Oiva kirjapäivä

Astelin eilen lapseni kanssa lähikirjastoon. Lapsi ryntäsi heti junaradan kimppuun ja viihtyikin siinä aina kotiinlähtöön asti, vaikka kuinka yritin houkutella valitsemaan kirjoja kanssani. Itse haltioiduin taas siitä, miten paljon ihania kirjoja on tarjolla. Kirjapino alkoi kasvaa kasvamistaan, matkaan tarttui perinteisiä Puppe ja Minttu-kirjoja, mutta myös pidempään haaveilemani Jamela kirjat  (joita muuten ilokseni myy lähiseudun pieni kustantamo). Miksi haaveissa Jamela? Siksi, että siinä päähenkilö on tummaihoinen ja siksi, että kirjan tarina sijoittuu Afrikkaan. Ohimennen kysäisin kirjastonhoitajalta, tuleeko hänelle muita kirjoja mieleen, missä kirjan henkilöt näyttäisivät Jamelalta (hän saattoi hoksata, että tarkoitin kyllä tyttäriäni). Tuo valtavan avulias ja ihana kirjastonhoitaja ei löytänyt yhtään kirjaa siihen hetkeen noilla toiveilla, mutta lupasi kerätä meille kirjalistaa, mitkä voisivat meitä ilahduttaa. 

Teimme jo lähtöä kirjastosta, kun silmiini osui pieni suloinen kirja, ihan siinä oven suussa. 

Oivan pallo-kirja lähti kanssamme kotiin. Heti samana iltana avasimme tuon houkuttelevan kirjan kannen, sisällä oli oikea aarre. Kuvitus ja tarina saivat minut siinä määrin haltioihin, että tunsin ilon läikehdintää sydämeni sopukoissa. Kirjan päähenkilö Oiva on tummaihoinen lapsi, hänen äitinsä vaaleaihoinen, mutta kirja ei kerro siitä, se vain on niin, ihan niinkuin meilläkin. Tarina kertoo äidin ja Oivan hetkestä, ilmapallosta ja ystävästä, murheista ja lohdusta, avusta ja ratkaisuista. Se on pieni hetki heidän elämää, ihan niinkuin meidänkin. 

Koska kyseinen pieni kirja sai minussa aikaan jotakin isompaa, laitoin kirjan tekijöille kiitokset (ja toivoin salaa, että he tekevät jatkossakin yhtä ihania satukirjoja). Lisättäköön vielä, että minä en ole ainut joka kirjasta pitää, se on nyt luettu pienen neidin toiveesta aika monta kertaa.

Käärme ommellen

Valittelin aamulla, että on aika tylsä päivä kun ei ole mitään ohjelmaa. Ompelukone sattui olemaan esillä ja aloitin tekemään jo pitkään suunnitelmissa ollutta käärmettä tytöille. Kävi klassiset "en malta lopettaa" ja käärme tulikin jo valmiiksi samana iltana. Täytteeksi piti rikkoa yksi tyyny. Kuka nyt malttaisi odottaa kaupoille menemistä. 

Käärme on saanut jo lukuisia halauksia ja pääsi käymään kuvattavana ulkonakin. 

Perjantai-iltana Pommacin kanssa koneella

On erittäin harvinainen hetki. Istun tietokoneen äärellä, samassa huoneessa ei ole ketään, molemmat lapset nukkuu. Saan näpyttää sormien kyllyydestä tekstiä. Mies on saunaillassa ja itse hämmästelen sitä miten olen saanut molemmat lapset nukkumaan näin kivuttomasti. Unta edeltävät hetket olivat kyllä kohtuu kaoottiset, ne sisältävät mm. palaneen käryä, savua, kulhollisen kaatuneita popcorneja, kakkaa ja lisää kakkaa (ette halua tietää missä). Muistan kuinka kuopuksen synnyttyä mietin, että miten noiden kahden kanssa pääsee edes ulos ovesta jotenkin onnistuneesti, nyt hieman isommatkin kokonaisuudet voivat onnistua ihan suht tyylikkäästi (jos tämäniltaista säätöä ei lasketa).

Kun minulla nyt sitten on tämä upea hetki, jonka voisin käyttää yleviin lauseisiin jostakin syvältä ymmärryksen kaivosta, huomaan että ymmärrykseni ei ole kehittynyt mitenkään huimasti viime viikkoina. 

Minulla on joku hämärä muistikuva, että olen lupaillut kirjoittaa ainakin Ugandan matkasta ja kantamisesta. Siivoamisestakin olen kai luvannut kertoa. Jotenkin yksikään noista aiheista ei tempaa millään tapaa mukaansa juuri nyt. Ugandan matkasta on jo niin kauan, että toivon uuden matkan olevan edessä lähempänä kuin edellisen takana. Kantaminen kannattaa aina! Siis lapsen kantaminen. Ja aika usein kauppakassien, jotta saa ruokaa. Siivoamisesta kirjoitan vielä. Se kirvoittaa mieltäni. 

Mistä sinä haluaisit minun kirjoittavan? Onko jotakin, mikä jäänyt mieleen, mitä olisi kiva saada kuulla lisää tai mistä en ole tajunnut kertoa lainkaan. 

Käsitöitä minun tekisi mieli saada laittaa tänne enemmän, mutta kun on yksi ongelma: en ole tehnyt niitä. Taidan mennä tekemään. 

Rauhallista viikonloppua kaikille! 

Kun elämän oppi ojaan kaataa

Tieto lisää tuskaa sanovat ja voi kuulkaa, niin lisää. Olen monesti ajatellut etten olisi halunnut oppia kaikkea tätä. Kaikki se tieto, mitä olen joutunut oppimaan rasismista ja ihmisten julmuudesta on meinannut kaataa minut välillä ojaan. Pää surisee niin paljon pieniä langanpätkiä, että meinaa saada yhdestäkään otetta. Punaista lankaa niistä on turha edes yrittää punoa. Maailman tapahtumat ja perheemme kohtaamat rasistiset kommentit kevään mittaa sekä ymmärrys rakenteellisesta rasismista ovat saaneet mieltä ajoittain vähän turhankin synkäksi ja olen uinut ajatuksineni ja pelkoineni välillä hieman syvemmällä. Onneksi humpsahdukset syvyyksiin on hetkellisiä ja perusarjen ilonpilkahdukset nostavat nopeasti pinnalle. Normaalin arjen perään näyttäisi nytkin perjantain tapahtumien jälkeen moni huudella. 


Ohjeita siihen, miten tunnistaa rasismi löytyy melko hyvin. On myös vinkkejä miten lisätä suvaitsevaisuutta, miten kasvattaa lapsesta avarakatseinen. On ohjeita mitä voi tehdä tilanteessa, jossa huomaa että joku kohtaa rasismia. Mutta ohjeita siihen, mitä tehdä niille ahdistuksen ja pelon tunteille, mitä läheistensä vuoksi kokee, en ole löytänyt. Miten ylipäätään sietää pahuutta. Kaikki vinkkivitoset siis kehiin kiitos. Kaikki terrorismin ehkäisyyn ja torjuntaan liittyvät asiat menevät jo niin pitkälle oman ymmärrykseni ja maailman järjestyksen yli, että pääni ei kestä edes ajatella asiaa. 

Älä anna pelolle valtaa. 
Rakkaus on suurin voima. 

Tuon kaltaisia lauseita olen hokenut itselleni ja koittanut pysyä tolkuissani kaikkien pohdintojeni äärellä. En ole edelleenkään kovin selkeää selviytymiskaavaa itselleni tunteissani saanut luotua, mutta huomaan kuitenkin jo kirjoittavani kokonaisia lauseita asiasta eli ehkä jotakin on työstynyt. 

Vaikka maailmassa on pahuutta ja jokaisen elämässä synkempiäkin hetkiä, minä uskon että suurin osa ihmisistä toivoo toisilleen hyvää. 

Rauhan ja rakkauden tunteita kaikkiin sydämiin. 

Joku näkee sotkun, mutta varmasti myös rakkautta!

Yksivuotias

Tällä viikolla sain taas sydämeni läikkymään liikutuksesta, miettiessäni kuopuksemme vuotta. Hänen maailmaan tulo ja ensimmäiset viikot olivat sekaisin huolta ja onnea. Huolta mahtui vuoteen, mutta myös valtava määrä hymyisiä hetkiä. Valoisuudellaan ja ilollaan hän on hurmannut meidät vuoden jokaisena päivänä.

Miten paljon tuo lapsi onkaan kasvattanut meitä vanhempina. Kahden lapsen äitinä jaksan hämmästellä, miten samasta, mutta silti niin eri kohdasta puuta nuo kaksi ovatkaan veistetty, ihania ja niin rakkaita molemmat. 

Meidän yksivuotias luo iloa ympärilleen ja hurmaa huomaamatta kaikki. Hän kulkee kuin karhu, murisee kuin leijona ja tanssii paremmin kuin äitinsä. Potta on ihan tuttu paikka ja ruokailut menee omilla käsillä, lusikka on ihan out. Tällä viikolla on opittu seisomaan, mutta se on vielä niin jännää, että jos joku sanoo "hienoa, vau", alkaa jo vähän huippaamaan. Kaikista kivointa olisi kun voisi olla, noh, oikeastaan kokoajan ja aina äidin kanssa. 

Kun eilen juhlistettiin tuota meidän ihanaa yksivuotiasta, olin niin kovin onnellinen. Hänen kummeista, lähisukulaisista, ystävistä. Tämä on turvaverkko, josta voin olla lasteni elämässä kiitollinen.