On nämä mukavat päivät ja sitten on ne yöt.
Ihmisen perustarve, uni. Kun sitä toistuvasti häiriköidään, alkaa mieli tehdä kummallisia tepposia. Muisti rakoilee, pinna kireytyy, iloa pitää kaivella enemmän. Ilmapiiri muuttuu hetkessä tulenaraksi. Palovaroitin alkoi eilen soimaan vailla mitään loogista syytä, olen varma että se johtui hermoistani, jotka käyvät ajoittain melko liekeillä.
Alkaa uusi yö. Lapsi nukahtaa, yö on taas toivoa täynnä. Joka ilta toivotan lapselleni hyvät ja rauhalliset yöt. Vanhemmat nauttivat muutaman tunnin siitä niin kutsutusta omasta ajasta. Heti kun painan pään tyynyn, nukahdan. Nukahtaminen ei ole koskaan ollut ongelmani. Olen juuri jossakin makoisan unen syvyydessä, kun ensimmäinen inahdus kuuluu, sitten seuraava, kohta jo täysi huuto. Ensimmäisellä heräämiskerralla tutti suuhun, silittelyt ja voiton tuuletus, jes hän nukkuu. Kuviot toistuu. Nukahdan ja taas kohta herään. Neljännen heräämisen kohdalla silittelen lasta ja sanon ssshhh-ssshhhh toivoen, että hän ihan pian on unessa taas, kuten edellisillä kerroilla. Tällä kertaa ei, hitsiläinen. Joudun ottamaan ylös sängystä, lapsi sai erävoiton. Hyssyttelyä jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Vilkaisen välillä kelloa, alkaa tuskastuminen. Eikö tuo voisi jo nukahtaa. Päätän laskea sataan, sen verran vielä silitän päätä. Sata on mennyt. Huomaan, että kehoni kieli alkaa olla jo kiivaampi: Nuku nyt! Yritän pitää itsesi tyynenä, koska tiedän, että kiivastuminen ei auta ketään, vähiten lasta. Tällä kertaa olen menestyksellinen sen suhteen, etten sano ajatuksiani ääneen, niinkin on joskus käynyt. Ystäviltä ja internetissä poimittuja unikouluteorioita liukuu päässä ja ne pyörivät siellä täysiä voltteja, ei hitsi ihan sama, mä otan sen taas syliin, ei tästä tule mitän. Tunti on kulunut. Yritän laskea sänkyyn ties monetta kertaa, joka kerta sama huuto. Pohdin syntyjä syviä, päätän muun muassa etten ikinä enää edes harkitse toista lasta. TAISTELE. Hitsi mä en luovuta nyt mä kyllä saan sen uneen ihan pian, enkä mene herättämään sitä ainoaa, joka nukkuu tällä hetkellä. Kun päässä alkaa pyöriä kirosanoja ja kiukkuisia lauseita, huomaan PAKENEVANI olohuoneeseen, missä herätän isän jatkamaan siitä, mihin itse jäin.
Nukahdan heti, ei tarvitse lampaita laskea. Herään aamulla (eli noin kahden tunnin päästä tapahtuneesta), kun M. tulee sanomaan heipat ja tuomaan energiaa täynnä olevan lapsen luokseni. Kysyn heräsikö monta kertaa. Kuulema 4, sitten olikin jo vieressä. Kiitos, kun annoit minun nukkua.
Jokainen yömme on erilainen. Yllä kuvailtu on huonommasta päästä. On koettu paljon huonompiakin. On myös koettu parempia.
Huomenna menemme unikouluekspertille saamaan neuvoja ja apuja parempaan uneen koko perheelle. Kiitos meidän iki-ihanan neuvolantädin, joka osasi ohjata perheemme sinne.
Nukku-Matti olet lämpimästi tervetullut meille!