Matka kahdenkymmenen vuoden taakse

Tapasin viikonloppuna lukioystäviäni. Siitä on reippahat 15 vuotta aikaa, kun viimeksi olemme olleet kaikki koossa. Vuosien varrelle on mahtunut aika paljon, sekin vain lievä ilmaus. Neljän naisen tarinoihin mahtui monen monta käännettä, mutkaa, alamäkeä, ylämäkeä. Elämä viimeisten vuosien varrella kelautui läpi pikakelauksella. Tarinaansa  poimi niitä käänteentekeviä hetkiä sekä irrallisia palasia sieltä ja täältä. Sellaisesta se elämä koostuu. Kaikenlaisista palasista. 

Koko päivän mittaiseksi hetkeksi muodostunut brunssi oli monin tavoin merkityksellinen. Oli huikeaa huomata, miten yhteys joiden ihmisten välillä säilyy, vaikka vuosia ja kilometrejä on välissä. Kliseistä, tiedän, mutta sellaista kutsutaan tosi ystävyydeksi. 

Tunsin kiitollisuutta, ylpeyttä ja onnea voidessani näyttää elämäni nyt, kaksikymmentä vuotta sen jälkeen kun yhdessä laitettiin valkoiset lakit päähän. Ja vielä suurempaa onnea tunsin siitä, että niistä nuorista, hieman epävarmoista neideistä, on kasvanut upeita naisia, joilla on edelleen sydän siellä missä sen pitääkin olla, juuri oikealla tavalla paikoillaan. 

Kiitän ja nautin

Elämästä pitää nauttia täysillä sanotaan. Olla kiitollinen ja huomata pienetkin ilot. Arvostaa asioita elämässä ja jättää huolet huomiseen. Elämän nauttimiskehoituksia on jääkaappimagneettirunoudesta aina niihin facebook-päivityksiin asti, joissa on jollakin tapaa huomattu elämän rajallisuus ja sitten muistutellaan kaikkia taas jotenkin nauttimaan elämästään enemmän. Elä kaikki päivät niinkuin viimeistä päivää. Kahden pienen lapsen äitinä noita nauttimiskehoituksia on kuullut enemmän kuin usein, ne kun ovat "niin pienen hetken pieniä, nauti nyt".  Herää kyllä kysymys, että eikö niistä lapsista tarvitse nauttia täysillä kun he ovat saavuttaneet iän, jossa ei olla enää pieniä.

Ymmärrän täysin, että jokainen havahtuu elämän arvokkuuteen aina jollakin tapaa syvemmin, kun sen äärelle on joutunut pysähtymään. Ei tarvita kuin pari sairaalassa vietettyä yötä oman lapsen kanssa, niin itsekin mietti tulevansa yli-ihmiseksi ja arvostavansa ja rakastavansa näitä lapsia sellaisilla superrakkausvoimilla että kaikki jäävuoretkin sulaa. Mutta niinhän se ei mene, ihan normaalia rakkautta se minunkin rakkaus on, vaikka syvissä tunnehetkissä luulin tajuavani jotakin tosi syvästi, enemmän. 

En ole ihan varma osaanko nauttia täysin oikealla tavalla kaikesta tästä kaikesta. Huomaan arvioivani omaa nautintoasteikkoani esimerkiksi lasten kiljuessa kurkku suorana, minun suunnitellessa lähinnä pakoa. Toistaiseksi nautintoasteikko on kuitenkin heittämällä plussan puolella, että ehkä olen ihan kelpo nauttija. Kiitollisena olo on myös hieman haastavaa. Muistan joskus surreeni lapseni sairaala-asioihin liittyviä asioita, kun minua kehotettiin olemaan kiitollinen että hän on hengissä. Hämmennyksen vallassa totesin, että nämä tunteet eivät syö toisiaan pois. Olen suuresti kiitollinen lukemattomista asioita elämässäni ja sydämeni laulaa kepeitä säveliä usein, mutta kyllä siellä välillä muitakin säveliä soi, ihan räminärokkia täysillä. Kiitollisuuteen ja elämästä nauttimiseen saanee kuuluua myös säröjä, ne ehkä tekevät kuitenkin kokonaisuudesta täydemmän.

Nautinnollista syksyistä viikonloppua kera kiitosten ja nautinnon! Toivokaamme valoa.

Ilta elämän kanssa

Eräänä toukokuun iltana menin ensimmäistä kertaa kuulemaan, kokemaan ja katsomaan mitä pitää sisällään Ilta Lauran kanssa. Tuon illan jälkeen oli mukavan kutkuttava fiilis, päätin että heti kun tuo ilta saapuisi seuraavan kerran kaupunkiin, olen varmasti paikalla. Niin kävi. Mukaani sain kolme ihastuttavaa ystävääni asettumaan aiheen äärellä, joka ei ole kovin pieni: Ainut elämä. 

Istuessani teatterin katsomossa, huomasin ajan katoavan, samalla koko oman elämän kelautuen mielessäni tuon parituntisen aikana. Keskustelun ja illan edetessä, huomasin joidenkin pienien solmujen päässäni aukeavan. Olin toukokuun illan jälkeen pohtinut pitäisikö minulla olla suurempia unelmia ja tavoitteita, ollakseni jotenkin enemmän elossa. Sain vastauksen, ei tarvitse olla. Jumalalla voi olla minulle paljon suurempia suunnitelmia kuin osaan itse koskaan edes suunnitella. Olen tyytyväinen päätökseeni jättää nämä suuret suunnitelmat osaavimpiin käsiin. 

Kaikella on aikansa, sanotaan. Kun illan yksi vieraista, Juha Tapio, lauloi illan päätteeksi Lahden Gospel-kuoron kanssa Meillä on aikaa, silmistä alkoi valua vettä, vaikka kuinka yritin ettei tarvitsisi kaivaa nenäliinaa laukusta (jotka otin mukaan selitellen itselleni, että nuha voi alkaa koska vain). Kotona selitin erittäin sekavan epäjohdonmukaisesti miehelleni keskiyön aikaan kaikkea illasta ajatusta herännyttä, itkin lisää ja totesin miehelleni "me ollaan saatu niin paljon, että mä en tiedä osaanko mä kiittää riittävästi". Näin muutama päivä tapahtuneesta katson itseäni ja reaktiotani ihan lempeästi hymyillen, jos oma elämä ei liikauta, ei sykähdytä, eikä saa sydäntä liikutuksesta laulamaan, niin mikä sitten. 

Hyvä syyllisyys

Jokaisella on ne omat heikot kohtansa, ne, joita märistään illan pimeinä tunteita, että miten minä nyt taas saatoin. Vuodatetaan kavereille, jotka lohduttaa ihanasti joko yliöverihuumoriviesteillä tai kertoen omat päivän mokansa. Kaikki mokaa. On inhimillistä olla erehtyväinen. Ei pidä rietua syyllisyydessä ja monen monta muuta lohdullista ajatusta niihin syyllisyydessä riutumisen hetkiin olen minäkin saanut. Sitten voi taas unohtaa tilanteen ja käydä nukkumaan. Herätä uuteen päivään ja tehdä samat virheet uudelleen, koska syyllistyä ei tarvitse. 

Kun kerta toisensa jälkeen sama ääni soi sisällä ja kertoo, että nyt ei ehkä taas mennyt ihan kovin mallikkaasta, voisiko hetkeksi pysähtyä. Syyllisyyden tunne voi myös kertoa tarpeesta kasvuun ja kehittymiseen. Se ei aina ole väärä tunne.Syyllisyyden tunne voi kolkutella meille auki niitä ovia, joita voisikin uskaltaa raottaa sen sijaan että läimäytää aina oven kiinni "minun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä". Entä jos ovi aukeaa ja pistää meidät pohtimaan miksi minä tunnen tästä asiasta syyllisyyttä. Entä jos se totuus onkin, että on toiminut sillä tavalla väärin, että voisi oikeasti toimia vähän paremminkin. 

Usein törmää teksteihin, joissa äitejä kehotetaan olemaan tuntematta syyllisyyttä esimerkiksi valmisruuasta tai siivoamattomuudesta. Entä jos se syyllisyys ei nousekaan mikroateriasta vaan siitä mitä ajattelee, sanoo tai tuntee. Entä jos oikeasti jaksaa tehdä ruokaa joka päivä, muttei vaan jaksa puhua lempeästi kanssaihmisilleen. Onko ihan ok oikaista pikareittiä. Kun ei jaksa selittää kauniisti ja ymmärrettävästi, voiko käyttää pikalausetta tehokkaan voimallisesti: "Pue nyt!". Käytönnön vinkkejä siihen, miten arjen saa pyörimään mahdollisimman kivuttomasti ruokineen, siivouksineen, aikatauluineen on paljon. Ei tarvitse siivota eikä oikeastaan ruokaakaan laittaa, se on hyväksyttävää koska äiti on väsynyt ja pitää olla läsnä lapsille, mikäli olen oikein ymmärtänyt. Mutta vuorovaikutuksessa oikotiet vievät harvoin helpommille vesille. Niissä lienee ihan hyvä tuntea välillä syyllisyyttä ja muistaa palata ohitustieltä taas sinne leppoisempien askelien polulle. 

Kun elämän oppi ojaan kaataa

Tieto lisää tuskaa sanovat ja voi kuulkaa, niin lisää. Olen monesti ajatellut etten olisi halunnut oppia kaikkea tätä. Kaikki se tieto, mitä olen joutunut oppimaan rasismista ja ihmisten julmuudesta on meinannut kaataa minut välillä ojaan. Pää surisee niin paljon pieniä langanpätkiä, että meinaa saada yhdestäkään otetta. Punaista lankaa niistä on turha edes yrittää punoa. Maailman tapahtumat ja perheemme kohtaamat rasistiset kommentit kevään mittaa sekä ymmärrys rakenteellisesta rasismista ovat saaneet mieltä ajoittain vähän turhankin synkäksi ja olen uinut ajatuksineni ja pelkoineni välillä hieman syvemmällä. Onneksi humpsahdukset syvyyksiin on hetkellisiä ja perusarjen ilonpilkahdukset nostavat nopeasti pinnalle. Normaalin arjen perään näyttäisi nytkin perjantain tapahtumien jälkeen moni huudella. 


Ohjeita siihen, miten tunnistaa rasismi löytyy melko hyvin. On myös vinkkejä miten lisätä suvaitsevaisuutta, miten kasvattaa lapsesta avarakatseinen. On ohjeita mitä voi tehdä tilanteessa, jossa huomaa että joku kohtaa rasismia. Mutta ohjeita siihen, mitä tehdä niille ahdistuksen ja pelon tunteille, mitä läheistensä vuoksi kokee, en ole löytänyt. Miten ylipäätään sietää pahuutta. Kaikki vinkkivitoset siis kehiin kiitos. Kaikki terrorismin ehkäisyyn ja torjuntaan liittyvät asiat menevät jo niin pitkälle oman ymmärrykseni ja maailman järjestyksen yli, että pääni ei kestä edes ajatella asiaa. 

Älä anna pelolle valtaa. 
Rakkaus on suurin voima. 

Tuon kaltaisia lauseita olen hokenut itselleni ja koittanut pysyä tolkuissani kaikkien pohdintojeni äärellä. En ole edelleenkään kovin selkeää selviytymiskaavaa itselleni tunteissani saanut luotua, mutta huomaan kuitenkin jo kirjoittavani kokonaisia lauseita asiasta eli ehkä jotakin on työstynyt. 

Vaikka maailmassa on pahuutta ja jokaisen elämässä synkempiäkin hetkiä, minä uskon että suurin osa ihmisistä toivoo toisilleen hyvää. 

Rauhan ja rakkauden tunteita kaikkiin sydämiin. 

Joku näkee sotkun, mutta varmasti myös rakkautta!

Syli, joka lasta kaipaa

Olen nähnyt ympärilläni sylejä, jotka kaipaavat lasta. Sylejä, joihin jo mahassa ollut vauva ei koskaan päässyt. Sylejä, joissa pieni ihmisen alku jo kävi, mutta matkasi taivaaseen.

On niitä, joiden tarina on vielä kesken. On niitä, joiden elämä on lapseton, joko haluamatta tai tahtoen. Ympärilläni on uskomattomia tarinoita siitä, miten tuo tyhjä syli on aivan pian saamassa nuuhkutettavaa. Sellaisia tarinoita, missä pitkääkin pidempi odotus palkittiin. Ympärillämme on myös adoption kautta vanhemmaksi tulleita.

En tiedä onko minulla edes oikeutta kirjoittaa aiheesta lapsettomuus, onhan minulla kaksi lasta. Kirjoitan siitä nyt vierestä kulkijan näkökulmasta, sillä olisi vähintäänkin härskiä koittaa kirjoittaa tuskasta, jota ei ole itse kokenut. Kun kuuntelen ystävääni, joka kertoo lapsettomuudestaan, epäonnistuneista hoidoista, keskenmenoista ja jostakin vieläkin surullisemmasta, on aiheet niin pysäyttäviä ja mykistäviä, etten koskaan löydä oikeita lohdun sanoja, siksi olenkin lähinnä kuunnellut, antanut nenäliinaa ja halannut. Tyhjän sylin sävel kaikuu kuin hiljaisella järvellä kurkien laulu. Siinä on jotain äärimmäisen herkkää, haurasta ja koskettavaa. Mistä antaa toivo, mistä lohtu. Syli on tyhjä, enkä minä voi täyttää sitä, vaikka kuinka haluaisin.

Sanoin etten tiedä mitään lapsettomuudesta, mutta pienimmästäkin pienen palan siitä maistoin ollessani yksineläjä, ilman suhdetta. Pelkäsin, että jään yksin. Sillä tavalla yksin, että sunnuntaiaamuisin voit lukea Hesaria kannesta kanteen vaikka sata kertaa ja siltikin on vielä aikaa eikä kukaan halua sitä lehden toista puolta. Mutta enemmän kuin suhteettomuutta (onko tuo sana?) pelkäsin, että jään lapsettomaksi. Olin tahtomattani lapseton. Silloin sanoin, että olen mielummin ilman puolisoa kuin lasta elämäni, jos pitäisi päättää. Niin kovasti lasta toivoin. Useamman vuoden. Selvitin kaikki mahdollisia reittejä, miten tulla äidiksi. Adoptiolehtiä kahlatessani ja päätöstäni haudutellessani, päätin ottaa asioihin etäisyyttä, lähdin toteuttamaan muita haaveita Ugandaan (ja miten siinä sitten kävikään).

Myönnän, että kuvien ja tekstin yhteys on hieman ontuvaa. Mutta tässä virtahepo katsoo, että mitens sitten kävikään.

"Älä valita kiukuttelevista lapsista, sinulle on annettu lapsi. Älä tuskaile pyykkikuorman kanssa, sinulla on joitakin kenen pyykkejä pestä." Tiedättehän niitä kiitollisuus ritirimpsuja missä muistutetaa ettei saa valittaa, vaan olla kiitollinen. Minä olen, minä olen ja vielä kerran olen. Olen niinäkin hetkinä, kun pesen sitä kymmenettä kuormaa pyykkiä, olen nukkunut huonosti, pukkaa korvatulehdusta heti oksennustaudin perään ja kaikki kiukkuaa kaikille (tilanne nyt). Minä kiitän joka ikinen ilta näistä kahdesta lahjasta, jotka olen saanut. Enkä silti, kaikesta kiitollisuudestani huolimatta, voi täyttää ystävieni syliä. 

Omistan tämän kirjoituksen kaikille rakkaille ystävilleni, joille tämä aihe on kipeä. Haluan osoittaa, että välitän, vaikken osaa löytää niitä oikeita sanoja.  

"Ollaan hiljaa 

pihan pienimmän puun alla

ja kuunnellaan

kun tähdet syttyvät

Yksi kerrallaan

kuin kiiltomatojen lyhdyt.

Jokaisessa lyhdyssä

pieni toiveen tuike

odottamassa 

täyttymistään."

Heli Pukki