Kohla

Olen ottanut kunnianhimoiseksi tavoitteeksi täyttää päiviäni kaikenmoisilla mukavilla tekemisillä ja olemisilla nyt, kun M. on kaukana. Olipas tyhmä lause. Tehdäänhän me mukavia asioita yhdessäkin. Se haastava osuus tätä tavoitetta on se, ettei niitä voi tehdä nyt yhdessä. Eikä sekään tavallaan pitäisi niin kamalaa olla, suhteessa on hyvä olla erilläänkin tehden asioita. Se haastavuus on se, ettei ikävöisi liikaa ja se, kun ei tiedä milloin taas näemme. Onpas hankala sanoa yksinkertainen asia yksinkertaisesti: on ikävä ja taistelen sitä vastaan kehittämällä itselleni kaikkea kivaa tekemistä. Itsensä harhauttamistekniikka.

 

Tänä aamuna päätin nauttia herkkuaamupalasta päivän lehden äärellä. Groove soimaan sopivan tunnelman luomiseen, kahvin jo tuoksuessa nenään. Tosin oli hankala päättää juonko teetä vai kahvia. Otin molempia. Alku aamupalalle ei ollut lupaava.

 

 

Kananmuna tippui lattialle.

 

 

Vesilasi kaatui pöydälle.

 

Ja samalla kun keksin, että tilanteesta voi ottaa kuvan, ehkä niistä tulee kivoja, istuin tuolille tähästymään kuvakulmaa ja istuin tietenkin sen veden kasteleman tuolin päälle. Jes.

 

Luotto tämän päivän onnistumiseen on kuitenkin aika iso. Muutama käsityöprojekti odottaa. Ja illalla ystävät.

 

Oikein mainiota viikonloppua kaikille teille!! Hymyä ja iloa.

 

 

Sieniä ja silmukoita

Syyskuu saapuu. Lasken päiviä ja viikkoja, silmukoita ja kerroksia. Ja välillä en laske enkä ajattele juuri mitään muuta kuin millähän sammalpedillä seuraava koriin tulija olisi. Illalla uppoudun sanoihin ja tarinoihin.

 

Pikkumatka

Me onnistuimme kuin onnistuimmekin tekemään pikkumatkan ennen lentopäivää.

 

Valitsimme pikkuteitä ja pysähdyimme kun siltä tuntui. Söimme pähkinöitä ja hampaisiin tarttuvia inkkarikarkkeja autossa. Nukuimme järvenranta majoituksessa. Hämmästelimme järvien ja upeiden maisemien määrää.

 

"Do you know where we are?"

"Still in Finland."

 

 

 

 

Suuria tunteita

Olisikohan se niin, että kun kaipaa toista jo ennenkuin on kerinnyt kunnolla ikävöimään, silloin voidaan puhua suurista tunteista. Nyt totuttelen siihen, että kodissa on taas hetken (toivoen kovin pienoisen) autiompaa.

 

Vaan kaikki tuntuu aina ihanammalta, kun palaan kuvissa hääpäivään. Voi onneus.

 

 

Kaikki kuvat Tanja Heikkilä

 

 

 

Kiitos vaan

"Kiitos kun jaksatte odottaa, tiesittehän että voitte asioida myös internetissä ...". Odotin 45 minuuttia päästäkseni puhumaan henkilön kanssa ja tuo lause kuului tuona aikana noin sata kertaa.  Vihdoin sain puhua ihmisen kanssa, joka sitten kymmenessä sekunnissa sanoi "juu kyllä, lento on siirretty emmekä me voi tehdä asialle mitään, soittakaa lentoyhtiöön suoraan". Soitettiin lentoyhtiölle suoraan, tällä kertaa M., ja jonotusaika vain 15 minuuttia. Sama vastaus: lento on jo perjantaina sunnuntain sijaan.

 

Kävi näin: Kun M. saapui Suomeen iloitsimme, että nyt voimme vihdoin nauttia siitä, että olemme samassa maassa ja kaukoskypeilyt ja -oleilut voi unohtaa. Tuli elokuu ja tieto siitä, että M.:n on mentävä Ugandaan hoitamaan asioita, jotka .. no, on nyt vain pakko hoitaa. Kun olin itkenyt asiaa muutaman päivän, tokenin ja totesimme yhdessä, että näin se vain nyt on ja se pitää kestää eikä muita järkeviä vaihtoehtoja yksinkertaisesti ole.

 

Häälahjaksi saimme valtavan mainion Keski-Suomen loman ystäviltämme. Viimeisiksi yhteisiksi päiviksi ennen tuota kurjaa päivää, kun M. lähtee, varasimme häämatkamme tuolle mainiolle matkalle. Kunnes sitten tänään aloimme tarkastaa lentoja ja totesimme, lennot oli kuin olikin siirretty Entebben kentällä jo tänne tullessa, koska heidän näkemyksestään viisumi ei kata eää tuota viimeistä kahta päivää (siitä voisin kirjoittaa toisen pitkän postauksen, mutten viitsi). Onpas yllättävää! Ei.

 

Ilonpilkahduksena tässä kaikessa oli työtoverit, jotka muistuttivat lomapäivästäni, joka on käyttämättä. Otin pikaloman töistä. Koitimme löytää hätäpäissämme jotakin paikkaa Suomessa, minne voisi mennä yhden yön minilomalle, mutta "kaikki huoneet varattu" näyttäisi olevan päivän teema.

 

Menen nukkumaan. Huomenna pakkaamme laukun ja lähdemme jonnekin.

 

Melkein syksy

"Voiko tätä sadetta jatkua monta päivää? .. ja se valuu vaan viemäriin, eikä sitä kerätä mihinkään?!? Onko tää nyt sitä syksyä?"

Viime päivien sateet on antaneet esimakua tulevasta. Pyysin kuitenkin kuvittelemaan vielä lehdet pois puista ja himmentämään hieman auringon valoa ja kas, olemme hieman lähempänä totuutta. Syksy.

Koitin kuitenkin tuoda sen mukavuuksiakin esille. Kotiin tultua vaihdoimme kuivat leppoisat kotivaatteet päälle (niiden sateessa umpikastuneiden tilalle). Häälahjaksi saadut villasukat päätyivät ensi kertaan jalkaan (ja niillä on kiva luistella kotimme lattialla).

On kiva kokata kotona yhdessä ruokaa, sateen viuhtoessa ulkona. Kumpikaan meistä ei ole äärimmäisen etevä ja kärsivällinen kokki, saimme kuitenkin onnistumisen kokemuksen lasagnen äärellä. Tämä alla olevakaan ei alkanut huutamaan kuin kerran.

 

Lähestulkoon kaikki ruoka maistuu makoisammalta uusilta lahjalautasilta (säästän teidät ruokakuvalta).

 



Ja mikä parasta; kynttilät. Nyt ne voi sytyttää ystävältä saatuihin (jälleen häälahja) kynttelikköihin, jotka sijoitimme keittiöön sille seinälle, minkä M. maalasi. Häihin oli ostettu liuta monenvärisiä pöytäkynttilöitä, mutta vanhaa kartanoa suojelakseen pehtoori pyysi hieman turvallisempaa vaihtoehtoa. Meillä on nyt siis kynttiläillat turvattu koko syksyksi/ talveksi.

 

Jotta savunhajuinen iltamme olisi kutakuinkin täydellisen syysromanttinen, kruunuksi ripustettiin (kyllä, myös lahja) Happy Lightsit.

 

 

Olemme ehkä valmiita syksyyn. Heti kun saadaan vielä M:lle saappaat ja minulle sateen kestävät housut. Kaksi vuotta luulin, että minulle sellaiset oli, mutta ei ole ei, selvisi pyörämatkalla. 

 

Kesäsynttäriretki

Sen jälkeen kun minulle oli laulettu synttärionnittelut, strattasi auto kohti Etelä-Suomen road trippiä. Mahtavaa sellaista.

Suomi on täynnä peltoja, metsää ja järviä. Mutta myös valloittavia kaupunkeja, kyliä ja kylänraitteja.

 

 
Ensimmäinen pysähdys tapahtui Loviisassa. Tuhannen tuskan kahvilassa saimme viehättävässä miljöössä suolaista munkkia (kyllä, juurikin näin). Vanhojen talojen lisäksi ihastelimme sataman laivoja.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Loviisasta lähdimme suuntaamaan Haminaan, mutta matkalaisten murkinan tarve alkoi ottaa vallan, minkä vuoksi välietappi tehtiin Kotkaan. Pieni välivalitus: miksi ketjuravintolat ovat vallanneet joka kylän?? Joutuu tekemään oikein töitä, jotta löytää kivan yksityisravintolan. Kotkassa löysimme sattumien kautta todella kauniin puiston vesiputouksineen, eli ei huono stoppi.

 

 

 

 

Mahat pullollaan matka jatkui Haminaan. Meren rannalla pohdimme, että tuota vettä pitkin pääsee kovin kauas (ja söimme jäätelöt ja varoimme hanhen kakkoja).

 



 

 



"Pää sekaisin kuin Haminan kaupunki"-sanonta sai selityksen, kun olimme aika monta kertaa päätyneet samalle kadulle pyrkien kaupungista pois. Ja aika monta kertaa piti pysähtyä bussipysäkille tutkailemaan karttaa (navigaattori ei kuulu kunnon autoretkeilyyn). Kuskilla on selkeä visio, minne retkeläiset haluaa viedä vielä ennen auringon laskua, mutta reitti sinne alkoi huolestuttavasti hämärtyä.



 

 

 

 

Juuri ennen pimeän tuloa päädyimme itselle tuttuihin lapsuuden mökkimaisemiin Kalkkisiin. Päijänne näytti erityisen kauniilta juuri tuona iltana.

 

 

 



Viimeiset jaloittelut ennen kotikonnuille palaamista teimme Vääksyn kanavalla. Ihana retki ja päivä!