Piha

Meillä on oma piha ja se jos jokin on sanalla sanoen MAHTAVAA. 

Haaveilimme pitkään siitä, että kotiimme pääsisi yhdellä oven avauksella eikä hissin kautta. Jokunen vuosi siihen meni, mutta nyt se on meillä. Piha. Muuttomme osui viime kesän viimeisiin hetkiin, minkä vuoksi ei pihan nautinnot päässeet vielä täyteen iloon. Nyt kun auringonsäteet tanssivat nurmikolla ja lapsi juoksee ystäviensä kanssa kilpaa perhosta pyydystäen, totean että piha on todellakin ollut kaikkien haaveiden veroinen. 

Tätä nykyä haudon jos jonkin sortin puutarhaunelmia mielessäni. Mielikuvissani pihassamme kukkii kokoajan joku superkaunokki, minne tahansa katseensa asettaa näkee jotakin kiinnostavaa ja läpi kesän voi syödä jotakin hyötypuutarhanurkkauksestamme. Totuus on hieman vähemmän ruusuinen. Realistinen tavoite on, että edes osan kesää edes osa kukista kukkisi ja joskus kasvaisi jotakin, minkä voisi maukkaasti pistää suuhun. Sen verran toiveikas kuitenkin olen, että uskalsin laittaa uuden tunnistesanan 'puutarha'. 

Kesä on täällä. Silmut kohta täydessä lehdessä. Tämä on sitä jännittävintä aikaa. 

Ei pelkkää iloa

Kun aloitin blogini, kehittelin siitä sellaista hyvän mielen blogia "miksi muka aina pitää marmattaa". Elämässäni on paljon hyviä ja vielä parempia asioita, joista halusin kertoa myös muille, josko ne tuottaisivat pilkahduksen iloa eri suuntiin. Hyvän mielen uutiset tai - sanomalehti on ollut haaveeni jo pitkään.

 

No kuten kaikki tietää, elämä ei ole pelkkää hunajaa ja niittykukkia. Viimeinen vuosi on sisältänyt elämäni hienoimpia päiviä, mutta oi, kyllä niitä toisenkinlaisia. Pikkuneidin koliikki (ja mahdollinen refluksi) on tuonut harmia ja voimattomuutta. Energiat ovat olleet monesti aika nollissa ja on ollut hankala löytää hetkeä kirjoittaa ylipäätänsä yhtään mitään. "Muista nukkua" on ohje, jonka olen saanut valehtelematta kaksi miljoona kertaa (okei, liioittelin). Mutta kun tahtotyttö nukkuu niitä parveke-päiväuniaan, joka on vuorokauden ainut rauhaisa hetki, ei aina malta nukkua.

 

Juuri nyt, tällä hetkellä, lapsonen nukkuu. Veimme M.:n bussiasemalle, joka vie hänet lentokentälle. Tajusin miten paljon noita kahta rakastankaan. Itkin. Tulin tytön kanssa kotiin. Itkin vähän lisää. Juttelimme puhelimessa, kokosin itseni, koska M. sai minut nauramaan edellisen illan kakka-episodille (säästän teidät siltä, mutta kyllä, tilanne oli erittäin koominen). Nyt kun kirjoitan tätä, itku meinaa väkisin puskea läpi, mutta pakotan itseni hymyilemään, sillä meillä on kaikki ihan hyvin. On vähän raskasta, mutta me selviämme. Ja mikä parasta, ympärillämme on hieno joukko ihmisiä auttamassa.

 

Aamu alkaa appelsiini-auringolla.

Parveke sai kevään.



Perunanarsissi on ihana kukka, heti kun vain aukeaa.

Kissa-herra on taas ilonamme joitakin viikkoja.

 

Pelkkää joulua

Meidän pikkuperheen ensimmäinen yhteinen joulu. Se on nostattanut tunteita (ja joulun tuoksuja myös). Hyviä tunteita. Rakkauden tunteita. Liikutuksen tunteita. Elämäni ensimmäinen oman kodin joulukuusi, jonka sain hakea M.:n kanssa on pakahduttanut minut monena iltana. Voi miten suloinen se onkaan valoineen. Ystäväni otti meistä kuvan kuusen edessä. Ajatukseni karkasivat vuosien päähän. Millainen kuusi on silloin, miltä me näytämme, keitä kanssamme on? Mitkä muodostuvat meidän perheen pysyviksi perinteiksi? Saman verran vuosia olen matkannut taaksepäin, niihin lapsuuden jouluihin. Noita ja paljon muita, on mukava vatsaa silitellessä pohtia.

 

Aiemmin mainitsemani joululeipä onnistui hyvin. Taidan tehdä vielä lahjoiksikin. 

 

Torttuja tehtiin 60 kappaletta. Ihan lievää liioittelua, vaikka pikkujouluissa ihastuttava määrä vieraita olikin. Ylimääräiset päätyvät mummolle.

 

 

Pipareita olen tehnyt samalla reseptillä muutaman vuoden. Vaikka hieman manailin ettei ne onnistuneet, tuntuivat kuitenkin maistuvan. Samoin mantelipikkuleipäset.  

 

 

Tuoksua, väriä ja tunnelmaa tuo myös kukat. Muutama ostettiin häälahjakortilla (hyvä lahjaidea muutes mun mielestä). Ihania kukkia on tuonut myös perhe ja ystävät.

 

 

Vielä kun saataisiin lunta ettei tarvitsisi tyytyä näihin ikihiutaleisiin.

 

 

Kaukoilu ja villasukkameininki

"No ei tule ainakaan riideltyä!"

"Tekee hyvää olla erossa."
"Mä toivon, että edes joskus mies olis poissa."

Tollasia kommentteja kuulee toisinaan, kun kertoo että oma mies on kaukana. No, voin kertoa että ensimmäinen ei pidä paikkaansa. Toinen ja kolmas - kyllä varmasti, ajoittain, joitakin pieniä hetkiä kerrallansa. Kertaluontoisena pidempikin hetki menee ja sen kestää, se jopa vahvistaa. Epätietoisuus ajanjakson pituudesta on asiaa huomattavasti vaikeuttava asia. Hyvää tämä suhteellemme ehkä tekee pitkällä tähtäimellä, selvittiin-siitäkin-mentaliteetilla. Surullisimmaksi toki tekee se, että emme saa jakaa kasvavan vatsani hämmästelyä konkreettisesti yhdessä, vaikkakin joka päivä kuulumiset ja tunnelmat jaamme.

 

Ikävöimiseen ei totu. En ainakaan minä. Se on vain ajoittain vähemmän pinnassa, kun saa hämättyä itsensä keskittymään muihin asioihin, kuten käsitöihin. Viime aikoina en ole saanut toteutettua tuota hämäystekniikkaa tarpeeksi tehokkaasti ja itsensä motivoiminen hommaan jos toiseen on ollut työlästä. Kun täällä syysaamu näytti koko synkkeytensä, lähetti M. luontokuvaa Ugandasta videona, arvatkaa helpottiko ikävää.

 

Syysiltojen romantisointi ei ole silti kadonnut mihinkään. Villasukat jalassa kudon sohvannurkassa kynttilöiden palaessa. Parvekkeelta poistui kesä ja syysvalo saapui (se EI ole jouluvalo, kaikille tiedoksi). Mutta kuitenkin huomion arvoinen seikka on se, että blogissani on ensimmäisen kerran mainittu sana JOULU (hih, hih, mahtavaa).  

 

 

 

 

Punastuttaa

Saanko esitellä; elämäni ensimmäinen itse kasvatettu tomaatti, joka vihdoin saavutti koko punansa. Pakkasin sen rasiaan, jonka aion avata juhlallisesti mökillä ja jakaa koko perheen kera.

 

 

Ja lisää on tulossa.

Pienet vihreät ja yksi ongelma

Mikä mahtava näky. Onnistumisen kokemus ja riemuvoitto. Tomaatin alut pilkistelivät suloisina palleroina varsien välissä. Olen käynyt ihastelemassa niitä jatkuvalla syötöllä tuntien (ehkä jo hieman liioiteltua) ylpeyden tunnetta: minä kasvatin nämä!

 

Tällä viikolla yhtenä päivänä töistä tullessa huomasin pihanurmella yhden suosikkieläimistäni: siilin. En ole nähnyt pitkään pitkään aikaan, itse asiassa varmaan vuosiin, tuota suloista piikkikasaa, joka mennä tohisee eteen päin. Oli pakko kipaista kotiin hakemaan kamera ja etsiä siili kuvaan.

 

M. kävi ostamassa leipää. Aamupalalla katselin kun hän söi äärimmäisen tyytyväisenä "leipäänsä", jonka päällä oli paistettua kananmunaa, ruohosipulia ja kurkkua. Hänen uusi herkkuleipänsä on Pullavapitko. .. Eurooppalaiseen ruokakulttuuriin tottuminen on ollut M:lle melkoisen vaikeaa ja samalla minulle hieman turhauttavaa, yhteenlaskettuna: melkein ongelma vai sanotaanko nykytermein 'haaste'. Luovuin vihdoin periaatteistani ja taivuin. Eilen kävelimme elektroniikkaliikkeeseen ja nyt keittiössämme on mikro. Se ehkä hieman helpottaa ruuan uudelleen lämmittämistä ja sulattamista, sekä säästää sähköä. Nyt hyppään koneelta keittiöön pohtimaan miten sen saisi mahdollisimman huomaamattomasti uppoamaan keittiöömme.

P.S. Seinäremontti makuuhuoneessa ja keittiössä on alkanut. Ja samalla ihana kaaos. Kerron sen vaiheista myöhemmin.

 

 

 

Tomaatin taimia ja korkoja

Hääkutsut saapui ja laitettiin ne maailmalle. Rakkaus yhdistää ihmisiä, sanotaan. Häissä tulee olemaan vieraita kehdeksasta eri maasta. Kun lueskelin vieraslistaa huomasin monen ystäväni vaihtaneen nimeä, lisääntyneen ja osoitteen muuttuneen. Monenlaisia muitakin tarinoita tuli mieleen, kun nimiä raapustelimme kuoriin. Ehkä vähän liikutuin. Häälahjoja meiltä on kyselty, muttemme ole osanneet toivoa mitään. Kunnes tänään katselin, kun M. antoi palautetta silityslaudalle ja tajusin itsekin, että ehkä olisi aika saada uusi ja suora.

 

Jos ei lasketa muutamaa aika paljon isompaa asiaa, mitä tällä viikolla tapahtui, ehdottomasti mainittavimpien asioiden joukkoon kuuluu KENGÄT. Ne löytyi vihdoin. Uskaltauduin kävellä ihka oikeaan hääliikkeeseen (vaikka olen tuntenut pientä epämukavuutta noissa prinsessa kaupoissa). Siellä oli kuitenkin kengät, jotka jalassa olen nyt talsinut kotona, miehen nauraessa arjen korottelua kengillä.

 

Tomaattiparat sai vihdoin narut, joita pitkin kiivetä taivasta kohti. Vartta kyllä tulee, mutta löysin vain yhden pienoisen tomaatinalun. Toivoa vielä on, onhan? Parveke sai myös tuliaiskukkia ystävältä. Onneksi, sillä mies oli kastellut niin innoissaan kukkia, että jouduin heittämään kolme veteen hukkunutta kokonaan pois.

 

TIlkkupeittoprojekti eteni askeleen verran. Mummon vanha pellavalakana sai tehtävän toimia peiton toisella puolella. Ajattelin olla niinkin vanhakantainen, että ompelen reunan käsin.

 

Kun kysyin mieheltä haluaako hän mainita jotain blogitekstiin yllä olevan lisäksi, vastaus oli mairea hymy huulilla "this food". Tein tänään siis onnistuneen kotirouvan lailla ruokaa miehelle. Hah.

 

 

 

 

 

Final countdown

Olen yrittänyt pitää itseni enemmän kuin toimeliaana, jotta aika kulkisi mahdollisimman nopeasti sunnuntaihin. Toisaalta viimeisen viikon lomapäivistä on halunnut nauttia täydellä sielulla ja toivoo ettei loma heti loppuisi. Noiden kahden tasapainottelu on ollut melkoisen lystikästä, mutta aika on kulunut juuri kuten lomalla kuuluukin, sopivan letkeästi. Taidan kuitenkin alkaa laskemaan tunteja. Vai saisiko jo laskea minuutteja? .. No sehän olisi jo hulluutta ja haluan pysyä järjissäni.

Mikäli järjestettäisiin murehduksen kilpailuja olisin varmasti palkintosijoilla. Olen erittäin hyvä etukäteismurehtija. Onneksi stressauskohtaukset menevät kuitenkin niiden voimakkuudesta huolimatta melkoisen nopeasti ohi. Tällä viikolle olen jo kerinnyt stressaamaan tori-rasismi-välikohtauksen lisäksi seuraavaa siirtoamme, oleskeluluvan hakua. Muutamassa päivässä olemme saaneet jo kaksi täysin erilaista vastausta asiaan liittyen, joten lopputuloksesta emme ole lainkaan varmoja. Jälleen kerran minä sekoilen ja panikoin ja mies suhtautuu asiaan "dont need to think about it today". Käsittämättömän ihailtava kyky ottaa päivä kerrallaan. Ja myös käsittämätön kyky saada minut luottamaan siihen, että vaikka en murehdi asiaa tänään, jotenkin asiat aina järjestyy. Tuo iänkaikkisen vanha klisee näyttää pitävän pintansa elämänvaiheesta toiseen.

Toimeliaisuudessani olen mm. saanut viimeisetkin sivut ahmittua Julie Kiblerin kirjasta Matkalla kotiin. Suosittelen lämpimästi niille, jotka kaipaavat sopivasti soljuvaa ja etenevää, hyvässä määrin tunteikasta romaania riippukeinuun (no okei voi sitä lukea parvekkeellakin tai sohvalla tai sängyssä). Kirja herätti ajatuksia erityisesti liittyen syrjintään, rakkauteen ja rohkeuteen elää tunteella. (Edellä olevan tekstin perusteella en ainakaan harkitse kirja-arvostelijan ammattia).

Viljelyspalsta olisi ansainnut ihan oman postauksen, se on niin kiva asia. Siellä me ollaan kuokittu, tallattu ja laitettu jos jotakin siementä sekä tainta maahan. Mikä loistava keksintö kaupunkilaisille.

Tilkkupeitto on enää reunustamista vaille valmis. Se onkin niin ärsyttävän työläs osuus työstä, että annan mielelläni urakan vapaaehtoisille (anyone?).  

Kuvia satelee kesäretkeltä ystävän kanssa Vääksyyn.



Vääksyn kanava.

 

Jotkut J & K ovat rakkauden huumassa kiinnittäneet lukon
kanavan sillan kaiteeseen.

 

Vääksyssä on paikka nimeltä Lauran puoti, missä
on kiva käydä ihan vain hämmästelemässä
miten paljon tavaraa voi mahtua yhteen putiikkiin/ sen pihaan.

 

 

Hyvän mielen lisäksi kotiin tuomisina oli
sammakkoprinssi parvekkeelle.

 

 

 

 

Korruptioterveisiä parvekkeelta

Tänään(kään) en saanut hyviä uutisia. Korruptoituneessa maassa kaikki on mahdollista. Myös se, että passeja katoaa ja viisumi siinä mukana. En tiedä kuinka monta kerkisi kadota ennen kuin pidätettiin 10 työntekijää. Mutta sen tiedän, että meille tärkeät asiakirjat on kateissa. Samoin hyvä mieli. Nyt alkaa taas melkoinen virastosäätörumba (ja niiden hermojen sinkoilu). Tämän postauksen jälkeen mainitsen passiin, viisumiin tai miehen tänne tuloon liittyen vasta kun on myönteistä kerrottavaa. Kahden kulttuurin suhteessa sitä oppii asioita, joita ei koskaan kuvitellutkaan kohtaavansa. Vaikka usko ja toivo on hieman koetuksella, pysyy rakkaus silti vahvana. Varmaankin kaiken tämän jälkeen aina vain vahvempana.

Parveke odottelee täyteen kukkaan puhkeamista. Kaikki on valmista. Nyt vain istutaan, ootellaan ja kuunnellaan kuinka kasvit kasvaa kohisten.



Takana taulu, jonka jossain kiireessä väsäsin.
Odotan miljoonakellon tekevän miljoona kukkaa. 



Tuolit löytyi kirpparilta. Viltin olen tehnyt joitain aikoja sitten.



Tikkaat rautaharjasin mökiltä takaisin kaupunkiin.
Ikkunapokat löytyi pari vuotta sitten erään koulun remontin yhteydestä.
Yrtit ostin tänään torilta.
Tomaatit elämäni ensimmäiset omat.

Sydämet tein vanhoista nappiaarteista ja rautalangasta.



Pöytäliinan piti tulla vain alusliinaksi toisen pöytäliinan alle.
Mutta intouduin koristamaan koko kankaan vanhoilla pitseillä, joten jäi näkyviin koko liina.