kurkusta alas.
 
No jos joku on varmaa, niin muutamien viikkojen päästä tiedämme miten esikoisemme maailmaan tuli. Jos kaikki päättyy hyvin, kaikki on hyvin. Luottakaamme siihen. Eilen neuvolassa kysyivät olemmeko valmiita, sanoimme olevamme ja hymyilimme päälle.

sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Winterwonderland

Talvi antaa vihdoin parastaan ja saimme kokea pakkaspäivän riemuja. Järven jäällä kävely oli melkoisen mahtavaa auringonpaisteessa. Jää sai piirtää varjokuvani kummun kera. Lumienkelit pääsivät lentelemään aina Ugandaan asti nykyteknologian ansiosta. Kävimme jututtamassa pilkkijöitä, hämmästelimme jään kauneutta ja lopulta ihanan kahvilan lämmössä nauroimme suomalaisten punaisia poskia tummien pysyessä tummina.
 


 


 
 
 
 
 
 

torstai 16. tammikuuta 2014

Odotusaatoksia

Tänään eräs nuori mies kysyi koska meidän vauvan on määrä saapua maailmaan. Ensimmäinen ajatukseni oli: "Näkeekö sen noin selvästi?". Hah, eiköhän tuon näe. Olen edelleen yhtä huono laskemaan viikkoja kuin alussa, siis niitä kuluneita. Viikkoja takana on kuitenkin jo melkoinen määrä, koska laskettuun aikaan on 4 viikkoa, sen verran osaan sentään laskea.
 
Raskausdiabetes hämmentää edelleen sekä meitä että lääkäreitä. Viime käynnillä vaatimattomasti kolme lääkäriä pähkäili mitä minun suhteen tulisi tehdä. Koska diabeteksen riskitekijöitä ei minulle ole ollut, ihmettelivät mistä moinen johtuu ja tutkivat hieman lisää poissulkeakseen jonkun erityistyyppisen diabeteksen. Puolet meni ohi mistä edes puhuivat, koska odotin vain mitä sanovat insuliinista. Sitä meinasivat antaa, mutta säästyimme siltä koska vauva voi erinomaisen hyvin ja on koko ajan ollut melkoisen pikkuruinen. Viikoittainen rutiini näyttäisi nyt olevan äitiyspolilla käyminen, ensi viikolla jälleen. Tosin ensi viikon käynti liittyy niihin kuperkeikka-hommiin. Koittavat kääntää Raparperin, mahtaa tuntua hauskalta ..
 
Siinä missä tuleva isä on todennut jo useamman viikon olevan erittäin valmis vastaanottamaan pienoisen maailmaan (ja käskenyt minut pakkaaman "that bag" jo monta kertaa), olen minä vielä halukas kantamaan häntä sisälläni. Viime metrien panikointi on ajoittain ottanut niskalenkkiä minusta. Muutaman perhedraaman olen onnistuneesti saanut kehiteltyä maalaillen kauhuskenaarioita mm. kahden kulttuurin, tai oikeammin maan, yhdistämisen vaikeudesta. Missä me asumme? Missä on paras lapselle? Meille? Meidän perheelle? Miten maksimoida koko perheen onnellisuus ja miten se mitataan? (Jos joku tietää oikeat vastaukset kaikkiin edellä mainittuihin, otan ilolla vastaan).
 
Tuntuu totaalisen kreisiltä, että yksi maailman luonnollisimmasta asioita, lapsen saaminen, voi olla näin järisyttävää. Jos tunteeni on jo raskauden aikana pomppineet kengurun lailla, en halua edes ajatella mitä tuleman pitää. Mutta olen silti melko toiveikas järjissä pysymisen suhteen. Toissailtana kysyin M:ltä pitääkö hän minua ihan seonneena vai olenko vielä kohtuullisen ok. Sain miellyttävän vastauksen: "You are just emotional".
 
Huomenna aloitan pinnasängyn reunussuoja-projektin. Nyt kun se on sanottu julki, rima luovuttaa heti alkumetreillä hieman nousi. Toivon hartaasti kykyjeni riittävän operaatioon.
 
Pakkaset paukkuu. Muistakaa pukea riittävästi päälle!

maanantai 13. tammikuuta 2014

Vaatehuone

Operaatio vaatehuone on saatu onnellisesti päätökseen. Ennen uudistustöitä erittäin epätoimivat korihyllyt saivat hermoni riekaleiksi. Entiset asukkaat olivat myös jättäneet paljon tyhjää seinätilaa, mikä huusi meitä pistämään lisää hyllyjä. Toisaalta mitä enemmän hyllyjä, sitä suurempi riski päätyä omistamaan tavaraa, jota ei oikeasti tarvitse. Kaikesta huolimatta halusimme mahdollisimman toimivan ja simppelin vaatehuoneen, missä on mukava asioida. Operaatio alkoi koko tilan tyhjentämisellä. Kierrätykseen menivät vanhat hyllyt, korit sun muut, onneksi kelpasi eteenpäin.
 
 
Seinien remontointi tehtiin vanhoista remonttijämistä. Päätyseinän tein vanhoilla tapetin jämillä, käyttäen liisteröinti-tekniikkaa. Liisteröinti on oikein mielekästä puuhaa, koska pinta muuttaa muotoaan kokoajan eikä tarvi sievistellä. Liisteriä siis kouraan, lätkien seinään ja revittyjen/ leikattujen palojen liimaus. Liisteriä pistetään myös palojen päälle. Aiemmin olen käyttänyt tekniikkaa mm. tauluihin, tuoliin ja purkkeihin.

 
Makuuhuoneremontista jäi juuri sopivasti maalia molempiin sivuseiniin. Kummasti tekee ihmeitä, kun saa seinä uuden pinnan. Lattialle ostettiin uusi muovimatto. Enpä olisi uskonut, että päädyn elämäni aikana ostamaan muovia lattialle, mutta nyt tuli sekin päivä koettua. Pieneen tilaan (ja tiliin) se kuitenkin oli erittäin kätsy ratkaisu. 
 
 
Jalkalistat vielä kehystämään lattian ja sitten itse asiaan, eli hyllyihin. Se olikin sellasta palapeliä miettiä mitä osia ja kuinka monta, mikä on paras ja mikä budjetti ja hohhoi. Taitaa minun kohdalla mennä remontit aina samassa kaavassa: alkuinnostus, riemu ja tuhat ideaa - järkisuunnitteluvaiheen hermojen menetys ja epätoivo - valmiin suunnitelman toteutus - ja lopulta tyytyväinen tyyppi. 


Samalla kun aloimme lastata hyllyille tavaraa, annoimme Kontin kontteihin monta kassillista tavaraa/ vaatetta. Viimeisten muutaman vuoden aikana olen antanut tavaraa niin paljon pois, että alan ehkä pikkuhiljaa pääsemään siihen toivottuun tilaan ettei kodissamme ole joka nurkassa turhaa tavaraa (kunnes uusi tulokas tuo tullessaan miljoona uutta tavaraa..).


Asiat aloillaan. Seuraavana to-do-listalla kahden sängyn projekti.


perjantai 10. tammikuuta 2014

Menneen vuoden asioita tässä ja nyt

Ripustin työavaimet naulaan pitkäksi, pitkäksi aikaa. Nyt kuuluu keskittyä Raparperin tuloon. Hei pieni tyyppi hoi, pysythän aikataulussa, älä ihan vielä tule maailmaan, sillä tuleva äitisi on ohjelmoinut lievästi kunnianhimoisen tehtävälistan ennen saapumistasi...  Voi miten minä kerkiänkään kaiken.

Tehtävälistasta huolimatta, juuri tässä ja nyt, päätin istua kahvikupposeksi alas, pureskella pari pähkinää ja antaa ajatusten luisua hetkeksi vuoteen 2013.


Tartuin Pikku Squaren haasteeseen ja pistin blogini viime vuoden muutamaan lauseeseen. Lauseet kootaan jokaisen kuukauden ensimmäisen postauksen ensimmäisistä lauseista. Aloitin pitämään tätä blogia huhtikuussa Saanan innoittamana. Blogin kautta olen saanut monia mainioita uusia kontakteja juurikin niihin, joihin on erittäin kiva saada kontakti. Lisäksi olen taas tarkastellut maailmaa enemmän kameran linssin läpi ja toivottavasti jakanut edes ihan vähän iloa muillekin.
 
 
Viime vuosi mullisti elämäni. Tai oikeastaan sitä edeltävä. Niin tai tämä mitä elämme. Jokainen näistä vuosista. Oi elämä, milloin sinusta tuli niin mahtava.
 

Tässä viime vuoden kuukausien lauseet (huhtikuu-joulukuu):

Tuntuukohan kirjan kirjoittajista tältä, kun he aloittavat ensimmäistä sivuaan.
"Mulla on teille asiaa, tulkaa tänne, istukaa alas".
Noin viikon verran olemme eläneet eloa samalla mantereella yhdessä ja saman verran on pitänyt melkosta kiirettä.
Mikä mahtava näky.
Olen juuri saanut kokea elämäni tähän mennessä onnellisimman päivän.
Kävimme ystävien kanssa katsomassa, josko maailmanpyörästä näkisi maailman toiselle laidalle.
Perjantaina kävin metsässä.
Tuijotan naapuritalon ikkunaremonttia (en tiedä, miksi tuijotan sitä joka päivä kauan) ja kauhistelen ettei tuon värisiä ikkunoita voi laittaa, ei pliis ainakaan meille.
Joulukuu luukkuineen on alkanut.

Tänään saimme kolme korttia postiluukusta. Yksi oli ystäviltämme Saksasta, jotka ovat jakaneet kanssamme ihania hetkiä sekä Ugandassa että Suomessa. Toinen oli muuttoilmoitus, missä muuttaneiden nimien määrä oli pienempi kuin toivoin. Kolmas oli vaihto-oppilasaikaisen "siskoni" kutsu häihin Minnesotaan. Eroja, häitä, ystäviä, hetkiä, muistoja. Kaikki samasta luukusta. Mielessäni pyöri omat viimeiset vuoteni, kuinka paljon onkaan tapahtunut ja kuinka paljon vielä tapahtuukaan. Liikutuin jälleen.

Kahvi on juotu, pähkinät syöty. Näissä tunnelmissa on hyvä mennä jatkamaan vaatehuoneprojektia, josta kerron heti, kun olen saanut jotakin valmiiksi.