Töis duunis

En ole koskaan ollut uraihminen enkä ole osannut arvostaa työpaikkojani tarpeeksi. Minulla on ollut hyvää tuuria (ja oletettavasti taitojakin), että olen valmistumisestani asti ollut aina töissä. Olen ollut enemmän ja vähemmän mielekkäissä työpaikoissa. Kokenut suuria onnistumisia omalla alallani ja isoja pettymyksiä toisaalla. Huomaan, että olen ollut kohtuuttoman onnekas, koska kohtaan vasta tässä iässä faktan, että työ ei ole itsestäänselvyys, työ josta pitää sitäkin vähemmän. 

Yksineläjänä tein, näin jälkikäteen ajatellen, melko huolettomiakin rohkeita ratkaisuja työrintamalla. En pohtinut fiksuutta tai rahaa siirroissani, vaan tein voimakkaasti ratkaisuja tunnepohjalta. Hyviä ratkaisuja kyllä kaikki. Yksi niistä vei minut matkalle Ugandaan. 

Työ on paljon muutakin kuin leipää pöydässä. Se tuo merkitystä, sisältöä, kuulumista johonkin, sosiaalisia kontakteja, haasteita sekä onnistumisen kokemuksia. Työ vaikuttaa myös arjen (ja juhlan) rytmiin. Vuorotyö rytmittää elämää hurjasti. Kykenet ennakoimaan elämääsi kolme viikkoa ennakkoon ja jännität meneekö juhlapyhät töissä vai vapaalla. Vapaita viikonloppuja etsiessä yhteiseksi ystävien kanssa kinkkisyys vuorojen kanssa korostuu. Lapsi vuorotyöläisen arjessa viekin haasteet jo aivan omille urille. 

Tiedän, että monessa ja taas monessa perheessä painitaan raha- ja työhuolien keskellä. Monikulttuurisissa perheissä huoli on usein vielä isompi. Maahanmuuttajan työnsaantimahdollisuudet ovat tutkitusti pienemmät ja polku mutkaisempi. Vaaditaan paljon tahtoa, työtä, toivoa ja tuuriakin. Ja vaaditaan suomenkieli. Vaikka kotimaassa olisi tehnyt jo minkämoisen uran, on taival aloitettava usein aivan alusta. Sieltä, missä itse oli lukioikäisenä kesätyöläisenä. Mikään ei ole kuitenkaan mahdotonta.

Tällä hetkellä me hengittelemme, toivomme ja kuulostelemme tuulia. Tuoko tuuli luoksemme jotakin vai puhaltaako se meitä eteenpäin polullamme johonkin suuntaan, se jää nähtäväksi. Täytyy vaan malttaa odotella sopivaa puhuria.