Juhannus

Olen ollut useamman Juhannuksen jossakin muualla kuin Suomessa. Tämä Juhannus vietettiinkin sitten kaikkien mahdollisten perinteiden mukaan mökillä. Pikku pupunen vastaanotti meidät heti mökille saavuttua. Perhettä ja sukua ja suvun sukua oli jo siinä määrin, että Suomen suven saloihin riitti M.:lle opettajia joka lähtöön. Suomen lippu nousi salkoon Lippulaulun sanoin. Koivuin koristelulla terassilla vatsaan päätyi mm. uusien perunoiden ja kalojen jälkeen kesän ensimmäisistä mansikoista tehty Brita-kakku. Tuleva appiukko tarjosi myös snapsin vävypojalle (sen verran harvinaista tuo snapseilu meillä, että piti mainita). Saunassa vihtomisen jälkeen uiminen tuntui erityisen virkistävältä. Pienet pojat halusi voittaa M.:n jalkapallossa, isommat tikassa, minä mölkyssä (osa onnistui, osa ei). Vähän vanhemmat pojat ja M. lähtivät illan tunteita kalan narraukseen, samaan aikaan itse ihailin nuotiota ja laskevaa aurinkoa elämääni ihmetellen veljen ja äidin kanssa. Kävin myös poimimassa niittykukkia, mutta tänä vuonna en laittanut yhtään tyynyn alle. Keskikesässä on jotain lumottua taikaa, jota tekisi mieli napata pakastusrasiaan ja laittaa pimeänä marraskuun aamuna kaurapuuron päälle.

 

 

 

 

 

 

Tomaatin taimia ja korkoja

Hääkutsut saapui ja laitettiin ne maailmalle. Rakkaus yhdistää ihmisiä, sanotaan. Häissä tulee olemaan vieraita kehdeksasta eri maasta. Kun lueskelin vieraslistaa huomasin monen ystäväni vaihtaneen nimeä, lisääntyneen ja osoitteen muuttuneen. Monenlaisia muitakin tarinoita tuli mieleen, kun nimiä raapustelimme kuoriin. Ehkä vähän liikutuin. Häälahjoja meiltä on kyselty, muttemme ole osanneet toivoa mitään. Kunnes tänään katselin, kun M. antoi palautetta silityslaudalle ja tajusin itsekin, että ehkä olisi aika saada uusi ja suora.

 

Jos ei lasketa muutamaa aika paljon isompaa asiaa, mitä tällä viikolla tapahtui, ehdottomasti mainittavimpien asioiden joukkoon kuuluu KENGÄT. Ne löytyi vihdoin. Uskaltauduin kävellä ihka oikeaan hääliikkeeseen (vaikka olen tuntenut pientä epämukavuutta noissa prinsessa kaupoissa). Siellä oli kuitenkin kengät, jotka jalassa olen nyt talsinut kotona, miehen nauraessa arjen korottelua kengillä.

 

Tomaattiparat sai vihdoin narut, joita pitkin kiivetä taivasta kohti. Vartta kyllä tulee, mutta löysin vain yhden pienoisen tomaatinalun. Toivoa vielä on, onhan? Parveke sai myös tuliaiskukkia ystävältä. Onneksi, sillä mies oli kastellut niin innoissaan kukkia, että jouduin heittämään kolme veteen hukkunutta kokonaan pois.

 

TIlkkupeittoprojekti eteni askeleen verran. Mummon vanha pellavalakana sai tehtävän toimia peiton toisella puolella. Ajattelin olla niinkin vanhakantainen, että ompelen reunan käsin.

 

Kun kysyin mieheltä haluaako hän mainita jotain blogitekstiin yllä olevan lisäksi, vastaus oli mairea hymy huulilla "this food". Tein tänään siis onnistuneen kotirouvan lailla ruokaa miehelle. Hah.

 

 

 

 

 

Kun mies muutti taloon

Koitin kovasti käyttää kaikkia luovuuslahjojani keksiäkseni mistä voisin kirjoittaa. Päässä ja elämässä surraa sellaisella vauhdilla asioita, että on sula mahdottomuus saada tartuttua vain yhteen aatokseen. Yhteiselomme on sujunut mukavasti, huomattavasti paremmin kuin etukäteismurehtijana osasin koskaan edes toivoa. Toki turha tässä pelkkiä ruusunlehtiä heitellä, saman katon alle muutto on uskoakseni aina kompromissien mainiointa pelikenttää. Yhteisen rytmin, ruokailun ja mitä katsotaan tv:sta tiimoilla olemme käyneet muutaman viihteellisen keskustelun. Jalkapallo on tullut jäädäkseen, keittiössä valmistuu liha-aterioita, henkareita tarvitaan lisää ja kengille lisätilaa. Olen myös alkanut tottua ajatukseen, että musiikki soi kokoajan emmekä ehkä pärjää ilman mikroa. M. on sujahtanut suomalaiseen arkeen ihailtavan hyvin, mutta itselleni voin antaa hieman risuja turhista ja tyhmistä aiheista stressaamisesta.

 

Olen tähän asti kuvitellut olevani kovin positiivinen ihminen, mutta ystäväni sanoin "olet kohdannut haastajasi". Siinä missä mies unelmoi kaikesta maan ja taivaan välillä, tuon minä välittömästi esille mahdolliset esteet unelmien toteutumiselle ja samassa huomaan, että hitsi vie en taidakaan olla optimisti. Turha siinä on itseään realistiksikaan kutsua, on niitä isompiakin unelmia ihmiset toteuttaneet niihin uskomalla. Joka päivä opin itsestäni toisen kautta lisää ja samalla kohtaan halun ajatella/ toimia toisin, mikä on valloittava piirre parisuhteessa.

 

M. lupaili kirjoittaa kokemuksistaan blogiin, mutta sitä saatte ehkä hetken odottaa. Hän on melko kiireinen, tällä hetkellä uusien ystäviensä kanssa monikulttuurikeskuksessa. Ja voi kuinka onnelliseksi se minut tekeekään, että toimintaa riittää niin paljon, ettei kirjoittamiselle tahdo löytyä aikaa.

 

Huomenna menemme juttelemaan papin (M:n sanojen mukaan vaihtelevasti pupan tai pipan) kanssa häistä. Ei pöllömpi keskustelun aihe.

 

Sukunimi ja juhlasuunnitelmia

Tällä viikolla kävimme allekirjoittamassa paperin, jossa ilmoitimme halumme avioitua. Samassa hötäkässä nimi meni alle paperiin, joka määrittelee sukunimeni avioitumisen jälkeen. Kun tulimme kotiin meillä oli vihdoin rauhallinen hetki istua alas ja jutustaa ilman kiirettä (paitsi pieni patistava kiire mennä nukkumaan jotta jaksaa tehdä töitä seitsemältä aamulla). Kevyesti alkanut hauska sukunimikeskustelu päätyi aamuyhdeltä juttelun rönsyttyä kulttuurieroista perinteisiin ja naisten ja miesten tasa-arvoon. Lopulta totesimme, että sukunimiasiakin voi olla kovin moniulotteinen eikä niin yksinkertainen, mutta pääasia lienee, että me olemme molemmat tyytyväisiä omaan yhteiseen päätökseemme.

 

Suomen suven nauttimisen lisäksi olemme kevyen leppoisasti suunnitelleet meille tärkeää päiväämme: hääpäivää. Voisin runoilla monta liuskaa hunajaista tekstiä siitä, miten olemme päätyneet tähän ja miten onnekkaita koemme olevamme, mutta säästän teidän liialliselta siirapilta. Itse häiden suunnittelu tuntuu helpolta, koska tärkeimmät asiat on jo: toisemme. Toki hyvien häiden suunnittelu vaatii pikku järjestelyä, mutta meitä on lykästänyt siinä määrin että moni asia kuten paikka ja puku järjestyi hyvien sattumien kautta mutkitta ja luontevasti. Suurin ongelma lienee se, että olen äärimmäisen huono pitämään salaisuuksia (sen kärsimättömyyden lisäksi toinen ajoittain hankala piirre), joten en millään malttaisi olla näyttämättä kuvia puvusta tai paikasta tai kutsuista. Mutta vihjeitä saa aina antaa. Ja yhden haluan antaa (jos ette kerro kellekään). Puku. Voi se puku. En ole kovin hyvä etsimään netistä kaikenmaailman vaateasioita, mutta kuin taikaiskusta hakusanoilla kierrätys ja hääpuku päädyin tälle sivulle: http://bunicanni.blogspot.fi/ Kun katselin sivun kuvia ja tunnelmaa, tiesin heti kuka pukuni tekisi. Ensimmäisestä sähköpostista siihen hetkeen, että toin puvun kotiin kaikki sujui loistavasti enkä voisi olla tyytyväisempi. Hetki kuitenkin meni, että sain tulevan mieheni lämpenemään ajatukselle hääpuvusta, joka on tehty vanhasta verhosta. Hänen mielipiteen puvusta saan tietää kahden kuukauden päästä. Siihen asti minun on pideltävä salaisuuksia erittäin kärsivällisesti, mutta onneksi näitä salaisuuksia on kuitenkin erittäin kiva pitää.

 

 

 

 

 

Kesä ja kiva kiire

Noin viikon verran olemme eläneet eloa samalla mantereella yhdessä ja saman verran on pitänyt melkosta kiirettä. Loma loppui ja työnteko alkoi. Työ vie päivästä sen perus 8 tuntia plus matkat, jotka taittui tähän päivään asti nopeasti hiukset hulmuten. Tänään pyöränkumin poksahdus pakotti minut kävelemään flipflopeilla hiki päässä työmatkaani. Mutta mielummin kävelen kesäilmoissa kuin talven lumihangissa.

 

Olemme saaneet melkoisen määrän sukua ja ystäviä kylään. Käyty myös kyläilemässä ja tutustumassa kotikaupungin ihmeisiin (sikäli mikäli niitä voi ihmeiksi sanoa). M. on saanut jo liudan mukavia uusia tuttuvuuksia ja kontakteja. Suomen kielen sanoja on alkanut vilistä keskusteluissamme, joista ehdottomia ykkösiä on ollut sauna ja makkara. Mökille mentiin viettämään muutama päivä vanhempien kanssa. Suomen suvi antoi parastaan soutelun, savustetun kalan, liplattavan veden, auringon, lettujen ja hyvän seuran myötä. Koska elämä maistuu niin mukavalle, päätimme korkata perheeni kanssa kauan säilytetyn samppanja-pullon (taisi olla elämäni toinen kerta aidolla juomalla).

 

Loppuviikko menee samoilla kesäkiireillä.

Aurinkoisia, hymyisä ja elämän makuisia päiviä teille kaikille!

 

 

 

 

 

Hyvä alku

Valoa on riittänyt. Sekä mielessä, sydämessä että ulkona. Mies (tästä lähtien olkoon hän kirjaimella M) on hämmästellyt tuota auringon tuomaa valon määrää iltamyöhään asti, minä olen puolestaan hämmästellyt ilon määrää arjessamme.

 

Ensimmäiset päivät ovat kuluneet huimaa vauhtia ja olemme kerinneet tekemään monen moista. Myönnän, että ensimmäinen yhteinen kaupungilla käynti jännitti minua hieman ennakkoon. M:lla on mahtava kyky ottaa hymyn ja tervehdyksen kautta kontaktia ihmisiin. Erinäisten asioiden hoito mm. punttisalilla, kaupassa, koruliikkeessä ja jäätelökioskilla on ollut mutkatonta ja hyväntuulista. Liikennevaloissa eräs vanhempi pappa heilutteli meille kovin iloisesti ja toisteli lausetta "me olemme kaikki samanlaisia muuten, mutta vain ihonväri ja kieli on erilainen". Tottahan tuo turisi. Olen saanut vastailla myös moniin, hieman hupaisiinkin, kysymyksiin. Eritoten mistä eläimet päätyy niihin muovipakkauksiin kaupassa, sai minut pohtimaan missä täällä oikeasti löytyy lähin elävä kana tai sika.

 

Oma kiitollisuuteni ja iloni ei meinaa pysyä aisoissa sen suhteen, miten meidän perhe, ystävät ja tuttavat ovat ottaneen M:n vastaan. Myös blogin ystävällisyydet ovat lämmittäneet mieltä. Kiitos ja halaus siis kaikille!!  

 

Alla vihjettä siihen, mitä on tulossa. :)

P.S. M. halusi kirjoittaa myös blogiin, joten seuraavalla kerralla (mikäli aikataulu pysyy eurooppalaisena) saatte hänen aatoksiaan.

 

Pitkä sunnuntai

Tällä hetkellä istun parvekkeella, mies viereisellä tuolilla. Hymyillen.

 

Lauantai-iltana sain myöhään viestin. Viestin sisältö antoi jo varoitusta siitä, että lento on myöhässä. Seuraavan kerran sain soiton lentovirkailijalta aamupäivällä (käsittäen että soitto on ihan väärältä kentältä). Virkailija kuulusteli minut mieheen liittyen. Sitten en kuullutkaan mitään. Vietin lentokentällä neljä tuntia odottaen joko näkeväni miehen tai kuullen hänestä jotain. Siinä ajassa Helsinki-Vantaa kerkiää tulla melko tutuksi ja näkee monet lämpimät jälleennäkemiset. Myös kotiinsa Ruotsiin menossa ollut ystäväni törmäsi sattumalta minuun ja vietti odotushetkiä kanssani. Terveisiä vaan Ruotsiin. Lopulta puhelin soi "olen Helsingissä". Kuinka onnellinen ihminen voikaan olla nähdessään, jonkun itselle niin kovin tärkeän, monen kuukauden jälkeen.

 

Ensimmäisen yhteisen Suomi-päivän aloitimme aamupalalla, mihin kuului mm. omasta pikku yrttitarhasta otettuja yrttejä. Ja "pariskunta-kupeista" aamukahvit. Päivällä kävimme kaupugilla ja vielä pyöräretkelläkin. Hulvattomia kysymyksi ja hetkiä on ollut. Hah, meitä on täällä nyt kaksi ja se jos joku tekee minut onnelliseksi.

 

P.S. Koska blogini tarkoitus on tuottaa hyvä mieltä, poistin muutaman saamani kommentin. Arvostan erilaisia mielipiteitä, mutta rasistisia en hyväksy. Toivon kaikille suvaitsevaisuutta ja samaa onnea, mitä minä olen saanut.

 

Ystävän tuomat tervetuloa-kukat.