Rieskoja ja hetkiä

Tein tänään perunarieskoja ylijäämäperunamuusista. Niitä tehdessä olin jotenkin iloinen, että hei tästä voi kirjottaa vaikka reseptin blogiin, olisihan se meinaan tosi kiva, että olisi jotain muuta kuin vauva-asiaa luettavaksi. Noh ei ne niin hyviä ollut, että viitsisin reseptiä laittaa. Saati, että olisin ehtinyt kaivamaan kameran  esille ja ottamaan kuvan. Tämäkin on ihme, että ylipäätänsä kirjoitan tässä tätä nyt.

 

Mitä elämäämme kuuluu? Vauva. Se suloinen pieni ihanuus, joka on jo kuukauden vanha. Eilen meitä hemmoteltiin isolla hymyllä. Tätä se onni on.

 

Olen kuullut lauseen "toi on ihanaa aikaa, nauti joka hetkestä" jo melkoisen monta kertaa. Parhaani teen ja suuresti nautinkin, lähestulkoon kokoajan. Mutta pakko myöntää, että kello kolme yöllä naama kurtussa huutava lapsi ei tuo ensimmäisenä mieleen ihanuuksien ihanuutta, etenkään siinä vaiheessa, kun olette saaneet nukuttua tasan nolla tuntia. On niitä öitä (ja iltoja ja päiviäkin välillä), jolloin sitä toivoo vain, että pienen mahaa ei kipristäisi ja uni saapuisi taloon. Eilen apua saalistettiin vyöhyketerapialla, viime ilta oli luksusta. Tänään vuoristoratamme onkin taas jo toisissa vauhdeissa. Huomenna voi olla taas totaalisen toisin. Viisaan ihanan mummoni sanoin: joka päivä on uusi. Vaan kyllä, kellokolmeyön-hetkistä huolimatta, on tämä ihanaa aikaa.

 

Pikkujalat vyöhykkeissä ja pikakamerointi.