torstai 28. elokuuta 2014

Rusinoita osa 2

Jatkan samoilla höyryillä kertomaan meidän rusina-tilanteesta. 

Konsultaatiopyyntö on käsitelty ja vastauskin tullut. Kasvukäyrien vuoksi meidät sinne kutsuivat, ei kiireellisenä koska "muutoin ei huolta ole ollut". Neuvolan lääkäriltä jäänyt mainitsematta muutama seikka... Toden totta, muutama. Edellisen kokonaisuuden minulle selvensi puhelussa eilen terveydenhoitaja.

Tänään tuli sitten ihan kirjallista dokumenttia postilaatikosta. Ei-kiireellinen lähete oli neuvolan lisätietojen vuoksi muuttunut kiireelliseksi. Onneksi ei tarvitse odottaa kauaa ja saadaan rattaat pyörimään.

Tuntui hetkellisesti tosi kurjalle nähdä oman lapsen nimi lastenosaston kutsussa. Missään paniikin vallassa täällä ei kuitenkaan olla. Osastonlääkärin, hoitajan ja laboratorion ajat tuntui vaan kaikki niin jotenkin siltä, että meillä on jokin kovasti pahasti mutkalla. Ja onhan Raparperin mahassa nyt kerrassaan joku pahasti pielessä, kun se ei meinaa rauhoittua millään ja kiusaa pientä poloa. Ihan noin vertailuksi kuvittelin itselleni toistuvat vatsakivut ummetuksineen ja ripuleineen noin puoleksi vuodeksi. Kuvailun tiimoilla aloin itkeä ja totesin M:lle, että kyllä meillä vaan on urhea pikkuneiti. 



keskiviikko 27. elokuuta 2014

Rusinat riittää

En ole hetkeen mölissyt pirpanan vatsa-asioista. Syitä on kaksi. Ensiksikin ajattelen, että kenenkään suolen-/vatsantoiminta ei liene olevan kovin kiinnostaa luettavaa, toisekseen siksi, että koko tilanne on vähintäänkin monimuotoinen ja pitkä selitettävä.
 
Päätin nyt kuitenkin kertoa valittuja paloja tästä meidän vatsaväänteiden maailmasta. Ihan alkuun haluan kuitenkin korostaa, että elomme on jo PALJON helpompaa, kuin muutama kuukausi sitten. Mutta edelleenkään neitosen vatsavaivat eivät ole täysin hellittäneet, on päiviä ja etenkin öitä, kun itketään ja kipristellään kovin (vaipan sisältöä en lähde kuvaamaan, vaikka se onkin iso osa ongelmavyyhtiä). Neuvolan lääkärin kanssa ollaan nyt käyty pitkiä keskusteluja, samoin terveydenhoitajan. Kaikki mahdolliset on pohdittu ja mietitty. On lääkekantaa ja ruokavaliokantaa ja sitä ja tätä ja tota. Kaiken kukkuraksi 6kk neuvolassa kasvukäyrät antoivat lisämaustetta huoliasteikolle.
 
Kirjoitin joskus aiemmin pohdintoja lapsivakuutuksesta. Huolimatta maailmanpelastajaluonteestani, otimme sellaisen. Ja nyt olemme sitä pari kertaa käyttäneet. Yksityisen lääkärin ohje oli mennä erikoissairaanhoitoon ja lupasi tehdä lähetteen, mikäli neuvola ei sitä tee. Neuvola teki konsultaatiopyynnön. Neuvolan mielestä konsultaatio riittää. Tai siis ei varmaan koko neuvolan vaan heidän lääkärin.
 
Äh, yritin pitää tämän postauksen lyhyenä ja rönsyän jo nyt.
 
Lyhyesti: Odotamme lausuntoa sairaalasta. Neuvolan lääkärin mukaan lapsella on koliikki ja refluksi, jonka pohjalla ruoka-aineallergioita. Tällä hetkellä minä en syö/juo viljatuotteita, maitotuotteita, lohta, kaalia, voimakkaita mausteita ja hännän huippuna parhaillaan kananmunaton sekä soijaton-kokeilu. Ruoka-aineallergiat pitää vain todeta yksi kerrallaan kokeilemalla ja sitten arvioimalla oliko muutosta. Nyt varmoja on maito, vilja ja lohi, jotka aiheuttavat selvät reaktiot.
 


 
"Mitä sä sit voit syödä?"
"Ei kai se nyt niin tarkkaa ole?"
"Mä kyllä sekoisin!"
 
No kieltämättä olen toisinaan kokenut sekoamista muistuttavia olotiloja, mutta en ruokavalioni vuoksi, vaan lapsen kipujen. Kun oma lapsi itkee kipua, ei tarvita kovin paljon motivointia olla itse syömättä jotakin, mikä kivun mahdollisesti aiheuttaa. Ruokarutiinit ovat alkaneet jo sujua ja kaupasta on löytynyt paljon asioita, mitä voin syödä. Kylään mennessä en kuitenkaan jaksa edes yrittää selittää mitä voisin syödä, joten totean että kuppi teetä ja pari rusinaa riittää. Luksusta on, kun ihmiset on huomioineet ja nähneet vaivaa saadakseen minulle jotakin suuhun, siitä tulee hyvä mieli, erityisesti koska en todellakaan sellaista kohtelua odota (kiitos vaan eilisten tattarimuffinssien tekijälle). Toistaiseksi missään ei ole tarvinut tyytyä pelkkiin rusinoihin (paitsi kahviloissa joskus).
 
Jokainen kipuitkuton päivä ja yö antaa kovasti paljon voimia olla se seuraavakin päivä ilman sitä tätä tai tota ja miettiä vielä kerran: "oliko se sittenkin tämä tai tuo". Toisekseen en kovasti valita, tämä on minulle vain väliaikaista ja mikä parasta, imetys jatkuu, mistä voisin antaa erityiskiitokset neuvolan ja mieheni tuelle.
 
Eniten nyt toivotaan sitä, että kasvukäyrät ovat spesialistienkin mielestä ihan hyvät ja viimeisetkin vatsanväänteet saataisiin loppumaan. Toki myös toivon, että siedättämällä ajan kanssa allergiat, tai yliherkkyydet joiksi itse haluaisin niitä kutsua, saataisiin pois päiväjärjestyksestä.
 
 
 

torstai 21. elokuuta 2014

Mä en kyl sit ...

Aikaa ennen miestäni vannoin monia asioita. Olin erittäin vahvasti sitä mieltä, että minusta tulisi maailman paras vaimo ja hämmästelin vain sitä, missä se täydellinen mies viipyi.
"Sit ku mä olen parisuhteessa, niin mä en sit kyl ainakaan olis sellanen ja tällänen ja tollanen" - lista oli pitkä. Listan kärkipäässä oli olla sellainen vaimo, joka ei koskaan nipota eikä ärhentele.
 
Noh. Kerronpa nyt, että olen ihan hyvä vaimo juuri minun miehelleni, noin niinkuin keskimäärin, mutta lieviä ja loivia ali- ja ylilyöntejä tulee välillä tehtyä. Onneksi temperamenttien lisäksi tähän perheeseen on annettu hyvä annos huumoria ja anteeksiantoa.
 
Aikaa ennen vauvaa päätin olla tekemättä turhan montaa periaatetta minkään suhteen, koska tiesin, ettei niistä todennäköisesti mikään tulisi menemään kuten ajatteli. Näinhän siinä kävikin. Joitain ajatuksia minulla kuitenkin oli itseni suhteen.
 
"Mä en kyllä sitten sekoa siihen äitiyteen. Mä olen sellanen, joka pitää huolta itsestään ja on aina sellanen ihanan rakastava, huumorintajuinen, rennonletkeä äiti. Ja mä pidän kyllä huolta itsestäni ja parisuhteesta samoin ystävyyssuhteistani."
 
Letkeys on ollut välillä kaukana ja luukkupaidoissa ollut kolmen päivän puklut, kun ei ole enää muistanut mikä päivä on. Ensimmäiset kuukaudet kuljin mammatrikoissa, kun muut eivät vielä mahtuneet päälle. Stressitaso on ollut taivaissa neidin huutaessa vaivojaan, eikä syli ole aina ollut niin lempeä kuin toivoin.  Välillä olen kokenut olevani koko kulmakunnan räjähtänein tuulipukumamma, jonka ripsiväri on jumahtanut kiinni ja rintsikoissa aina maitoa. Ystävilleni olen tilittänyt hullun lailla kaikkea vauvajuttua ja äititunnelmia ja puhelut päättyy harmillisen usein "mun täytyy nyt mennä" -tokaisuun. Sitten puhelun jo päätyttyä mietin, että tajusinko edes kysyä mitä toiselle kuuluu. Neitosen vatsavaivojen tiimoilla olen pähkäillyt pääni puhki ja hiukset halki keinoa jos toista helpottamaan toisen oloa, välillä teki mieli vetää tukka päästä, ihan että saisi jotain muuta ajateltavaa. Tosi rennonletkeetä siis.

On alkanut uusi aika. Suurimmaksi osaksi aikaa tätä nykyä tunnelmat ovat jo melkoiset mainiot. Myin viisi imetyspaitaa kirpparilla. Imetän vielä, mutta onnistun siinä ilman imetyspaitojakin. Minulla on eri vaatteet kuin eilen, enkä haise maidolle. Lenkkipolulla askel kulki jo melko mukavasti.  Hypistelen kankaita jatkuvasti, enkä malta odottaa ompeluharrastuksen alkamista. Meillä nauretaan usein ja nukutaankin välillä. Tuntuu ihan superupeelta olla noin hienon tyypin äiti ja sitä tunnetta mä en kyllä osannut edes kuvitella aiemmin.

 

 
 


 
 

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Projekti 'uudista blogi'

Ajattelin, että voisin uudistaa blogiani. Näin tapahtuikin. Matka uudistuksen vaiheissa koitui melko monimutkaiseksi:
 
Ajatus oli vaihtaa vihdoin pirpanan jalat ja taustalla olevan kuva joihinkin toisiin. Jotakin värikästä. Itse otettu kuva. Jottei liikaa väriä, myös mustavalkoista. Suunnitelma oli selkeä. Kuva löytyi kohtuullisen vaivatta. Sitten:
 
"Lataamasi kuva on liian suuri."
 
No perhana. Pienennetään sitten. Ei, äh, tulipas siitä tyhmä pienenä. Kokeillaan toista. Tai kolmatta. Tai neljättä. Kaikki liian suuria ja pienennettynä rumia. Mustavalkoisina toimimattomia. Miten nämä bloggerin muokkaukset oikein toimii? Miten jotkut saa niin hienosti niitä kuvia yläpalkkiin? Mitä mä en tajua? Ja miksi en ole vieläkään saanut riittävästi kärsivällisyyttä lukea ohjeita.
 
Kone jumittaa.
Lapsi alkaa olla levoton.
Pidän tauon, jatkan tuonnempana.

-----     ------     ------
 
No nyt se latas. Jes.
Miten niitä kuvia oikein pienennetään? Miksen mä osaa ottaa hienoja kuvia? Miten niitä ihmeen bannereita oikein tehdään? Miksi mä edes pidän blogia?

M. nukuttaa lasta.

----   ----   ----
 
Välissä lueskelen ihan toisesta syystä blogeja, eksyn sattumalta moneen erittäin suosittuun blogiin. Huomaan miten minun pikkuruinen blogi on monin tavoin vaatimaton. Hetkellisesti vajoan epätoivoon kuvieni ja blogini keskellä. Onko minun elämä jotenkin ei-coolia, eikä meidän keittiö ole valkoinen, eikä pöydillä liljoja. Meillä ei ole mustavalkoista sisustusta eikä lapselle merkkivaatteita. Voiko sitä pitää edes blogia, jos ei ole mitään mitä mainostaa tai mitään suursyvällistä sanottavaa.

---   ---   ---

Lapsi nukkuu. Minunkin olisi järkevä nukkua eikä hermoilla koneen kanssa.

Onko sillä kuvalla nyt oikestaan niin paljon väliä. Ihan sama, kunhan nyt joku latautuu. Laskeva aurinko -kuva, no ehkä joku päivä opin tai opettelen lisää.

--  --  --

Päivä vaihtui jo toiseen. Ilta vaihtui myös. Nyt lapsi on taas hereillä. Lupasin tehdä tämän loppuun nopeasti. Tänään kävin keskustelun mieheni kanssa siitä, miten mielestäni olemme aivan liikaa tietokoneella, katsomme tv:a tai näpräämme puhelinta.

- - -

Aion edelleen jatkaa blogin kirjoittamista. Aion edelleen ladata kuvia ja napsia niitä. Ja pidän siitä, että tämä on just tällainen ja juuri sinä siellä luet tätä nyt, jostakin syystä.

Mutta ne kaikista tärkeimmät hetket, ne on edelleen niitä käsin kosketeltavia. Joitain niistä koitan tavalla tai toisella tallentaa. Jotkut kipristän oikein tiukasti sydämeen ettei ne koskaan sieltä poistuisi. Nyt menen ja halaan kahta minulle tärkeää, siitä ei tule kuvaa.

perjantai 15. elokuuta 2014

Ihan pian se on täällä

Kankaita hankittu, ompelukurssille ja vauva-joogan ilmoittauduttu, juoksukengät päässet jo pururadalle. Pää surisee suunnitelmia siitä, miten koti järjestetään uudelleen. Kodin uudelleenjärjestys sisältää jälleen "nyt hankkiudutaan tavarasta eroon"- suunnitelmia, mitkä kerta toisensa jälkeen tuhoutuu toivottomuuteensa, uuden tavaran saapuessa ovesta sisään säännöllisesti. Parvekkeen kukat nukkuu jo. Merkit on aivan selvät. Syksy, se on täällä pian.



Lukeudun niihin, jotka romantisoi syksyä. Maalailen kuvaa kynttiläilloista ja viltin alle kääriytymisestä. Kotona ollaan enemmän ja saa vihdoin jotain aikaan. Arki, se alkaa taas rullata. Koko maailma asettuu radalleen, kun lapset ei juoksentele rannoilla ja pihoilla päiviä pitkiä vaan käyvät koulua. Aikuiset asettuvat taas aikatauluihin ja perjantaisin on ruokakaupoissa ruuhkaa. Tietää mihin aikaan voi kellekin soittaa ja vastauksiakin saa toimistoista asioihin. Oma neuvolantäti on taas paikalla, huoh. Meidän arki on saanut myös rytmin. M. lähtee aamusella ja palaa neljän aikoihin. Minä olen kuin paraskin kotirouva, pesen pyykkiä ja teen vauvan soseita. Tänään käytin isovanhempien hoitoapua siihen, että sain puunata kotia rauhassa (luulen, että tämä syysintoilu lakkaa ennen kuin saapuu edes syyskuu ja ikävöin taas kesää, kun kaikki saa kirmata pitkin laitumia).


 
Vaikka kangaspino ja kirpeät syyssäät kutkuttavatkin mieltä, täytyy myöntää että ensimmäistä kertaa tuleva syksy ja talvi hieman myös kauhistuttaa. Tiedän, että valon ja auringon lapsi, mieheni, ei ole pimeän ajan suurin fani. Minun suuresti hehkuttama ja makustelema joulu tuskin riittää miehelle valopilkuksi pitkään auringottomaan jaksoon. Toisaalta, olenhan onneksi itse niin valoisa, ettei  sitä edes huomaa auringon puutetta, haha.

Eilen piti lapsellekin pistää jo myssy päähän. Vaatteiden pukemista naperolle en kyllä itsekään kylmenevissä päivissä ikävöi. Pitääkö käyttää jo sukkia muka?

 
Salaa saatan haaveilla, että saadaan pennosia säästettyä sen verta, että pimeitä kuukausia valostuttaisi matka aurinkoon. Haavearkku vain tuppaa olla melko täynnä kaikenmoisia muitakin toiveita.

Kesä antoi meille parvekkeelta vain yhden punertavan tomaatin, muutoin kesän sato oli mehukas ja mielekäs. Ihania muistoja pirpanan ensimmäisestä kesästä.
 

torstai 7. elokuuta 2014

Syöttötuolin pehmuste

Otin omaa aikaa. Sitä kuuluisaa, eikä lainkaan ylimainostettua. En tosin päätynyt yhtään kauemmaksi kuin keittiön pöydän äärelle ompelemaan, mutta olipas se mukavaa, ompelu pitkän tauon jälkeen. Tosin seuraavan 'oman ajan' kulutan kyllä varmasti kodin ulkopuolella.
 
Kauppojen valikoimissa ei ollut kovinkaan kivoja syöttötuolin pehmusteita, lisäksi niistä kiskottiin mielestäni ihan kohtuuttomia summia. M. totesi useampaan kertaan, että osaan tehdä sellaisen itsekin. Mielessäni kummitteli edelleen pinnasängyn suojus, joka aiheutti suuren määrän harmaita hiuksia (niitä löytyy kokoajan päästäni enemmän, olen huolissani). Tällä kertaa minun ei tarvinnut käyttää purkuria KERTAAKAAN, mikä on pieni ihme. Jaksoin myös hieman suunnitella, tein jopa kaavan sanomalehdestä. Kaikki materiaalit löytyi omista varastoista, kankaat lahjaksi saatuja, tuoli tuli sukulaiselta käytettynä. Hyvänhintainen projekti siis.
 
 
 
Pohdin tovin jos toisen mitä pistäisin kiinnittimiksi, jotta pehmustetta voisi käyttää halutessa myös toisin päin. Sivuihin tarvitsee vain ommella toisellekin puolelle napit, niin homma toimii myös kääntäen. Vielä kun saisin jostain sitä viimeistelyyn tarvittavaa kärsivällisyyttä ja näpertelyintoa. Tekele ei ole vimpan päälle prässätty, mutta röyhistelen silti rintaa, että sain taas jotain aikaiseksi omin pikku käsin. Nyt vaan neidille istumataidot kuntoon ja kelpaa napsia murkinaa suuhun.
 



 
 

sunnuntai 3. elokuuta 2014

Rakkautta aalloilla

Mentiin soutelemaan järvelle, ihan kahdestaan.
 
- What are you thinking?
- Nothing so special. What about you?
- I was thinking of washing a car.
- Yeah well, I was thinking of our child's poop.
 
Arkiromantiikkaa.
 
Tasan vuosi sitten oli hieno päivä. Ihana. Täydellinen. Onnellinen. Täynnä rakkautta. Meidän häät. Muistelen sitä päivää usein onnen läikähdys sydämessä.
 
Mutta yhtälailla tänään, veden aaltojen lisäksi, läikkyy rakkaus ja pistää hymyilemään.