Hyvästit vatsavaivoille

Tämä on viimeinen kerta, kun käytän tunnisteena sanoja allergia, viljaton-maidoton, viljaton-maidoton-munaton-soijaton, refluksi, koliikki tai imetysdietti. Otsikko lupailee suuria (ja kuulostaa apteekin mainokselta), mutta todellisuus rehelisesti sanottuna on silti vielä hieman karkeampi. Niin tai näin, olen lopen uupunut vatvomaan vatsanväänteistä. Siksi sanon kaiken sanottavani nyt. 

Olen pyöritellyt tätä kirjoitusta jo useamman päivän näytöllä painamatta julkaise-nappulaa. Julkaiseminen tuntuu jotenkin hankalalta. Ehkä pelkään, että minua ei  ymmärretä ja selitän väärin. Vai onko niin, että minulla on kova tarve kirjoittaa kaikki yhteen pakettiin, mutta pääni ei ole vielä valmis tunkemaan kaikkea koettua yhteen liuskaan, varsinkaan kun emme ole selättäneet vieläkään itkun syitä. 

Kävimme muutama viikko sitten erikoissairaanhoidossa, mistä mainitsin aiemmin. Se oli hyvä käynti. Saimme vahvistusta omille alkuperäisajatuksille. Monien itkujen ja epätoivoisten vaiheiden kautta oma usko vaistoihin alkoi menettää otettaan. Kirjoitin jokin aika sitten tällaisen lauseen: "allergiat, tai yliherkkyydet, joiksi itse haluaisin niitä kutsua ...". Refluksista puhuttaessa lisäsin usein loppuun: "tai mikä lie" ja korostin, että se on lääkärin antama diagnoosi. Meillä ei ole missään vaiheessa ollut tarvetta diagnosoida tyttäremme oloja, mutta olemme olleet huolissamme mistä on kyse. Suurin huoli itsellä oli se, että jos taustalla onkin allergia, jolle olisi voinut tehdä helposti jotain, onkin jäänyt huomaamatta. Pohdin myös jatkuvasti aiheuttaako syömäni asiat kipuja ja vie seuraavankin yön unet. Imetyksen suhteen olen joutunut myös pohtimaan, saanko jatkaa sitä vielä vai aiheutanko vain lisää vaivoja lapselleni. Neitosen kasvukäyrien tiukempi syynäys on myös vauhdittanut tätä hullunmyllyä, missä olemme olleet. 

Meillä on nyt kuitenkin hyviä uutisia: pirpanalla ei ole allergioita, hänelle on vielä kehittymässä oleva kovin herkkä vatsa. Onneksemme emme lähteneet mittavasti lastamme lääkitsemään myöskän refluksin vuoksi (kuten yksi lääkäri neuvoi), koska koimme ettei lääke ole oikea vastaus. Viimeisimmän lääkärin kanta oli, että refluksia diagnosoidaan ja lääkitään aivan liikaa (tiedän, että jotkut voivat olla aivan eri mieltä). Imetystä saa jatkaa hyvillä mielin, sen lopettamisen ei nähty mitään syytä. Meidän maailmaan nuo lääkärin lääkkeettömät ja diagnoosittomat sanat sopivat paremmin kuin hyvin.

Riesanamme on ollut/on siis pulautuspulmaa, koliikki ja herkänsorttinen vatsa. Yhdistelmään lisäyksenä huonot unenlahjat ja vahva temperamentti (joka on nyt virallisesti lääkärin lausuma). Rehellisesti sanottuva ajoittain tämä on ollut melko paska kombo, muttei vaarallinen.

Ohjeeksi saimme aloittaa imetysdietin purkaminen pienin askelin, tytön vatsan sietorajan mukaan. Koska hyvät unet ovat edelleenkin tässä perheessä harvinaista superherkkua, ei altistuksiin löydy aina energiaa ja motivaatiota. Viimeisimmät päivät ovat olleet ruokavalion purkamisen epäonnista yritystä.

Viime aikoina olen katsonut taaksepäin ja käynyt läpi menneiden kuukausien tunnelmia ja tapahtuneita. Lueskelin läpi vanhoja tekstejä, onneksi osa niistä tuntuu jo etäisiltä. Olen myös pohtinut toimimmeko oikein, teimmekö jotain väärin. Ylireagoimmeko tai alireagoimmeko? Toimisimmeko samoin jos nyt saisimme tehdä asiat uudelleen? Vastasin itselleni, että me tekisimme varmasti juuri näin. Olen salaa onnellinen siitä, että monien ohjeiden ristitulessa olemme uskaltaneet toimia omien vaistojen varassa. Joitain syrjähyppyjä valitsemaltamme polulta tuli tehtyä, kun usko omiin kykyihin ontui. Välillä myös väsymyspaniikki puhui vahvaa kieltä, mutta pääosin askel on kulkenut vahvasti samaan suuntaan. Pitkinä loputtomilta tuntuvina hetkinä sitä kerkesi miettimään jokaisen mahdollisen kiven ja kannon, kävyn ja männynneulasen. Ehkä kuitenkin se kaikkein tehokkain keino on vanha kunnon aika, joka jaksaa aina tehdä tehtävänsä.

Nyt ne voitokkaat ja ylitsepursuavat viimesanat näihin aiheisiin. Kahdeksan kuukauden kynnyksellä voimme huutaa HURRAA! Tähän asti on selvitty ja selvitään vastakin. Perhe on kasassa. Ajatuskin on kutakuinkin kasassa, ainakin joskus. Kukaan ei ole menettänyt järkeään eikä menettänyt mitään muutakaan. Lapsikin vaikuttaa olevan ihan kelpo tapaus. Me ollaan voiton puolella, pakkohan meidän on olla. Ollaan me.

Arrivederci vatsavaivat
                    ... tai ainakin niistä kirjoittaminen!

Rusinoita osa 2

Jatkan samoilla höyryillä kertomaan meidän rusina-tilanteesta. 

Konsultaatiopyyntö on käsitelty ja vastauskin tullut. Kasvukäyrien vuoksi meidät sinne kutsuivat, ei kiireellisenä koska "muutoin ei huolta ole ollut". Neuvolan lääkäriltä jäänyt mainitsematta muutama seikka... Toden totta, muutama. Edellisen kokonaisuuden minulle selvensi puhelussa eilen terveydenhoitaja.

Tänään tuli sitten ihan kirjallista dokumenttia postilaatikosta. Ei-kiireellinen lähete oli neuvolan lisätietojen vuoksi muuttunut kiireelliseksi. Onneksi ei tarvitse odottaa kauaa ja saadaan rattaat pyörimään.

Tuntui hetkellisesti tosi kurjalle nähdä oman lapsen nimi lastenosaston kutsussa. Missään paniikin vallassa täällä ei kuitenkaan olla. Osastonlääkärin, hoitajan ja laboratorion ajat tuntui vaan kaikki niin jotenkin siltä, että meillä on jokin kovasti pahasti mutkalla. Ja onhan Raparperin mahassa nyt kerrassaan joku pahasti pielessä, kun se ei meinaa rauhoittua millään ja kiusaa pientä poloa. Ihan noin vertailuksi kuvittelin itselleni toistuvat vatsakivut ummetuksineen ja ripuleineen noin puoleksi vuodeksi. Kuvailun tiimoilla aloin itkeä ja totesin M:lle, että kyllä meillä vaan on urhea pikkuneiti. 

 

Rusinat riittää

En ole hetkeen mölissyt pirpanan vatsa-asioista. Syitä on kaksi. Ensiksikin ajattelen, että kenenkään suolen-/vatsantoiminta ei liene olevan kovin kiinnostaa luettavaa, toisekseen siksi, että koko tilanne on vähintäänkin monimuotoinen ja pitkä selitettävä.

 

Päätin nyt kuitenkin kertoa valittuja paloja tästä meidän vatsaväänteiden maailmasta. Ihan alkuun haluan kuitenkin korostaa, että elomme on jo PALJON helpompaa, kuin muutama kuukausi sitten. Mutta edelleenkään neitosen vatsavaivat eivät ole täysin hellittäneet, on päiviä ja etenkin öitä, kun itketään ja kipristellään kovin (vaipan sisältöä en lähde kuvaamaan, vaikka se onkin iso osa ongelmavyyhtiä). Neuvolan lääkärin kanssa ollaan nyt käyty pitkiä keskusteluja, samoin terveydenhoitajan. Kaikki mahdolliset on pohdittu ja mietitty. On lääkekantaa ja ruokavaliokantaa ja sitä ja tätä ja tota. Kaiken kukkuraksi 6kk neuvolassa kasvukäyrät antoivat lisämaustetta huoliasteikolle.

 

Kirjoitin joskus aiemmin pohdintoja lapsivakuutuksesta. Huolimatta maailmanpelastajaluonteestani, otimme sellaisen. Ja nyt olemme sitä pari kertaa käyttäneet. Yksityisen lääkärin ohje oli mennä erikoissairaanhoitoon ja lupasi tehdä lähetteen, mikäli neuvola ei sitä tee. Neuvola teki konsultaatiopyynnön. Neuvolan mielestä konsultaatio riittää. Tai siis ei varmaan koko neuvolan vaan heidän lääkärin.

 

Äh, yritin pitää tämän postauksen lyhyenä ja rönsyän jo nyt.

 

Lyhyesti: Odotamme lausuntoa sairaalasta. Neuvolan lääkärin mukaan lapsella on koliikki ja refluksi, jonka pohjalla ruoka-aineallergioita. Tällä hetkellä minä en syö/juo viljatuotteita, maitotuotteita, lohta, kaalia, voimakkaita mausteita ja hännän huippuna parhaillaan kananmunaton sekä soijaton-kokeilu. Ruoka-aineallergiat pitää vain todeta yksi kerrallaan kokeilemalla ja sitten arvioimalla oliko muutosta. Nyt varmoja on maito, vilja ja lohi, jotka aiheuttavat selvät reaktiot.

 

 

"Mitä sä sit voit syödä?"

"Ei kai se nyt niin tarkkaa ole?"

"Mä kyllä sekoisin!"

 

No kieltämättä olen toisinaan kokenut sekoamista muistuttavia olotiloja, mutta en ruokavalioni vuoksi, vaan lapsen kipujen. Kun oma lapsi itkee kipua, ei tarvita kovin paljon motivointia olla itse syömättä jotakin, mikä kivun mahdollisesti aiheuttaa. Ruokarutiinit ovat alkaneet jo sujua ja kaupasta on löytynyt paljon asioita, mitä voin syödä. Kylään mennessä en kuitenkaan jaksa edes yrittää selittää mitä voisin syödä, joten totean että kuppi teetä ja pari rusinaa riittää. Luksusta on, kun ihmiset on huomioineet ja nähneet vaivaa saadakseen minulle jotakin suuhun, siitä tulee hyvä mieli, erityisesti koska en todellakaan sellaista kohtelua odota (kiitos vaan eilisten tattarimuffinssien tekijälle). Toistaiseksi missään ei ole tarvinut tyytyä pelkkiin rusinoihin (paitsi kahviloissa joskus).

 

Jokainen kipuitkuton päivä ja yö antaa kovasti paljon voimia olla se seuraavakin päivä ilman sitä tätä tai tota ja miettiä vielä kerran: "oliko se sittenkin tämä tai tuo". Toisekseen en kovasti valita, tämä on minulle vain väliaikaista ja mikä parasta, imetys jatkuu, mistä voisin antaa erityiskiitokset neuvolan ja mieheni tuelle.

 

Eniten nyt toivotaan sitä, että kasvukäyrät ovat spesialistienkin mielestä ihan hyvät ja viimeisetkin vatsanväänteet saataisiin loppumaan. Toki myös toivon, että siedättämällä ajan kanssa allergiat, tai yliherkkyydet joiksi itse haluaisin niitä kutsua, saataisiin pois päiväjärjestyksestä.

 

 

 

Pieniä sekoamisia

Koti on aika sekaisin. Ja pää. Sanovat, että kun pää on sekaisin, sitä kompensoi herkästi järjestämällä ympäristönsä. Voin kertoa, että näin ei ole käynyt. Tahtotyttö on pitänyt jälleen sellaista elämää, että on rannat kaikuneet ja hiki tullut. Neidin hiukset ovat kuumuudesta käkkärällä ja vatsa vääntää kuin Linnanmäen vuoristorata (tai näin sen mielikuvissani ajattelen). Koska kokeiltujen keinojen lista on jo niin pitkä, etten jaksa sitä edes kirjoittaa, olen nostanut kädet ilmaan. Tehköön aika tehtävänsä. Ainakin nyt hetken. Näin aina päätän, kunnes tulee se seuraava itkukohtaus, joka ei tunnu loppuvan ja olen taas valmis tekemään mitä vain. Erityisesti öisin tulee tehtyä monia päätöksi, kuten "heti aamulla menemme sairaalaan, tämä lapsi ei voi hyvin". Aamulla mieli on muuttunut.

 

Kun hyvän vaiheen jälkeen tulee taas huonompi, siihen reagoi kahta suuremmin. Olen käyttänyt dramaattisia ilmaisuja äitiydestä, lapsestani sekä tilanteesta. Olen huutanut miehelleni, että tulen hulluksi ja sen jälkeen itkenyt ettei noin voi kukaan äiti sekoilla. Harmi etten ottanut puhelinnumeroa eräältä koomikolta, joka kesäretkellä sattui istahtamaan viereen, ihastui pirpanaan ja kysyi saako tulla meillä au-pairiksi. Yksi stand up-koomikko voisi tuoda pari naurua enemmän näihin päiviin. Nostan kyllä hattua oman elämän koomikolleni, miehelleni, joka kaiken kaaosmetelin keskellä onnistuu vielä saamaan sen niin kutsutun 'ilmapiirin' plussan puolelle ja pysyy tilanteissa ihailtavan rauhallisena.

Rakensinko mielessäni pilvilinnoja vauva-arjesta. En. Korkeintaan hiekkalinnoja. "Kaikki vauvat itkee", minulle sanottiin. Totta. "Jotkut äidit vaan on herkempiä". Sekin on varmasti totta. Haen oikeutta tunteilleni, näin minä nämä koen, tältä minusta tuntuu, saanko?  

Hetken kun tässä puhkuu ja puhisee, vähän kirjoittaa sanoja, istuu tovin keittiön lattialla, soittaa ystävälle ja sopii kirpparitreffit toisen kanssa, alkaa taas sekoaminen asettua huvittavuuden puolelle ja elämä olla järjestyksessä. Lapsi leikkii purulelulla, menettää hermonsa kun se ei mene suuhun toivotulla tavalla, alkaa itkemään. Mistä lie kärsimättömyytensä saanut? Kyllä se siitä. Yritä vielä. Ihana tyttö. Täynnä tahtoa ja tarmoa, ilmaisuvoimaa. Voi suloisuus, kuinka se onkaan söpö. Taitaa jo nukuttaa. Ihmekös tuo.

Tule nyt katsomaan miten se nukkuu, peppu pystyssä, norsun kuvat vaipoissa, tuttia pidellen. Sulan jälleen ja jään ihastelemaan. Pakahdun.

Ehkä nyt kuitenkin järjestän pyykit.

 

Se olikin jo ihan kulman takana

.. se seinä.

 

Edellisestä postauksesta kului muutama päivä, kun päätös saada M. kotiin tehtiin. Tunnelma muuttui samointein. Seuraava kerta Ugandaan perheen kera sitten. Lentojen aikataulu on erittäin kirkkaana mielessäni. Enää hetki pieni.

 

Ja niin se itkuseinä, -muuri mikä lie. Uskon, että menimme senkin läpi. Viimeiset päivät ovat olleet mahtavia. Kerta kaikkiaan. Meillä jokellellaan, hymyillään, kääntyillään ja aikast kivasti myös jo nukutaan. Itkujen määrä on vähentynyt suuren suuresti ja ilon sitä vastoin lisääntynyt.

 

Oliko se akupunktio, minun maidoton-viljaton ruokavalio vai neidin kiinteiden ruokien aloitus. Vai oliko se niin monen ihmisen hyvät ajatukset ja kädet ristissä. Vaiko vain, että pirpanan ikä teki tehtävänsä. En tiedä, mutta sen tiedän että tämä on mahtavaa!! Tämän toivon jatkuvan.

 

 

Seinä, jota ei näy

"Koliikki loppu kuin seinään, kun lapsi täytti kolme kuukautta" - lausahdukseen tukeuduin kuin hukkuva oljen korteen meidän pikkuisen ensimmäiset kolme kuukautta. Kolme tuli täyteen, missä se seinä on! No, ehkä sitten kun neljä tulee täyteen... Siihen on kaksi päivää. Uskallan epäillä, että lauantaina elämämme olisi pelkkää hymyä. Voihan se olla, että koliikkiseinä on läpäisty, mutta refluksi-seinä on vielä jossain kulman takana.

 

Kun lapsi on suuritarpeinen, itkee päivittäin paljon ja nukkuu yöt huonosti, on vaikea kertoa mitä kaikkea se itsessä aiheuttaa. Monta tunnetta, ajatusta, huolta ja stressiä. Jatkuva valmiustila ja valppaus, itkeekö tuo pienoinen taas pian. Mitä tuo rakas pieni nyt itkee, kuinka kauan, miten saisi rauhoitettua. On reppua, kantoliinaa, on jumppapalloa, on tissi, on perhepeti.  Mutta onko siinä tarpeeksi? Onko jaksamista, jaksanko olla rauhoittava ja rakastava taas tänään? Miten yö menee? Mistä kaikki johtuu? Teenkö jotain väärin? Söinkö jotain väärää? Imetänkö oikein? Pitääkö minun nyt vain lopettaa imetys? Olenko turhan tunteikas? Mitään ei voi ennakoida, mitään ei voi suunnitella. Kun luulet, että kohta syöt, huomaatkin, että se pienempi haluaa syödä. Kun ajattelet nukkuvasi, kuulet tutun inahduksen. Päivät ja yöt vaihtelee suuresti. Huonoimmillaan tuntuu, kuin koko maailma romahtaisi, eikä seuraavaa päivää tule ikinä. Väsyneenä ajatukset ei meinaa pysyä kasassa ja miettii vain miten selvitä seuraavaan päivään.

On lääkäriä, terveydenhoitajaa, toista lääkäriä, vyöhyketerapeuttia, akupunktionistia (ei taida olla oikea sana). Lääkettä, ei lääkettä. Lääketieteen näkemys, eri lääkäreiden näkemys. Vaihtoehtoisten näkemyksiä. Ympärillä olevien ajatuksia, omia ajatuksia, miehen näkemyksiä. Oma ajatus vaihtuu hetkittäin. "Se menee ajan kanssa", mutta mitä jos se ei menekään.

Tämän kaiken keskellä se lähin ja tärkein, oma mies ja isä, on kotimaassaan edelleen ratkomassa suuria haasteita siellä. Kaksi maata, kahden maan ongelmat yhtä aikaa. Puntarointi mikä on missäkin nyt tärkeintä. Miten me selvitään? Miten kaikki kääntyisi parhain päin? Tuhat kysymystä ja kummastelua ihmisiltä, joihin emme osaa vastata, kun emme tiedä itsekään. Parisuhde on kaukona aina koetuksella, mutta erityisesti nyt kun molemmissa maissa vaikeaa. Lapsen kanssa ei vielä voi matkustaa. M. ei voi jättää asioita siellä kesken. Me vaan päätettiin selvitä. Olemme tehneet toisillemme sen lupauksen. Muille meidän ei tarvitse luvata mitään.

Olen pyytänyt paljon apua isovanhemmilta ja ystäviltä. Ja Luojalle kiitos, sitä myös saanut. Niin paljon, etten osaa ikinä kiittää tarpeeksi. Sitten sitä pohtii, pyydänkö liikaa? Eikö minun pitäisi äitinä jaksaa? Minähän mieheni kanssa lapsen halusin, meidänhän pitäisi selvitä ilman apuakin. Valitanko turhaan, olenko vain jotenkin heikko? Onhan sitä ihmiset paljon vaikeammistakin asioista selvinnyt. Ehkä  vain dramatisoin liikaa, nyt taas päätän vaan ajatella positiivisesti ja olla reipas. Viikko sitten sain ikään kuin luvan surra tätä kaikkea, kun ystäväni samanikäisen vauvan kanssa seurasi päivän elämäämme ja kysyi miten ihmeessä voin jaksaa, itkin. Itkin tosi paljon. Itkin oikeastaan koko viikon. Joka päivä.

 

Mutta aina tulee uusi aamu (vaikka yö olisikin fiasko), pirpana hymyilee leveintä hymyään, jokeltelee ja on valmiimpi uuteen päivään kuin nouseva aurinko. Huomaan, että selvittiin taas. Jos tuo pikkuinen suloinen tyllerö jaksaa hymyillä ja jokellella kipujensa ja vaivojensa keskellä, niin jaksan sitten minäkin. Ja kyllä me joka päivä hymyilläänkin. Yleensä samaan aikaan.

 

Aina jostain tulee taas se toivon kipinä, että tulee vielä niitäkin päiviä ja öitä, kun elämä ei ole vain selviämistä. Kun saamme olla jälleen perheenä yhdessä. Kun meidän ei ole enää kipuja. Kun me kaikki voimme nukkua. Kun sydämessä on enemmän onnea ja kuin huolia.

 

 

Puro sanoi valivali

Olen valittanut viime aikoina paljon. Itkenyt ja kokenut olevani maailmankaikkeuden huono-onnisin ihminen, ei yhtään sen vähempää. Mieheni kilometrien päässä jaksoi kuunnella monen monta päivää samaa ruikutustani siitä, miten epäreilua on että hänen pitää olla siellä, kun meillä on niin rankkaa täällä. "Mä en jaksa enää".

 

Jaksan hämmästyä itsessäni sitä, miten hulluuden partaalle saan itseni ajettua tunteiden (ja väsymyksen) vallassa. Vaikka tunnen ja tiedän sydämessäni vallan mainiosti selviävän ja vaikka tiedän, että kaikki kääntyy hyvin, on minun kapinoitava. Kapinoin ja kitisen, itken ja marmatan. Miksi minä, minä, minä?! Miksi me?! Miksei me vaan voida elellä ihan tavallista arkea ilman huolia jostakin jatkuvasti.

 

Kun sitten mieheni totesi hieman jo kiihtyneenä, että valitukseni on häränkakkaa, havahduin. Tietenkin luonnolliseen tapaan ensin piti hieman kiihtyä. Sitten laannuttuani kysyin miten noin voi sanoa. "Olet paljon vahvempi, teeskentelet vain olevasi heikko". Naulan kantaan, on liian helppoa vajota enkestäenää-akselille. Se harvemmin johtaa minnekään. Kaikki vauvat itkee. Suurin osa vauvoista valvottaa. Meillä nyt vain on tällainen tilanne, että miehen täytyy olla toisaalla joitakin viikkoja/ kuukausia, koska siellä on paljon isompia murheita kuin itku.

 

Kirjoitin tänään ystävilleni ja sain puhuttua asioita neidin nukkuessa. Se helpotti. Kummasti. Samoin tämä teksti. Ajatus juoksee jotenkin hieman vähemmän kaoottisesti.

 

Todellisuudessa sitä varmasti jaksaisi aika paljon enemmänkin. Ihminen venyy uskomattomiin suorituksiin. Mutta uskallan vähän toivoa, että ei tarvitsi nyt ihan hirveästi paljon enempää venyä. Vaikka olisinkin vahvempi kuin tiedän, nyt kiittelen näistä mitä olen saanut, enempää en kaipaa.

 

Lohdullisinta on se, että kenenkään ei tarvitse selvitä yksin. Lohdullista on myös se, että rakkaus on suuri voima.

 

... ja aina voi laittaa tytön reppuun ja mennä metsään.

 



Kukkuluuruu, tätä kuuluu

Päivät ja hetket vaihtelevat. Tunnelmat samoin. On ollut aika tosi rankkaa ja on ollut ihan mahtavia hetkiä. Yhdistelmä koliikki, refluksi, temperamentti ja vähäiset unet haastavat mieltä ja kehoa. Onneksi mikään noista ei kuitenkaan ole vahingollista tai ikuista. Tai ainakin oletan niin, vaikka joskus olen ehkä saattanut alkaa pelätä, että tämä kaikki vain jatkuu ikuisuuden. Saatan kanniskella itkevää lasta ja imettää loputtomiin. Käytän luukkupaitoja ja haisen todennäköisesti aina maidolle. Yritän pysyä maailman menossa mukana, mutta pääsiäinen yllätti yhtä paljon kuin se, että ensi viikolla on vappu. Ihanaa, että tulee kesä ja on lämmin, mutta nyt ei voi enää käyttää pipoa. Pitää muistaa kammata hiukset ennen kuin poistuu kotoa.

 

Sanovat, että koliikki loppuu jossakin vaiheessa kuin seinään. Olen ehkä nähnyt pieniä vilauksia tuosta seinästä. Välillä tahtotyttö tahtookin kovasti jutella ja hymyillä, jokeltaa ja hurmata kaikki ympärillä olevat. Tällä viikolla saavutimme ennätyslukemia. Pikku-ihme oli 45 minuuttia itkemättä lattialla lelujensa alla (samalla kolme aikuista ja yksi lapsi kontillaan ihailemassa tätä kyseistä tapahtumaa). Meinasin pyörtyä. Tyytyväisten hetkien määrä on lisääntymään päin, haluan uskoa niin. Kesä on pian ja voimme nauttia koko perhe mökillä olosta, siitä minä haaveilen.

 

 

Kävimme mökillä jo siivomassa paikat valmiiksi, kuulemassa linnun laulua, antamassa sielulle lepoa ja mikä parasta, nauttimassa mökkisaunan löylyistä.

 

 

 

 

 

 

Ei pelkkää iloa

Kun aloitin blogini, kehittelin siitä sellaista hyvän mielen blogia "miksi muka aina pitää marmattaa". Elämässäni on paljon hyviä ja vielä parempia asioita, joista halusin kertoa myös muille, josko ne tuottaisivat pilkahduksen iloa eri suuntiin. Hyvän mielen uutiset tai - sanomalehti on ollut haaveeni jo pitkään.

 

No kuten kaikki tietää, elämä ei ole pelkkää hunajaa ja niittykukkia. Viimeinen vuosi on sisältänyt elämäni hienoimpia päiviä, mutta oi, kyllä niitä toisenkinlaisia. Pikkuneidin koliikki (ja mahdollinen refluksi) on tuonut harmia ja voimattomuutta. Energiat ovat olleet monesti aika nollissa ja on ollut hankala löytää hetkeä kirjoittaa ylipäätänsä yhtään mitään. "Muista nukkua" on ohje, jonka olen saanut valehtelematta kaksi miljoona kertaa (okei, liioittelin). Mutta kun tahtotyttö nukkuu niitä parveke-päiväuniaan, joka on vuorokauden ainut rauhaisa hetki, ei aina malta nukkua.

 

Juuri nyt, tällä hetkellä, lapsonen nukkuu. Veimme M.:n bussiasemalle, joka vie hänet lentokentälle. Tajusin miten paljon noita kahta rakastankaan. Itkin. Tulin tytön kanssa kotiin. Itkin vähän lisää. Juttelimme puhelimessa, kokosin itseni, koska M. sai minut nauramaan edellisen illan kakka-episodille (säästän teidät siltä, mutta kyllä, tilanne oli erittäin koominen). Nyt kun kirjoitan tätä, itku meinaa väkisin puskea läpi, mutta pakotan itseni hymyilemään, sillä meillä on kaikki ihan hyvin. On vähän raskasta, mutta me selviämme. Ja mikä parasta, ympärillämme on hieno joukko ihmisiä auttamassa.

 

Aamu alkaa appelsiini-auringolla.

Parveke sai kevään.



Perunanarsissi on ihana kukka, heti kun vain aukeaa.

Kissa-herra on taas ilonamme joitakin viikkoja.