Kiitos, kiitos, näkemiin

Minulla on kaksi luonnosteltua tekstiä kutakuinkin valmiina. Vielä useampi päässä surruttanut lauseita muotoonsa. On tehnyt mieli kertoa niin paljon ja jakaa syviä sydämen sykkyröitä sekä arkielämän oivalluksia. Pinnalla olleita teemoja on ollut luonnollisesti äitiys, siihen kasvaminen ja sen kivut. Erityislapsen arjesta olisi myös riittänyt enemmän kuin vähän pohdintoja. Monikulttuurisen arkemme haasteet saivat aikaan sen, että teki lähinnä mieli syytää kirosanavoittoista tekstiä viime vuonna joinakin kuukausina. Tämä vuosi taas alkoi toisen kotimaamme ilmaa hengittäen ja sen tahtiin hymyillen. 

Minulla olisi aikaa kirjoittaa, jos haluaisin. Tekstiäkin syntyy kohtuullisen rivakkaan tahtiin, jos saatan sormet näppäimille. Kun alan kirjoittamaan, koen että sydämeni avautuu ja mielessäni pyörineet asiat kulkevat tekstiksi jäsentäen myös omaa ajatusten kulkua. En osaa jättää sanomatta mitään suurta, koristella lauseita niin paljon, että itse asia jää epäselväksi, kaikki tai ei mitään. 

Kun meidän perheen elämää on kuljettu jo tovi, on tarinoitakin monta. Ne ovat jotenkin väkisinkin paljon enemmä meitä kuin minua, että tunnen vääräksi kertoa tarinaamme, kun muilla perheenjäsenillä ei ole siihen halua tai kykyä kertoa haluavatko he olla osa blogiani. Arvannette jo mihin tämä kirjotus vie. Se vie blogin päätössanoihin. En osaa kirjoittaa vain osaa minulle tärkeistä asioista, enkä toisaalta ole valmis kertomaan kaikkea kunnioittaen toisten yksityisyyttä ja rajaten hieman omaanikin aiempaa enemmän. 

Olen lukenut keskustelupalstoilta valituksen tyylisiä kommentteja siitä, miten monet blogit vain loppuvat ilman, että niitä päätetään. Tämä blogimatkani päättämättä jättäminen on hieman vaivannut minua ja siksi tulin sen nyt tekemään. Myönnän samalla, että on ihana kirjoittaa sanoja. Olen varma, että tulen kaipaamaan kirjoittamista ja koen jo nyt hienoista ahdistusta etten tiedä mihin puran kirjoittamisen tarpeeni.

Tyttäreni täyttää ensi viikolla neljä vuotta. Muistan vieläkin kuinka ilmoitin hänen tulostaan täällä blogissa. Onnittelijoiden joukossa oli sellaisia ihmisiä, joista on sittemmin tullut tärkeitä ystäviä. Blogin kautta olen tutustunut myös kuopuksemme kummitätiin. Ystävät, jotka alussa olivat nimityksellä "blogikaverit" ovat tulleet perheystäviksi, tärkeiksi sellaisiksi. Tiedän siis, että tällä blogilla on ollut merkitys ja paikkansa. Toivon toki, että olen edes pieninä annoksina saanut annettua jotakin lukijoille, jos ei sen suurempaa kuin hymyn huulille hetkeksi, se riittää. 

Heippasanojen sanominen näyttäisi olevan melkoisen hankalaa minulle. Teen tätä lopetusta nyt yhtä kauan kuin mieheni aina lähtöjä. Heippa sanotaan useampaan kertaan, olohuoneessa, eteisessä, ulko-ovella ja vielä saattaen autolle sekä vilkutellen loittonevaan autoon päin. 

Sinulle kanssamatkustajani haluan sanoa kiitos, kun olet ollut osa tätä ja näkemiin. Ehkä tapaamme vielä, jossakin. 

Siisti koti, onnellinen äiti ja lapset

Äitipalstojen yksi toistuvasti esille nouseva teema on kodin siisteys. Kuuluisia äitejä myöten kerrotaan miten on tärkeä oppia löysäämään pipoa, kodissa saa olla kaaos, jotta voi olla kivaa ja elämä on siten yhtä suurta huvikumpua. Näyttäisi siltä (myönnän nyt tekeväni räikeän yleistyksen), että kodin siivoaminen nähdään stressin tuottajana, mahdottomuutena lapsiperheessä, turhana ajankäyttönä ja ennen kaikkea pois ajasta, mikä pitäisi viettää lasten kanssa. Olen nähnyt useammassa keskustelussa kaavion, missä pyydetään valitsemaan seuraavista kolmesta kaksi: onnellinen äiti, onnellinen lapsi, siisti koti. Kaikki kolme ei ole kaavion syvimmän ideatimantin mukaan ole mahdollista.

Jotkut ystäväni ovat sanoneet, että meillä on aina siistiä. On myös kuultu (hieman vanhemmalta väeltä), että teillä on aina kaaos. Totuus on jotain tuolta väliltä. Kotimme on kutakuinkin aina sellaisessa kunnossa, että sinne on kiva kutsua vieraita, ihan yllättäenkin. En juuri koskaan joudu sanomaan ovella "sori meillä on ihan kauhea kaaos", vaikka se sitä voisi jonkun mielestä ollakin. Toisaalta en ymmärrä miksi kenenkään pitäisi sanoa koskaan kenellekään niin, jokainen saa olla kotonaan miten haluaa eikä sitä tarvitse pahoitella.

Ystävieni kanssa käytyjen keskustelujen perusteella olen todennut olevani vähemmistöä seuraavissa asioissa: Me petaamme joka aamu pedit. Ulos ei aamupäivällä lähdetä ennen kuin tiskit ovat tiskikoneessa ja keittiö siisti. Kun leikit on leikitty, lelut pistetään omille paikoilleen ja kyllä, jokaiselle lelulle on oma paikka. Yleensä ennen kuin aloitetaan jotakin uutta juttua, pyydän korjaamaan edelliset leikit pois. Kylästä emme myös poistu ennen kuin on autettu, edes jonkin verran, lelujen siivoamisessa. Siivoamisessa olemme tehneet työnjaon miehen kanssa, kuka tekee mitäkin. Lapsi on mukana touhuissa sen mitä ikänsä puitteissa osaa, useimmiten omien lelujen tai vaatteiden paikoilleen laitto. Viime aikoina häntä on alkanut kovasti kiinnostamaan imurointi. Pienin puolestaan pitää huolen, että joka askeleella voi palauttaa jonkin tavaran takaisin paikoilleen, erityismielenkiinnon kohteena keittiövälineet. 

Tämä minun siivouspaasaukseni saa koko homman kuulostamaan vähintäänkin siltä, että lapsemme itkevät yksinään huoneessaan, kun äiti jynssää hammasharjalla lattialistoja. Ei syytä huoleen, niin ei ole käynyt. Meillä on aika usein ihan kivaa, siitäkin huolimatta että emme elä jatkuvassa kaaoksessa. Kun lapset on pienestä pitäen opetettu pitämään huolta omista tavaroista ja siitä, että koti on sopivan siisti, ei asiasta ole tarvinut koskaan kohtuuttomasti vääntää. Ei se silti ihan pyytämättä suju, mutta yhteistyössä yleensä kivasti. Lelujen ja vaatteiden määrää on järkeistetty, jotta siivittovan määrä pysyisi kohtuullisena. Olemme myös ottaneet lapsi mukaan valitsemaan hänelle mieluisia leluja ja vaatteita, sillä miksi kukaan jättäisi lattialle lojumaan mitään, mikä on itselle tärkeä ja merkityksellinen!

Matka kahdenkymmenen vuoden taakse

Tapasin viikonloppuna lukioystäviäni. Siitä on reippahat 15 vuotta aikaa, kun viimeksi olemme olleet kaikki koossa. Vuosien varrelle on mahtunut aika paljon, sekin vain lievä ilmaus. Neljän naisen tarinoihin mahtui monen monta käännettä, mutkaa, alamäkeä, ylämäkeä. Elämä viimeisten vuosien varrella kelautui läpi pikakelauksella. Tarinaansa  poimi niitä käänteentekeviä hetkiä sekä irrallisia palasia sieltä ja täältä. Sellaisesta se elämä koostuu. Kaikenlaisista palasista. 

Koko päivän mittaiseksi hetkeksi muodostunut brunssi oli monin tavoin merkityksellinen. Oli huikeaa huomata, miten yhteys joiden ihmisten välillä säilyy, vaikka vuosia ja kilometrejä on välissä. Kliseistä, tiedän, mutta sellaista kutsutaan tosi ystävyydeksi. 

Tunsin kiitollisuutta, ylpeyttä ja onnea voidessani näyttää elämäni nyt, kaksikymmentä vuotta sen jälkeen kun yhdessä laitettiin valkoiset lakit päähän. Ja vielä suurempaa onnea tunsin siitä, että niistä nuorista, hieman epävarmoista neideistä, on kasvanut upeita naisia, joilla on edelleen sydän siellä missä sen pitääkin olla, juuri oikealla tavalla paikoillaan. 

Kiukkukirjoitus

Viittasin aiemmassa tekstissä syyllisyyteen. Yksikään joka hiemankaan minua tuntee, arvannee mihin minun kasvunpaikat ja syyllisyyden tunteet liittyvät. Minut saa kiukustumaan, tai ylipätänsä tuntemaan jos jonkinlaista tunnetta, kohtuullisen pikavauhtia. Nollasta sataan reagointi on parhaimmillaan tosi kiva juttu, innostuessani tai ilahtuessani tapahtuu asioita nopeasti, ihan hyviä asioita. Mutta sitten se hankalampi puoli, kiivastuminen. Sekin tapahtuu tosi nopeasti ja välillä aikalailla hallitsemattomasti.

Olen saanut lahjaksi kaksi lasta, joilla molemmilla on vahva näkemys siitä, miten asioiden tulee mennä ja vahva ilmaisukyky. Vuoden verran luulin, että tahtoa löytyy isossa mittakaavassa vain esikoiselta, mutta oi-voi, kertoimet ovat lisääntyneet. Huusholliimme täyttyy tahtoa ja tahdonilmaisua välillä niin sakeana massana, että tulee törmäys. Törmäyksessä alkaa kuulua suustani tarpeettoman kovaa ääntä ja typeränkuuloisia lauseita. Sanoja sentään kykenen valitsemaan jotenkin sopivan julkikelpoisiksi, mutta äänensävy ei ole kiva. Ja mitäpä siitä seuraa muuta kuin lukuisia anteeksipyyntöjä ja sovitteluja, "äiti yrittää nyt rauhoittua". Hetkellisesti kuvittelee olevansa koko maailman ainut äiti, joka välillä räyhää, kokee kaikki synkät syyllisyyden tunteet ja kieriskelee tunnontuskissaan. Sitten taas halataan, sylitellään, sanotaan mukavia sanoja ja ollaan kivasti. 

Olen harjoitellut jo hyvän tovin tätä kiivastumisen hallintaani ja jotakin olen jo vähän oppinut. Välillä tulee ylilyöntejä ja ääni kohoaa, mutta onneksi myös palaa takaisin lempeämpiin sfääreihin nopeammin kuin ennen. Seuraavaksi tavoittelen omaan räyhänkesyttämistyökalupakkiini vielä muutaman välineen lisää, niitä saa lähettää minulle kiitos. 

Lopuksi loru, jota olemme joskus lapsen kanssa yhdessä lukeneet: 

Kiukkuloru

Pois alta, olen kiukkuinen

kuin myrskytuuli hirmuinen

enkä välitä linnuista

en kukista

en kissoista

en suukoista

en leluista

en väreistä

en äidistä

Pois alta, olen kiukkuinen

ja puhisen ja pihisen!

Kun nurkassani murjotan

toivon äidin sanovan:

tule kulta tänne

niin minä lohdutan!

 

Pia Perkiö

 

 

Kiitän ja nautin

Elämästä pitää nauttia täysillä sanotaan. Olla kiitollinen ja huomata pienetkin ilot. Arvostaa asioita elämässä ja jättää huolet huomiseen. Elämän nauttimiskehoituksia on jääkaappimagneettirunoudesta aina niihin facebook-päivityksiin asti, joissa on jollakin tapaa huomattu elämän rajallisuus ja sitten muistutellaan kaikkia taas jotenkin nauttimaan elämästään enemmän. Elä kaikki päivät niinkuin viimeistä päivää. Kahden pienen lapsen äitinä noita nauttimiskehoituksia on kuullut enemmän kuin usein, ne kun ovat "niin pienen hetken pieniä, nauti nyt".  Herää kyllä kysymys, että eikö niistä lapsista tarvitse nauttia täysillä kun he ovat saavuttaneet iän, jossa ei olla enää pieniä.

Ymmärrän täysin, että jokainen havahtuu elämän arvokkuuteen aina jollakin tapaa syvemmin, kun sen äärelle on joutunut pysähtymään. Ei tarvita kuin pari sairaalassa vietettyä yötä oman lapsen kanssa, niin itsekin mietti tulevansa yli-ihmiseksi ja arvostavansa ja rakastavansa näitä lapsia sellaisilla superrakkausvoimilla että kaikki jäävuoretkin sulaa. Mutta niinhän se ei mene, ihan normaalia rakkautta se minunkin rakkaus on, vaikka syvissä tunnehetkissä luulin tajuavani jotakin tosi syvästi, enemmän. 

En ole ihan varma osaanko nauttia täysin oikealla tavalla kaikesta tästä kaikesta. Huomaan arvioivani omaa nautintoasteikkoani esimerkiksi lasten kiljuessa kurkku suorana, minun suunnitellessa lähinnä pakoa. Toistaiseksi nautintoasteikko on kuitenkin heittämällä plussan puolella, että ehkä olen ihan kelpo nauttija. Kiitollisena olo on myös hieman haastavaa. Muistan joskus surreeni lapseni sairaala-asioihin liittyviä asioita, kun minua kehotettiin olemaan kiitollinen että hän on hengissä. Hämmennyksen vallassa totesin, että nämä tunteet eivät syö toisiaan pois. Olen suuresti kiitollinen lukemattomista asioita elämässäni ja sydämeni laulaa kepeitä säveliä usein, mutta kyllä siellä välillä muitakin säveliä soi, ihan räminärokkia täysillä. Kiitollisuuteen ja elämästä nauttimiseen saanee kuuluua myös säröjä, ne ehkä tekevät kuitenkin kokonaisuudesta täydemmän.

Nautinnollista syksyistä viikonloppua kera kiitosten ja nautinnon! Toivokaamme valoa.

Asiat järjestykseen

Oleskelin lapseni kanssa hänen huoneessaan viikonloppuna. Päässäni pyöri joitakin keskusteluja, joita olin käynyt sosiaalisen median syövereissä ja ajatuksia sinkoili vähän joka suuntaan. Lapsi sai spontaanin idean vaihtaa hänen leikkikeittiönsä paikkaa. Suurilla kolmevuotiaan voimillaan hän jo kantoi keittiötään uuteen paikkaan, kun minä yritin selittää ettei sitä siihen voi laittaa, koska kaapin ovi ei aukea. Lapsi havainnollisti minulle miten sitä voi tarvittaessa siirtää, ratkaisu oli jo valmis. Päätin lähteä lapsen ideaan mukaan ja olimmekin pian raivanneet tilaa keittiölle, siirtämällä pulpetin ja kaikki lelukorit toiselle seinämälle. Siinä samassa tuli käytyä leluja läpi ja sijoiteltua niitä järkevämmin. Tyhjän nurkan ongelma, mitä olen pähkäillyt pitkään, ratkesi kuin itsestään ja tulipa tyhjiä hyllyjä leluillekin. Vieraat katselivat huonetta ja hämmästelivät miten tilavalta se nyt näyttää. Lapset keksivät tilassa uusia leikkejä ja minä hymäilin tyytyväisyyttä. 

Joskus myös elämässä on hyvä järjestää asioita hieman uudelleen. Se ei tarkoita, että pitää muuttaa kaikki, vähän vain asioiden paikkoja, suhteuttaa tärkeysjärjestystä, poistaa sellaisia asioita, jotka palvelevat ehkä joitakin muita paremmin kuin itseä ja antaa tyhjälle tilalle aikaa täyttyä. Toisinaan on hyvä tarttua toisen ehdotukseen, vaikka itse näkeekin sen heti ensi alkuun mahdottoman huonona ideana. Ehkä se toisen idea odottaakin vain sitä, että joku kannustaa jatkamaan ja viemään ideaa pidemmälle, lopputulos onkin kaikkia varsin ilahduttava. 

Ilta elämän kanssa

Eräänä toukokuun iltana menin ensimmäistä kertaa kuulemaan, kokemaan ja katsomaan mitä pitää sisällään Ilta Lauran kanssa. Tuon illan jälkeen oli mukavan kutkuttava fiilis, päätin että heti kun tuo ilta saapuisi seuraavan kerran kaupunkiin, olen varmasti paikalla. Niin kävi. Mukaani sain kolme ihastuttavaa ystävääni asettumaan aiheen äärellä, joka ei ole kovin pieni: Ainut elämä. 

Istuessani teatterin katsomossa, huomasin ajan katoavan, samalla koko oman elämän kelautuen mielessäni tuon parituntisen aikana. Keskustelun ja illan edetessä, huomasin joidenkin pienien solmujen päässäni aukeavan. Olin toukokuun illan jälkeen pohtinut pitäisikö minulla olla suurempia unelmia ja tavoitteita, ollakseni jotenkin enemmän elossa. Sain vastauksen, ei tarvitse olla. Jumalalla voi olla minulle paljon suurempia suunnitelmia kuin osaan itse koskaan edes suunnitella. Olen tyytyväinen päätökseeni jättää nämä suuret suunnitelmat osaavimpiin käsiin. 

Kaikella on aikansa, sanotaan. Kun illan yksi vieraista, Juha Tapio, lauloi illan päätteeksi Lahden Gospel-kuoron kanssa Meillä on aikaa, silmistä alkoi valua vettä, vaikka kuinka yritin ettei tarvitsisi kaivaa nenäliinaa laukusta (jotka otin mukaan selitellen itselleni, että nuha voi alkaa koska vain). Kotona selitin erittäin sekavan epäjohdonmukaisesti miehelleni keskiyön aikaan kaikkea illasta ajatusta herännyttä, itkin lisää ja totesin miehelleni "me ollaan saatu niin paljon, että mä en tiedä osaanko mä kiittää riittävästi". Näin muutama päivä tapahtuneesta katson itseäni ja reaktiotani ihan lempeästi hymyillen, jos oma elämä ei liikauta, ei sykähdytä, eikä saa sydäntä liikutuksesta laulamaan, niin mikä sitten.