Kuravesikuopasta teen ääreen

Olen kaivannut tätä tyhjää kirjoituskenttää jo melkoisen paljon. Koneongelma on edelleen vahvasti läsnä, mutta päätin uhmalla kirjoittaa tällä minut pettäneellä koneella. Se menee kyllä päälle ja pysyykin päällä, kunhan vain ei liikauta konetta milliäkään. Ergonomia on tällä hetkellä sen moinen, että kainalooni painautuu aikalailla kohta vanhan pulpetin tuolin selkänoja ja selkä taipuu ikävälle mutkalle.

Kun nyt kerta laitoin kehoni kieroon saadakseni kirjoittaa, ei liene kovin viisasta käyttää puutunutta kättä kirjoitusasentoni kuvaamiseen. Tässä kohden voisi kysyä: "Mihin jäimmekään?". Tuulet puhalteli ja sitten oli tyyntä ja taas puhalsi ja taas tyyntä, mutta suunta se taitaa olla vieläkin kohtuuttoman iso mysteeri. Elämässä eteenpäin yksi päivä kerrallaan ja se riittää.

Joissakin syksyisen synkissä illoissa kuvittelin, että olen ainut koko kertakaikkisessa maailmassa, jonka elämä on aika ajoin ihan yksi iso kaaos. Ei tule varmaan kenellekään muulle yllätyksenä, mutta niin ei taida ollakaan. Kaikilla meillä on omat kuopat. Toisissa kuopissa on vettä, toisissa kuravettä. Eniten harmittaa jos on ilman saappaita ja sukat kastuu. Etenkin jos pitää kulkea niissä märissä sukissa pitkä matka. Lohdullisinta on, että lopulta päätyy aina kotiin. Aforismiteepussi pyytää olemaan neutraali, villasukat lämmittävät jalassa. Tässä hetkessä asiat ovat kohdillaan.